Brittiläisen The Guardian -lehden toimittaja Luke Harding on kirjoittanut mielenkiintoisen ja meillä Suomessakin otsikoita aikaan saaneen teoksen, jossa Harding pyrkii perustelemaan kattavasti viime aikoina kovalla volyymillä rummutettua väitettä siitä, että USA:n presidentti Donald Trump olisi päätynyt virkaansa Venäjän avulla ja Putinin Venäjän strategisten päämäärien edistämiseksi. Hardingin kirja ilmestyy 5.12.2017 suomeksi painettuna nimellä Salajuoni: Kuinka Venäjä auttoi Trumpin Valkoiseen taloon (Into, 2017).

Iltalehti otsikoi 17.11.2017 näyttävästi tätä uutta kirjaa käsittelevän artikkelinsa: ”Uutuuskirja paljastaa: Näin Trump jäi Putinin ansaan”. Artikkeli koostuu uuden ja jo englanninkielisenä ilmestyneen Collusion: Secret Meetings, Dirty Money, and How Russia Helped Donald Trump Win (Vintage, 2017) -kirjan ensimmäisen luvun suomennoksesta. 

Suomen Kuvalehti puolestaan julkaisi 17.11.2017 Teppo Tiilikaisen laatiman laajan ”’Se oli salaliitto’: Toimittaja Luke Harding paljastaa kirjassaan, kuinka Venäjä sai presidentti Donald Trumpin koukkuunsa” -artikkelin sivuillaan 22–29.

Artikkelin mukaan toimittaja Harding kokee, että hänellä ”on raskauttavaa näyttöä Trumpia vastaan” ja että Trumpin ja hänen avustajiensa yhteyksistä ja yhteistoiminnasta venäläisten kanssa voidaan ykskantaan todeta, että ”Se oli salaliitto, ilman muuta…Se ei ole sattumaa”. Harding itsekin on joutunut kirjoittamaan paljastuskirjansa ”salassa”. Suomen Kuvalehden artikkeli luonnehtii Hardingin kirjaa ”tosielämän agenttitrilleriksi” ja toteaa, että hänen kertomuksensa ”on kuin hurjimmasta vakoiluromaanista”.

Suomen Kuvalehden Hardingin kirjaa käsittelevän artikkelin mukaan Neuvostoliiton salainen palvelu KGB kiinnostui Trumpista jo vuonna 1977 ja että yleensäkin KGB pyrki 1980-luvulla ”rekrytoimaan hyvissä asemissa olevia ihmisiä erityisesti Yhdysvalloista”. Artikkelissa todetaan, että, kaiken kaikkiaan:

”Harding pitää operaatio Trumpia Venäjän tiedustelupalvelujen kaikkien aikojen onnistuneimpana kaappauksena ja nykyhistorian suurimpana poliittisena skandaalina”.

Tämä on varsin vahvasti todettu, sillä yhtä hyvin bolsevikkivallankumousta edeltäneen Venäjän ohrana kuin bolsevistisen Neuvosto-Venäjän tsheka kaikkine organisatorisine seuraajineen ovat joka tapauksessa todistetusti kyenneet toteuttamaan varsin merkittäviäkin onnistuneita operaatioita vakoilun ja tiedustelun maailmoissa.  

Edellä mainitun valossa onkin outoa, että, kuten Suomen Kuvalehden artikkelista on luettavissa, Venäjän ja Putinin oletettu Trump-operaatio lopulta kuitenkin meni täysin myttyyn siitä huolimatta, että oli KGB/FSB:n ”kaikkien aikojen onnistunein kaappaus”:

”Venäjän tarkoituksena oli kumota Trumpin avulla länsimaiden Venäjään kohdistamat pakotteet. Trumpin pehmittäminen onnistui, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin toivottu. Pakotteet pysyivät voimassa ja Yhdysvaltain ja Venäjän suhteet ovat kireämmät kuin kertaakaan kylmän sodan jälkeen. ’Operaatio on tyypillistä Putinia’, Harding sanoo. ’Hän on taitava taktikko mutta surkea strategi’”.  

Tämä on todellakin outoa. Hardingin kirja kuten koko maailmanlaajuinen viimeaikainen ”Trump on Putinin puudeli” -rummutus antaa ymmärtää, että Trump on erittäin kyseenalainen henkilö ja on amerikkalaisittain syyllistynyt jopa rikokseen oltuaan salaliitonomaisessa yhteistoiminnassa venäläisten kanssa. Tämän populaarinarratiivin mukaan Putin ajaa asiaansa vahvasti ja pelottavasti Trumpin kautta. Mutta, yhtä kaikki, Putin onkin samanaikaisesti ”surkea strategi”, jonka Trump-operaatio johtikin siihen, että USA:n ja Venäjän suhteet kiristyivät vaarallisesti.

Tämäkin kannattaa noteerata: Hardingin esiin nostaman kaltaisen ja yksityisen tiedustelumaailman enemmän tai vähemmän salaperäisesti tuottaman muistioaineiston tarjoaman ”todistusaineiston” nojalla monet katsovat, omasta mielestään ryhdikkään moraalisesti, että Trumpin henkilön ja toiminnan moraalittomuus on viimeistään nyt tullut toteen näytetyksi. Kuitenkin, kuten edellä linkitetystä Iltalehden artikkelista on luettavissa, Harding itsekin toteaa:

”Yksityisen tiedustelun maailma oli moraalisesti epämääräinen, eräänlainen avoin törkymarkkina”.

Kannattaa siis harkita tarkkaan, haluaako onnitella itseään moraalisen selkärankaisuuden kannattamisesta ja haluaako muitta mutkitta uskoa ”Trump on Putinin puudeli” -narratiivin totuudellisuuteen ”avoimilta törkymarkkinoilta” peräisin olevan muistion tarjoamalla oikeutuksella?  

Mutta mitä tällaisesta varsin oudosta ja jännitteisestä populaarinarratiivista tulisi ylipäätään ajatella?

Kaiken edellä todetun lisäksi huomiota kiinnittää erityisesti se kummallinen ja outo seikka, että täysin yllättäen jopa niin sanottu laatumedia ja sen älykkäät, pätevät, kriittiset, tiedostavat ja kaikenlaisen humpuukin ja valeuutisten paljastamisessa tuon tuostakin kunnostautuneet tutkivat journalistit voivatkin nyt muitta mutkitta ilmoittaa, että tässä Trump ja Venäjä -teemassa on kyse ”salaliitosta”, joka täytyy ilman muuta ”paljastaa” ja jopa niin, että James Bond -tyyppinen paljastuskirjakin on pitänyt kirjoittaa ”salassa”!

Salaliittoja siis on kuin onkin, jopa laatumedian ja -journalistien mukaan. Nyt tässä esillä olevassa asiayhteydessä kirjaimellisen salaliiton ja salassa tapahtuneen suunnitelmallisen vehkeilyn tarjoaminen vakavasti otettavaksi selitykseksi näyttää olevan täysin asianmukaista, järkevää ja tarpeellista. Nyt ei kukaan tarjoa sitä kuuluisaa foliohattua sen paremmin Guardianin Luke Hardingille kuin Iltalehden tai Suomen Kuvalehden toimittajillekaan.

Nyt siis kuuluu uskoa, että Neuvostoliiton KGB:llä oikeasti olikin ja Putinin Venäjän FSB:llä, ulkomaantiedustelu SVR:llä ja sotilastiedustelu GRU:lla on kuin onkin varsin vahva ja globaali vaikutus maailman asioihin, jopa Yhdysvaltojen korkeinta johtoa manipuloiva vaikutus. Todella mielenkiintoiseksi tällaisen nykyisen väkevän tietoisuuden Venäjän pahantahtoisesta voimasta tekee se, että vielä vähän aikaa sitten kaikki tällainen asennoituminen torjuttiin tanakasti vainoharhaisena russofobiana.

Kuvan ja Sanan vuonna 2014 julkaisemassa ja nyt loppuunmyydyssä kirjassani Venäjän karhu heräsi: Herääkö Suomi? kirjoitin Putinin johtaman Venäjän Euraasia-imperiaalisista ja USA-vastaisista strategisista tavoitteista ja Venäjän pyrkimyksistä peluuttaa EU-Eurooppaa omien päämääriensä hyväksi. Tuolloin, kolme vuotta sitten, joissakin kirjaani liittyneissä kommenteissa katsottiin, että ei Venäjällä tuollaisia pyrkimyksiä ole eikä Venäjällä mitään tosiasiallista voimaakaan ole kirjani kuvailemien tavoitteiden ajamiseen.

Mutta nyt, yhtäkkiä, jopa poliittisesti korrekti valtamedia on vakavan tietoinen ja huolissaan Venäjän vaarallisuudesta ja maailmanlaajuisesta voimasta, jota Putinin tiedustelupalvelut käyttävät salaliittojen myötä. Tällainen tietoisuus on äkisti ilmaantunut yhtä hyvin poliittisesti korrektissa Suomessa kuin demokraattivaikuttajien keskuudessa USA:ssa.

Miksi tällainen äkillinen muutos? Miksi nyt onkin suotavaa ja asiallisen järkiperäistä puhua kavalasta Venäjän vehkeilemästä salaliitosta?

Vastaus on yksinkertainen: Koska Donald Trump.

Siitä, miksi Trumpin henkilö, politiikka ja USA:n presidentiksi päätyminen ovat tällaisen globaalin paniikkireaktion aiheuttaneet, teen tarkempaa selkoa luennossani Onko USA:n presidentti Trump Venäjän sätkynukke? Mistä globalistien ja patrioottien välisessä kamppailussa on todella kyse?  ,jonka äänite on hankittavissa Kuvan ja Sanan verkkokaupasta.

Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin todeta, muutamaan vastaansanomattomaan seikkaan vedoten, että nyt vallalla oleva oudon jännitteinen populaarinarratiivi siitä, että Trump olisi Venäjän strategisia etuja edistävä ja että hänestä olisi tullut USA:n presidentti Venäjän avittamana, on oudon jännitteinen juuri siitä syystä, että narratiivi ei kestä reaalimaailman kovien geostrategisten tosiasioiden edessä.

Presidentti Donald Trumpin politiikan isot linjat ja ratkaisut ovat de facto, tosiasiallisesti, olleet kaikkea muuta kuin Venäjän geostrategista asemaa vahvistavia, kuten Walter Russell Mead perustelee 24.2.2017 päivätyssä The American Interest -julkaisun artikkelissaan ”Manchurian Candidate? Trump Isn’t Sounding Like a Russian Mole” eli ”Mantshurian kandidaatti? Trump ei kuulosta Venäjän myyrältä”.

Artikkelinsa ingressissä Mead toteaa asian ytimen: Trumpin globaalin strategian ydin tähtää tuhoamaan kaikki Moskovan ylläpitämät illuusiot siitä, että Venäjästä olisi USA:n vertaiskilpailijamahdiksi maailmannäyttämöllä. Sekä Trumpin vuoden 2016 vaaliohjelma että hänen tosiasialliset presidentilliset päätöksensä nyt kuluvana vuonna 2017 ovat tähdänneet Yhdysvaltojen taloudellisen, teknologisen ja sotilaallisen voiman huippuunsa kehittämisen edistämiseen. Toteamattakin pitäisi olla selvää, että tällainen USA:n voiman kehittäminen on Putinin Venäjän kannalta painajaismaista ja silkkaa myrkkyä.

Kuten Mead artikkelissaan esittää: jos Trump olisi Mantshurian kandidaatti -tyyppisesti – tai Luke Hardingin salaliitto -tyyppisesti – Venäjän ja Putinin myyrä eli salainen vaikuttaja tai tavoitteiden edistäjä, Trumpin olisi pitänyt pysäyttää lopullisesti USA:n liuskevallankumous eli liuskeöljyn ja -kaasun frakkaus; Trumpin olisi pitänyt pitää suljettuina ja sulkea loputkin öljy- ja kaasuputket; Trumpin olisi pitänyt heti aloittaa laajat ydinaseiden riisuntaneuvottelut; Trumpin olisi pitänyt ryhtyä USA:n puolustusmenojen laajamittaisiin leikkaamisiin ja Trumpin olisi pitänyt ottaa erittäin pehmeä asenne Venäjän strategista liittolaista Irania kohtaan.

Ratkaisevan kylmä voimapoliittinen ja geostrateginen tosiasia on, että reaalimaailmassa Trump on USA:n presidenttinä toiminut täsmälleen päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt, jos hän olisi henkilö, joka edistää Putinin Venäjän strategista etua. Varsinkin se tosiasia, että Trump irrotti USA:n Pariisin ilmastosopimuksesta ja sen vaatimista rajoituksista USA:n energiateollisuudelle ja varsinkin fossiilisten energiaresurssien kuten liuskeöljyn käytölle ja ryhtyi rakentamaan USA:n energiaomavaraisuutta, oli Venäjän kannalta erittäin haitallinen ja tuhoisa. Tästä teemasta kirjoitan tuoreen kirjani Vaarallinen vihreä valhe: Globalistinen ekososialismi historian, tieteen ja Raamatun valossa (Kuva ja Sana, 2017) sivuilla 124–126.

Yhtä kylmän realistinen fakta on myös se, kuten Mead toteaa, että siinä missä Trump on toiminut kaikilla mainituilla strategisilla sektoreilla täysin päinvastoin kuin Venäjän asian ajajan tulisi toimia, toimivat edellinen presidentti Barack Obama ja ulkoministerinsä Hillary Clinton puolestaan päinvastoin kuin Trump eli juuri siten kuin on kaiken aikaa ollut Venäjän ja Putinin kannalta edullista.

Merkillinen ja outo tosiasia on siten se, että Mantshurian kandidaatti -tyyppisinä Venäjän strategisen edun ajajina ja USA:n oman energiataloudellisen ja sotilaallisen kansallisen edun heikentäjinä ovat vuodesta 2008 alkaen ja silloisesta Venäjään ja Putiniin erittäin ystävällisesti ja sinisilmäisesti suhtautuneesta Reset- eli nollauspolitiikasta alkaen toimineet Obama, Clinton ja muut heidän demokraattihallintonsa vaikuttajat eli juuri ne, jotka nyt esiintyvät kaikkein kovimpina Venäjä-haukkoina ja Trumpin oletettujen Venäjä-kytkentöjen kauhistelijoina!

Trumpiin kohdistetusta poliittisesta Venäjä-kytkössyyttelyprosessista nousee vahva palaneen käry ja savua on ilmassa varsin tiheästi.    

Reaalimaailman voimapoliittinen tosiasia on, että USA:n presidentin Donald Trumpin politiikka ei edistä Venäjän strategista etua. Sen sijaan Trumpin politiikka edistää USA:n etua juuri siten, kuin USA:n presidentin politiikan tuleekin edistää. America First!

Vastaavaan tapaan myös Suomen presidentin tulisi sisäistää johtomotiivikseen Suomi ensin! -vakaumus.

Toivottavasti ensi vuoden alussa suomalaisetkin valitsevat itselleen sellaisen presidentin, joka on henkilökohtaisen sitoutuneesti sisäistänyt tällaisen kansallismielisen ja isänmaallisen vakaumuksen.