Antiikin Rooman vuosisatainen keskus sijaitsi Rooman kaupungin historiallisella ydinalueella, Capitolium- ja Palatinus-kukkuloilla ja niiden välisellä Forum Romanumilla. Kesällä näillä historiallisilla ja länsimaisen kulttuurimme kannalta ratkaisevan merkittävillä paikoilla käydessäni pysähdyin samalla miettimään sitä arvo- ja aatemaailmaa, jonka siivittämänä Rooman tasavalta aikoinaan nousi suuruuteensa ja viitoitti länsimaisen kulttuurin tien. Tämän arvomaailman mieleen palauttaminen on varsin valaisevaa ja hyödyllistä etenkin nyt, kun julkisessakin keskustelussa näyttää vallitsevan käsittämätön epäselvyys siitä, mitä länsimaisilla arvoilla tosiasiallisesti tarkoitetaan.  

Klassillisen filologian emeritusprofessori Paavo Castren selostaa teoksensa Uusi antiikin historia (Otava, 2011) sivuilla 312–313 vanhaa roomalaista arvomaailmaa. Antiikin roomalaisten arvostamat ja kunnioittamat perinnäistavat, Mos maiorum, eli kansalaishyveet, muodostuivat ennen kaikkea seuraavista käsitteistä: Pietas, Fides, Virtus, Honos, Liberalitas, Gravitas ja Humanitas.

Pietas tarkoitti jumalten tahtoon tyytymistä ja jumalien temppeleihin, vanhempiin ja isänmaahan, patriaan, kohdistuvaa kunnioitusta. Hurskas ja velvollisuudentuntoinen, pius, oli sellainen henkilö, joka osoitti erityistä kunnioitusta jumalia ja vanhempiaan kohtaan.

Fides tarkoitti yhteiskunnan jäsenten välillä vallitsevaa keskinäistä luottamusta. Tästä hyveestä kumpusi tärkeä ja yhteiskunnan ylläpysymisen kannalta välttämätön kansalaishyve, nimittäin poliittinen luotettavuus, jota roomalaiset erityisesti arvostivat. Roomalaiset johtivat myös oikeudenmukaisen sodan käsitteen, bellum iustum, tästä luottamuksen ja poliittisen luotettavuuden hyveestä.

Virtus tarkoitti taistelussa osoitetun urheuden hyvettä, johon roomalaiset liittivät muitakin eettisiä ideaaleja kuten henkilökohtainen pyyteettömyys ja isänmaanrakkaus.

Honos tarkoitti kunniantuntoa ja virtus-hyveen menestyksellisestä harjoittamisesta saatua kunnianosoitusta.

Liberalitas tarkoitti anteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä, vähäosaisten kansalaisten auttamista.

Gravitas tarkoitti säädyn ja yhteiskunnallisen aseman mukaista asiallista ja arvokasta käyttäytymistä ja esiintymistä. Tällaisen eettisesti oikean ja hyvän käyttäytymisen vastakohta oli levitas, epäluotettava ja kevytmielinen esiintyminen ja toiminta. Kussakin tilaisuudessa ja tilanteessa, myös arkipäivän politiikassa, tuli osata esiintyä tilaisuuden arvon edellyttämällä tavalla.

Humanitas tarkoitti kulttuurin tuntemusta ja sen myönteistä vaikutusta inhimilliseen persoonallisuuteen ja sen kasvuun.

Teoksensa sivulla 315 Castren selostaa, miten Marcus Porcius Cato vanhempi (234–149 eKr.), vanhan ajan roomalaisuuden perikuvana pidetty valtiomies, kirjailija ja reettori eli puhetaidon erityistuntija, korosti sivistyneen puhetaidon merkitystä ja määritteli kunnon miehen näin: Vir bonus: dicendi peritus, kunnon miehen pitää olla harjaantunut puhuja.

Sivuilla 320–321 Castren esittää mielenkiintoisen tekstilainauksen:

Kristitty puhetaidon opettaja ja apologeetta eli kristillisen uskon puolustaja Lactantius Caecilius Firmianus (250–320 jKr.) lainaa eräässä teoksessaan roomalaista kirjailijaa Gaius Luciliusta(180–102 eKr.) ja esittää myönteisenä kristillisenä eettisenä ideaalina Luciliuksen roomalaisen käsityksen siitä, mitä tarkoittaa virtus-hyve etenkin hyveen miehekkyys-, miehuullisuus- ja kansalaiskunto -merkityksessä:

”Virtus, ystäväni Albinus, on kykyä arvioida oikein niitä olosuhteita, joiden keskellä elämme. Virtus on sitä, että todella tajuamme, mikä on oikein ja hyödyllistä, hyvää ja kunniallista ja mikä taas pahaa ja hyödytöntä, häpeällistä ja kunniatonta. Virtus on kykyä ymmärtää, missä määrin ja millä tavoin on soveliasta vaurastua; se on kykyä arvioida aineellisen hyvinvoinnin todellista merkitystä ja antaa kunnialliselle elämälle se arvo, joka sille kuuluu. Virtus panee aina vastustamaan kelvottomia ihmisiä ja huonoja tapoja ja sitä vastoin puolustamaan kunnon ihmisiä ja hyviä tapoja sekä kunnioittamaan, rakastamaan ja suosimaan näitä. Ennen kaikkea se opettaa ymmärtämään, että isänmaan edun tulee aina olla ensimmäisenä, seuraavana on vanhempien…etu ja vasta viimeisenä oma henkilökohtainen etu.”

Castren toteaa osuvasti tästä lainauksesta:

”Tämä pakanan kirjoittama esitys kelpasi siis moraaliseksi ohjenuoraksi myös kiihkeälle kristinuskon puolustajalle.”

Kuten jo Lactantius aikanaan tuli osoittaneeksi ja Tuomas Akvinolainen (1225–1274 jKr.) sittemmin keskiajalla systematisoineeksi, konservatiivinen tasavaltalainen roomalainen hyve-etiikka oli ja on – pakanallisen monijumalisuuden hävittyä ja trinitaarisesta raamatullis-kristillisestä Jumala-uskosta ja ylösnousseen ja taivaaseen astuneen Kristuksen kuninkaallisesta herruudesta käsin tulkittuna – yhteensopivassa linjassa kristillisen luonnollisen lain ja 10 käskyn etiikan edustaman hyve-moraalin kanssa.

Yhtä hyvin luonnollisen ilmoituksen pohjalta jo aikoinaan monien pakanoidenkin ymmärtämällä tavalla kuin Jumalan erityisen ilmoituksenkin pohjalta on selvää, että yhteiskunta ja kulttuuri eivät selviä ilman Jumalan kunnioittamista, isänmaallisuutta ja muita luonnonoikeuteen nojaavia kansalaishyveitä.

Roomalainen patriarkaalisuus ja avioliittoinstituution arvostaminen; isän, paterfamilias, johtama perhekunta ja koti, jonka keskeisenä käytännön vaikuttajana oli vaimo ja äiti, yhteiskunnan ja valtiojärjestyksen perustana; tradition kunnioittaminen; juurtuneisuus isänmaan, patrian, maaperään ja kulttuuriin; miehekkään pyyteetön velvollisuudentunto, taistelukunto ja kutsumuksen arvostaminen; selviytymishalu ja kieltäytyminen antautumasta.

Nämä lähtökohtaisesti tasavaltalaiset ja ennen Rooman rappeutumista jumalina pidettyjen keisarien imperiaaliseksi yksinvallaksi vallinneet roomalaiset instituutiot ja hyveet ovat juuri niitä, joita länsimainen konservatiivinen patriootti haluaa yhä edelleen puolustaa ja edistää.

Tässä mielessä länsimainen konservatiivi voi yhä edelleen todeta: Romanus sum, olen roomalainen.     

Rooman tasavallan tunnukset S.P.Q.R., Senatus populusque Romanus, Rooman senaatti ja kansa, ja liktorien korkeiden roomalaisten virka- ja hallintoviranomaisten edellä kantama etruskilaisperäinen symboli fasces eli vitsakimppu kirveenterineen virallisen auktoriteetin, järjestyksen ja rangaistusvallan vertauskuvana ilmaisevat vanhaan traditioon nojaavaa hajautettua mutta vahvan oikeudenmukaista tasavaltalaista hallintoa.

Tällaisesta antiikin Rooman tasavaltalaisesta hallintoideaalista muistuttavat myös ne fasces-vitsakimppusymbolit, jotka ovat USA:n kongressin edustajainhuoneen puhemiehen korokkeen takaisella seinällä, tähtilipun molemmin puolin.

Castren viittaa roomalaista tasavaltalaisuutta kannattaneeseen ja puolustaneeseen kreikkalaisperäiseen historioitsija Polybiokseen (200–118 eKr.) ja kirjoittaa teoksensa sivulla 263:

”Polybioksen esittämä teoria toimi esikuvana 1700-luvun valtio-oppineille ja heidän suosittelemalleen vallan kolmijaon opille. Polybioksen välityksellä sekä Montesquieu että Amerikan Yhdysvaltojen ’perustajaisät’ tutustuivat antiikin hallintomalleihin ja ottivat niistä oppia. Teoksessaan Defense of the Constitutions of the United States of America Yhdysvaltain toiseksi presidentiksi noussut John Adams siteerasi sanasta sanaan Polybioksen esitystä. Sen sijaan perustajaisät suhtautuivat torjuvasti Ateenassa käytettyyn suoraan demokratiaan, koska he pitivät sitä päätöksenteon kannalta ailahtelevaisena ja katsoivat, ettei se antanut yksityisomistukselle tarpeellista turvaa.”