Blogi: Juha Ahvio, su 09.10.2022 14:12

Jatketaan klassisesta kristinuskosta puhumista

Dosentti Jyri Komulainen on ottanut kantaa klassinen kristinusko -käsitteeseen Kotimaa -sivuston 3.10.2022 päivätyssä artikkelissaan ”Kolumni: Lopetetaan puhe klassisesta kristinuskosta – sehän on naiivin eurosentristä”. Komulainen suosittelee klassisesta kristinuskosta puhumisen lopettamista. Itse puolestani suosittelen päinvastaista: Jatketaan klassisesta kristinuskosta puhumista, edelleen ja entistä intensiivisemmin, kuten perustelen 24.1.2020 päivätyssä Patmos-artikkelissani ”Apostolinen uskontunnustus määrittelee klassisen kristinuskon”.

Komulainen määrittelee ja kuvailee omassa artikkelissaan klassinen kristinusko -käsitettä lähtökohtaisesti aivan oikein katsomalla, että termillä tarkoitetaan varhaisina vuosisatoina syntyneen ja etenkin Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa muotoillun kristillisen tradition ja uskonperinteen pysyvyyttä ja muuttumattomuutta. Sekä Komulainen että minä käytämme molemmat artikkeleissamme klassinen kristinusko -termiä juuri edellä esitetyssä perinteinen, vakiintunut ja historiallinen -sisältömerkityksessä. Me emme nyt puhu klassisesta kristinuskosta Thomas C. Odenin lanseeraamassa erityisessä paleo-ortodoksisessa ja patristis-ekumeenisessa merkityksessä, vaan edellä määritellyssä yleisessä merkityksessä.

Edellä viitatun Patmos-artikkelini ingressi kuuluu seuraavasti:

”Vastoin kaikkia muodikkaita uusgnostilaisia, liberaaliteologisia, postmoderneja ja vapautuksenteologisia historian uudelleentulkintoja teologian- ja dogmihistoriallinen tosiasia on edelleen se, että me voimme ja meidän kuuluu puhua klassisesta kristinuskosta. Ennen kaikkea meidän tulee yhä edelleen ja vankkumattoman kompromissitta sitoutua klassisen kristilliseen uskontotuuteen ja elää sitä todeksi ja toteuttaa siihen perustuvaa lähetystyötä, sekä sisä- että ulkolähetystyötä”.

Komulainen puolestaan haluaa teologisessa ajattelussaan ja suosituksissaan edustaa ”muodikkaita historian uudelleentulkintoja” ja siksi hän, viitatun artikkelinsa mukaan, näkee klassisesta kristinuskosta puhumisessa lähinnä kaksi ongelmaa.

Ensimmäinen on Komulaisen mukaan se, että ”koko kristinusko tulee samaistetuksi yhteen ainoaan historialliseen tulkintalinjaan”. Komulainen kirjoittaa, että ”Ei saa unohtaa, että kristinusko levisi varhain myös Aasiaan ja sai siellä omintakeisia muotoja. Vuoropuhelu hellenismin kanssa, joka huipentui Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokousten dogmeihin, on vain osa varhaisen kirkon historiaa”.

Toinen Komulaisen näkemä ongelma on se, että edellisessä kappaleessa esitetty asiaintila ”uhkaa johtaa” tilanteeseen, jossa ”evankeliumi jää eurooppalaisen aatehistorian vangiksi”, ”naiivin eurosentrisesti” eli Eurooppa-keskeisesti ja kreikkalaisperäisten käsitteiden muokkaamaksi.

Komulainen tosin myöntää, että kristinuskossa on ”tiettyjä pysyviä ideoita” kuten ”Jumalan kolminaisuus” ja ”ajatus, että Jeesuksessa on Jumala tullut jollain perustavanlaatuisella tavalla osalliseksi meidän todellisuudestamme”. Jonkinlaiseksi pysyväksi kristinuskoon sisältyväksi velvoitteeksi Komulainen määrittelee myös uskollisuuden ”Uuden testamentin eteenpäin suuntautuvalle dynamiikalle”.

Mitä Komulaisen esittämistä väitteistä tulisi ajatella?

Kristinusko on tullut samaistetuksi ”yhteen historialliseen tulkintalinjaan”, koska, kuten osoitan edellä viitatussa 24.1.2020 päivätyssä Patmos-blogissani, kristinuskon trinitaarinen ja kristologinen dogmi perustuvat historialliseen Kristukseen itseensä ja Hänen apostoliensa luotettavaan todistukseen näistä. Apostolinen uskonsääntö kumpuaa Herrasta Kristuksesta Jeesuksesta ja Hänen apostoleistaan. Tästä syystä juuri tästä uskonsäännöstä on tullut historiallinen – klassinen – kristillinen uskonsääntö. Tämä uskonsääntö ei ole paikallisvaltapoliittinen konstruktio.

Toki kristinusko levisi varhain myös Aasiaan ja muualle, mutta tästä tosiasiasta seurannut omintakeisten ulkoisten muotojen moninaisuus ja rikkaus ei merkinnyt eikä merkitse uskonopillisen eikä dogmaattisen sisällön muuttumista, kuten selviää Apostolien tekojen luvussa 2 esillä olevasta helluntain teologiasta ja raamatuntulkinnasta. Apostoli Filippus opetti apostolista kristologiaa sovitusoppeineen sekä Kristus-keskeistä raamatuntulkintaa Afrikan Etiopiasta peräisin olleelle hoviherralle, Apt. 8:26–40. Afrikka-asiayhteydessäkään apostolinen evankeliumi ei tarvinnut luovaa uudelleentulkintaa. Vahvan korkeakristologiseen uskoon sitoutunut apostoli Tuomas, Jh. 20:26–31, vei kirkollisen perimätiedon mukaan tähän Kristus-uskoon nojaavan apostolisen evankeliumin Aasiaan, Intiaan. Aasiassakaan kristillistä uskoa ja evankeliumia ei tarvitse eikä pidä muuttaa joksikin toiseksi.

Kuten jakeet Apt. 4:10–12 osoittavat, historiallisen apostolinen ja trinitaariseen Jumala-uskoon elimellisesti liittyvä Kristus-usko on uskonopillinen normi aina ja kaikkialla, ”jokaisen kansan” keskuudessa, Apt. 10:34–48; Rm. 10:4–17. Yksi ja sama apostolisen uskonsäännön mukainen trinitaarinen ja kaksiluontokristologinen uskonoppi kuuluu muuttumattoman kestävästi kansakuntien moneuden keskuuteen, kuten Herran Kristuksen antama lähetyskäsky edellyttääKatolisen kirkon katekismus (Katolinen tiedotuskeskus, 2005, 223, 233) opettaa kohdissaan 813, 814 ja 854 kirkon ykseydestä ja erilaisesta moneudesta sinänsä aivan oikein ja evankelisestakin näkökulmasta pätevästi, seuraavasti:

”Ykseys kuuluu siis kirkon olemukseen…Kuitenkin kirkossa näkyy alusta asti runsaasti erilaisuutta. Se johtuu toisaalta Jumalan lahjojen erilaisuudesta, toisaalta niitä vastaanottavien ihmisten suuresta moninaisuudesta. Jumalan kansan yhteyteen tulee erilaisia kansoja ja kulttuureja. Kirkon jäsenillä on monenlaisia lahjoja, tehtäviä, elämänoloja ja elämäntapoja: ’Kirkollisen yhteyden piiriin kuuluvat laillisin oikeuksin myös eri osakirkot, joilla on omat perinteensä’. Tämä erilaisuuksien suuri rikkaus ei ole ristiriidassa kirkon ykseyden kanssa…Lähetystehtävässään kirkko…toimii hapatuksena ja ikään kuin sieluna ihmisten yhteiskunnassa, joka on kutsuttu uudistumaan Kristuksessa…Lähetystyö vaatii siis kärsivällisyyttä. Työ alkaa evankeliumin julistamisella sellaisille kansoille ja ryhmille, jotka eivät vielä usko Kristukseen…Se vaatii inkulturaatiota, jotta evankeliumi istutettaisiin kansojen erilaisiin kulttuureihin…”

On erikoista, että Komulainen esittää Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokouksien kolminaisuusopillisessa ja kristologisessa dogmissa 300–400-luvuilla jKr. olleen kyse ”vuoropuhelusta hellenismin kanssa” ja että tämä muodostaisi ”vain osan varhaisen kirkon historiasta”. Tietenkin koko kirkkohistorian maantieteellisajallisesta näkökulmasta tarkasteltuna Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokoukset asiayhteyksineen muodostavat vain osan kokonaisuudesta. Ei tästä seikasta ole koskaan mitään epäselvyyttä ollutkaan. Oleellista on Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokousten dogmaattisten ratkaisuiden teologinen laatu ja arvovalta.

Näiden ekumeenisten kirkolliskokousten eli konsiilien teologinen laatu ja arvovalta perustuvat siihen, että niissä ei suinkaan käyty jotain ”vuoropuhelua hellenismin kanssa”, vaan ainutlaatuisen tasapainoisen ja kattavan eksegeettissystemaattisteologisen raamattuteologisen työskentelyn ja tämän kanssa yhteensopivan filosofisen välineistön avulla muotoiltiin kestävä trinitaarinen dogmi ja kestävä kaksiluontokristologinen dogmi. Ja samalla torjuttiin raamattuteologisesti yksipuolisiin pelkistyksiin ja filosofisiin vaateisiin nojanneet eli harhaopilliset linjaukset.

Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokousten työskentely nojasi nimenomaan Jumalan erityisen raamatullisen sanallisen ilmoituksen ja siihen liittyvän apostolisen perinteen ja kirkollisjumalanpalveluksellisen itseymmärryksen arvovallan tunnustamiseen ja siihen sitoutumiseen. Nikeassa ja Khalkedonissa nimenomaan torjuttiin ja todettiin harhaopillisiksi linjaukset, joiden teologiaa ohjasi pyrkimys filosofiseen virtaviivaisuuteen eikä Jumalan erityiseen ilmoitukseen ja sen mukaiseen kirkolliseen käytäntöön sitoutuminen.

Kreikkalaisperäiset käsitteet eivät määränneet kristillisten dogmien sisältöä eikä evankeliumi jäänyt sisällöllisesti Eurooppa-keskeisyyden ”vangiksi”, ei Nikeaa eikä Khalkedonia ennen eikä näiden jälkeen, koska kristinuskon dogmien ja evankeliumin sisältö perustuvat ”Jumala-sentrisyyteen” eli Jumala-keskeisyyteen.

Matteuksen evankeliumin luvun 16 jakeiden 15–19 mukaan apostoli Pietari vastasi apostolien edustajana Herran Kristuksen suoraan kysymykseen seuraavasti: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”, johon Kristus itse totesi: ”…ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa…”

Kristillinen Jumala-oppi ja kristologia ovat alun alkaenkin perustuneet Jumalan ilmoitukseen, joka ei ole inhimillinen konstruktio eli ei tässä mielessä ole alkuperältään lainkaan ihmis-sentrinen eli ihmiskeskeinen. Ilmoittaja on kolmiyhteinen ja kaikkivaltias Jumala, Luoja. Hän kykenee puhumaan ja antamaan sanallisen ilmoituksensa ja jonka toinen persoona, Poika, Sana, kykenee inkarnoitumaan eli ottamaan jumalallisen luontonsa yhteyteen aidon inhimillisen luonnon yhdessä persoonassa luontojen sekoittumatta ja erilleen ajautumatta.

Toisin kuin historialliskriittiseen raamatuntutkimukseen ja liberaaliteologian kehkeytymiseen oleellisesti vaikuttanut sekä vapaamuurariaatteesta merkittäviä vaikutteita saanut – kts. Scott W. HahnJeffrey L. MorrowModern Biblical Criticism As A Tool of Statecraft (1700–1900) (Emmaus Academic, 2020), ss. 160–161 – Gotthold Ephraim Lessing (1729–1781) katsoi, ääretön Jumala kykenee antamaan yleismaailmallisen pätevästi velvoittavan persoonallisen ja sanallisen ilmoituksensa rajallisen historiallisessa ajassa ja paikassa. Kirjani Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan (Kuva ja Sana, 2022) sivulla 121, otsikon ”Uusprotestanttinen liberaaliteologia on vallankumouksellista” alla, kirjoitan seuraavasti:

”Lännen kirkon itseymmärrys teologian luonteesta on ollut yllä esitetyn mukainen patristisesta ajasta alkaen ja läpi keskiajan aina 1600-luvun vanhaprotestanttiseen ortodoksiaan saakka. 1700-luvulla valistusradikalismin ehdollistama ja nimellisesti protestanttinen yliopistoteologia aloitti, tukeutuen osin myöhäiskeskiajan nominalistisiin juuriin, ohjelmallisen kapinan ja vallankumouspyrkimyksen perinteistä kristillistä teologista itseymmärrystä ja sen perusteita vastaan.”

”Voidaan todeta, että yhtä hyvin vanhaprotestanttisesta kuin traditionalistisesta ja konservatiivisesta roomalaiskatolisestakin teologiasta ratkaisevasti poikkeava ja 1700–1800-luvuilla valistusmodernismista kehkeytynyt uusprotestanttinen liberaaliteologia eri versioissaan on luonteeltaan vallankumouksellista, sekä teologisesti että metafyysisesti. Sama koskee 1800–1900-lukujen ja vuosien 1962–1965 Vatikaanin II kirkolliskokouksen valtavirtaistamaa katolisen modernismin muotoa, niin kutsuttua uutta teologiaa, Nouvelle theologie.”

”Vanhaprotestanttisen ja traditionalistisen katolisen teologian auktoriteetti on Jumala, yleisessä ja erityisessä ilmoituksessaan ja kirkollisessa uskonsäännössään. Liberaaliteologian auktoriteetti on ihminen. Liberaaliteologian perimmäisin motiivi on halu kieltää ihmisen ulkopuolinen auktoriteetti.”

Edellisessä lainauksessa esitetty historiallinen teologisaatteellinen vallankumouksellinen juuristo on se, josta ovat nousseet ja nousevat ne klassisen dogman ja sen sitovuuden radikaalisti haastavat linjaukset, joita esimerkiksi dosentti Komulainen edustaa.

Klassisen pysyvä kristillinen dogma ei muodostu vain joistakin epämääräisistä ja subjektiivisen teologisen luovuuden uudelleenmuotoiltavissa olevista ”ideoista”, vaan apostolispatristisen arvovaltaisesti muotoilluista raamatullisista dogmeista, joiden sisältö puhuu pysyvistä todellisuuksista. Jumala on kolmiyhteinen siten kuin Athanasioksen tunnustus tunnustaa.

Jumala ei ole Jeesuksessa tullut vain epämääräisesti ”jollain perustavanlaatuisella tavalla” osalliseksi meidän todellisuudestamme, vaan jumaluuden toinen persoona, Poika, Sana, on inkarnoitunut eli ottanut yhteyteensä aidon inhimillisen luonnon juuri siten kuin Athanasioksen tunnustus muotoilee sen apostolisraamatullisesti ilmoitetun todellisuuden, joka on esillä esimerkiksi Johanneksen ensimmäisen kirjeen luvussa 4. Pane merkille sekin, että jakeen 8 ”Jumala on rakkaus” -ilmoitus on ymmärrettävissä vain trinitaarisessa ja kaksiluontokristologisessa inkarnatorisessa asiayhteydessään.

Athanasioksen tunnustuksen aloittavat ja päättävät perustavanlaatuiset linjaukset tunnustavat asiasisällöllisesti samaa apostolista Pyhän Hengen inspiroimaa vakaumusta kuin mikä on esillä jakeissa 1. Jh. 4:1–4, 6, 10 ja 15.

Komulaisen velvoittavaksi esittämä normi uskollisuudesta ”Uuden testamentin eteenpäin suuntautuvalle dynamiikalle” on varsin ongelmallinen. Mitä tämä subjektiivinen teesi ja konstruktio ylipäätään tarkoittaa? Miksi juuri tämän pitäisi olla arvovaltaisen sitova? Kristillinen kirkko sen sijaan sitoutuu siihen, mitä Athanasioksen tunnustus tunnustaa ja opettaa, koska sen takana on raamatullisen apostolisen uskonsäännön historiallisen klassinen ja tässä merkityksessä objektiivinen arvovalta.

Kristillisen uskon muuttumaton dogmaattinen sisältö kumpuaa Jumalan erityisestä ilmoituksesta, eikä näin ollen ole minkäänlainen ihmiskeskeisen subjektiivinen ja muutettavissa oleva konstruktio. Jumalan, ”joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan”, Ef. 1:11, suvereenin kaitselmuksen tahtoa ja historiallista toteutumista ilmaisee sekin, että kristillisen uskon dogmaattinen sisältö ja teologia tuli alkujaan muotoilluksi ja ilmaistuksi kreikan – ja sittemmin myös latinan – kielellä eli indoeurooppalaisilla kielillä.

Pyhä Henki halusi henkeyttää eli sanallisesti inspiroida, 2. Tm. 3:16, Uuden testamentin apostoliset kanoniset tekstit kreikaksi ja Uuden testamentin apostoliset kirjoittajat käyttivät – yhtä lailla Pyhän Hengen suvereenissa johdatuksessa – pääsääntöisesti kreikankielistä Septuaginta-käännöstä Vanhana testamenttinaan ja sitä inspiroidusti lainatessaan Uuden testamentin kirjoituksissaan, kts. esimerkiksi Timothy Michael LawWhen God Spoke Greek: The Septuagint and the Making of the Christian Bible (Oxford University Press, 2013).

Jumalallisen kaitselmuksen tarkoitushakuisesti johtamassa historiassa apostolinen kristillinen usko juurtui varhain nimenomaan Eurooppaan, sen lisäksi, että toki levisi myös muille mantereille ja ei-eurooppalaisten kansojen keskuuteen. Joka tapauksessa varhaisen kirkkohistorian kannalta merkille pantavaa on, että jo Uuden testamentin teksteissä nousee esiin etenkin eurooppalaisperäisiä henkilöitä, jotka olivat erityisen alttiita omaksumaan Kristus-uskon.

Roomalainen sotilas, upseeri, on se, josta Jeesus itse toteaa, että ”en ole kenelläkään Israelissa löytänyt näin suurta uskoa”, Mt. 8:10. Golgatan tapahtumien yhteydessä apostoli Matteus lainaa toisen roomalaisen upseerin uskontunnustusta: ”Totisesti, tämä oli Jumalan Poika”, Mt. 27:54. Apostolien tekojen luvussa 10 kuvataan, kuinka ”Pyhän Hengen lahja vuodatettiin pakanoihinkin”, Apt. 10:45, eli Rooman armeijan italialaisen sotaväenosaston upseeriin ja hänen perhekuntaansa, Apt. 10:1–2, 45, 47–48. Jakeet Apt. 16:6–10 kertovat Paavalista ja hänen työtovereistaan, miten tuossa vaiheessa ”Pyhä Henki esti heitä julistamasta sanaa Aasiassa” ja miten Paavali sai yöllisessä näyssä kutsun suunnata lähetystyönsä ensin Makedoniaan, Eurooppaan.

 

Tilaa Juha Ahvion kirjoja

KUVAN JA SANAN VERKKOKAUPASTA

Kauppaan

 

Se, että kristillinen usko juurtui varhain nimenomaan eurooppalaisten kansojen keskuuteen ja että kristillisen uskon apostolinen ja patristinen dogmaattinen uskonopillinen perustus muotoiltiin kestävän muuttumattomalla tavalla indoeurooppalaisilla kielillä ja käsitteillä, ei ole sattumaa eikä mikään inhimillinen ”keskeisyys”-konstruktio, vaan Jumalan suvereenin kaitselmuksen ja Pyhän Hengen historiallisen työn ilmentymä. Kuten edellä on todettu, tämä historiallinen todellisuus ei ole koskaan tehnyt eikä tee tyhjäksi sitä, että klassinen kristillinen usko on omiaan juurtumaan myös kaikkien muidenkin kansojen keskuuteen niiden erilaisissa kulttuurillisissa asiayhteyksissä.

Luterilaisena pappina ja teologina dosentti Komulaisen olisi hyvä palauttaa mieleen, mitä luterilaisten tunnustuskirjojen kokonaisuuden esittävän ja vuodelta 1580 peräisin olevan Yksimielisyyden kirjan esipuheessa (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, Sley-kirjat, 1990, 36–37) todetaan luterilaisia kirkkoja, niiden papistoa – kuten siis yhä edelleen voimassa olevan kirkkolain ja -järjestyksen mukaan Suomen luterilaisen kirkon papistoakin – ja teologeja velvoittavasti:

”Tarkoituksemmehan on kaiken aikaa ollut, että meidän maissamme, alueillamme, kouluissamme ja kirkoissamme opetettaisiin yksinomaan sitä oppia, joka perustuu pyhään, jumalalliseen Raamattuun ja sisältyy oikein ymmärrettyyn Augsburgin tunnustukseen ja sen Puolustukseen…olemme ohjanneet kirkkojamme ja koulujamme tutkimaan ensin Pyhää Raamattua ja vanhan kirkon symboleita, mutta sitten myös jo mainittua Augsburgin tunnustusta…Olemme siis profeettojen ja apostolien jumalallisten kirjoitusten perusteella varmat kristillisestä uskostamme ja tunnustuksestamme; Pyhä Henki on armossaan tehnyt sydämemme ja kristillisen omantuntomme siitä lujasti vakuuttuneeksi.”

 

 

Juha Ahvio su 09.10. 14:12

Juha Ahvio

Juha Ahvio, teologian tohtori, dosentti, Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja

tuoreimmat

Yhteiskunnan perustus on perhe

pe 25.11. 19:47

USA:n vaalit: Äänien vai äänestyslippujen laskeminen?

pe 18.11. 17:21

Transgender-ideologinen translaki edistää transhumanismia

su 23.10. 00:31

Jatketaan klassisesta kristinuskosta puhumista

su 09.10. 14:12

Giorgia Meloni sekä Jumala, isänmaa ja perhe voittivat Italian vaaleissa

pe 30.09. 21:52

Ruotsin vaalit uranaukaisijana

pe 16.09. 19:52

USA:n vuoden 1776 Itsenäisyysjulistus

to 08.09. 21:35

USA suuntaa jälleen kohti Kuuta

to 01.09. 22:05

Voiko liberaali demokratia johtaa totalitarismiin?

pe 17.06. 14:45

Suomi liittyy ylpeästi NATO:n jäseneksi

ti 17.05. 23:26

blogit

Vieraskynä

Alistamisemme menetelmät

ma 08.08.2022 23:48

Juha Ahvio

Yhteiskunnan perustus on perhe

pe 25.11.2022 19:47

Professorin Ajatuksia

Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?

to 13.05.2021 20:23

Marko Hamilo

Kansalaiset vaarassa! Nyt tarvitaan hätätilahallitus!

su 19.04.2020 22:47

Jukka Hankamäki

Kotouttaminen ei tunnu onnistuvan

ke 18.11.2020 16:56

Petteri Hiienkoski

Miksi Yhdysvallat haluaa Suomen ja Ruotsin Natoon?

pe 20.05.2022 17:31

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Globalismi oli kaunis ajatus

ti 15.11.2022 19:33

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Espoon virkamiehet kieltävät jengiytymisilmiön

su 27.11.2022 03:41

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Sota-Lintilän horinat - Taivaan lahja Putinille?

su 11.09.2022 13:29

Mika Niikko

Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet

su 13.09.2020 23:07

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Hups, Maailman Talousfoorumin (WEF) dystooppinen Suuri Resetti taisi juuri sortua omaan näppäryyteensä?

su 20.11.2022 14:41

Heikki Porkka

Epäluottamuksen tunne sisäministeriä, Yleä ja Poliisihallitusta kohtaan on terve ilmiö

su 27.11.2022 11:17

Tapio Puolimatka

Translain uudistus luo juridisen fiktion ehdoilla elävän yhteiskunnan

ti 25.10.2022 07:00

Olli Pusa

Suomi ja korruptio

to 24.11.2022 23:32

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat

ti 18.08.2020 10:15

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Jessica Vahtera

Kuuden euron kohtuus missä palkkatasa-arvo?

ma 11.05.2020 17:17

Pauli Vahtera

Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja

su 25.10.2020 22:57

Timo Vihavainen

Modernin maailman syntysijoilta

ti 18.01.2022 23:48

Matti Viren

Odotellaan vuotta 2023

la 14.08.2021 23:44