Tammikuussa 2018 tuli täyteen 100 vuotta Suomen vapaussodan alkamisesta. Vuoden 1918 tammikuun lopulla alkanut ja lopputulokseltaan voitokas vapaussota on ratkaisevan tärkeä Suomen historian virstanpylväs, koska vapaussodan päättyminen Suomen hallituksen joukkojen voittoon ja vieraan vallan sotavoimien karkottamiseen Suomesta toteutti käytännössä sen kansallisvaltiollisen vapauden ja itsenäisyyden, jotka P. E. Svinhufvudin senaatti ja Suomen eduskunta olivat 6.12.1917 julistaneet.     

Kuten olen Radio Patmoksen taajuuksilla vuoden 2017 aikana lähetetyssä Suomen itsenäistymistä käsitelleessä Vuosisadat vaihtuvat -ohjelmasarjassa ja kollegani Helvi Jääskeläisen kanssa toimittamassani Itsenäisen Suomen syntyvaiheet -ohjelmasarjassa yksityiskohtaisemmin perustellut ja kuvannut, Suomen itsenäisyysliike aktivistisine ytimineen sai ratkaisevat kipinänsä nimenomaan 1900-luvun alun sortovuosina ja ainoana realistisena vastareaktiona Suomen kansan ja autonomisen valtiollisen olemassaolon lopulliseen tuhoamiseen ohjelmallisesti tähdänneeseen keisarillisen ja panslavistisen Venäjän harjoittamaan sortoon ja Suomen venäläistämiseen.

Jääkäriliikkeeseen huipentunut aktivismi päätyi tavoittelemaan sotilaskoulutusta Saksassa nimenomaan kansallista vapaustaistelua valmistellen ja hakien tukea keisarillisen Venäjän vahvimmalta vastavoimalta eli Saksalta, johon suomalaisilla oli jo muutenkin vuosisataiset lämpimät ja orgaaniset kulttuurilliset yhteytensä.

Vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota ja sen yhteydessä vuonna 1917 järjestetty Venäjän helmikuun vallankumous, joka johti Kerenskin väliaikaisen hallituksen valtaanpääsyyn, ja sitten lokakuussa 1917 toimeenpantu Leninin ja Trotskin johtama bolsevikkivallankumous, loivat ainutlaatuisen mahdollisuuden Suomen täysimittaiselle valtiolliselle itsenäistymiselle, Venäjän valtakunnan silloista heikkouden tilaa hyväksi käyttäen.

Kun Venäjän keisarillinen tsaarinvalta tuli tiensä päähän helmikuussa 1917, nousi kysymykseksi, kenelle kuului ylin eli aiemmin Venäjän keisarille kuulunut valta Suomessa? Miten Suomen valtio-oikeudellinen asema tuli tässä uudessa tilanteessa tulkita? Katsottiin, että Kerenskin hallitus edusti nyt korkeinta venäläistä valtaa. Vuoden 1917 sisäpoliittinen tilanne kehittyi Suomessa siten, että niin kutsuttu valtalaki 18.7.1917 laajensi Suomen autonomiaa eduskunnan hyväksi, lukuun ottamatta ulkosuhteita ja sotilasasioita.

Lopputuloksena oli kuitenkin, että Kerenskin väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan ja määräsi uudet eduskuntavaalit lokakuulle 1917. Tulevien tapahtumien kannalta erittäin merkityksellistä oli toisaalta se, että Kerenskin johdolla Venäjä lisäsi huomattavasti Suomeen sijoitettujen sotavoimiensa määrää siten, että venäläisillä oli Suomessa yli 120 000 miestä. Venäläiset halusivat todellakin varmistaa, ettei Suomi missään oloissa pääse irtautumaan Venäjästä.

Toisaalta ratkaisevan merkityksellistä oli, että SDP eli sosialidemokraatit kärsivät tappion lokakuun eduskuntavaaleissa. SDP saattoi selittää tämän demokraattisen vaalitappion itselleen vain alkamalla levittää uskomusta, jonka mukaan vaalitulos oli manipuloitu. Tästä eteenpäin avoin vallankumoushenkisyys voitti alaa ja punakaarteja vahvistettiin ja perustettiin. Tämä kaikki tapahtui venäläisbolsevikkien ohjelmallisen innostamisen johdolla. Esimerkiksi toveri Stalin agitoi Helsingissä marraskuussa 1917 aktiivisesti vallankumousta ja marxilaisen teorian mukaisen luokkasodan aloittamista.

Venäjän bolsevikkivallankumouksen tapahtumisen jälkeen Suomen eduskunta äänesti uuden valtalain 15.11.1917. Tämän mukaan korkein valta Suomessa kuului eduskunnalle, sosiaalisia uudistuksia tuli ryhtyä toteuttamaan parlamentaarisesti ja Svinhufvudin porvarillisen senaatin johdolla. Svinhufvudin senaatti ja eduskunta antoivat Suomen itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917. Leninin venäläisbolsevikit myöntyivät tähän ajatuksella, että Suomi kuten muutkin entiset Venäjän alueet saadaan kuitenkin takaisin näissä maissa venäläisbolsevikkien johdolla ja innostamana toimeen pantujen sisäisten vallankumousten kautta.

Siitä huolimatta, että Suomi oli julistautunut itsenäiseksi ja näin paperilla irrottanut itsensä nyt bolsevistiseksi muuttuneesta Venäjän valtakunnasta ja vieläpä bolsevikkien muodollisesti hyväksymänäkin, ei venäläinen sotaväki kuitenkaan poistunut Suomesta, vaan päinvastoin piti valtaa itsellään ja levitti aktiivisesti bolsevistista kumousta Suomessa ja aseisti venäläisten kanssa avoimesti veljeileviä suomalaisia punakaarteja ja tarjosi näille asiantuntija-apua sotilaallisen kumouksen valmisteluissa. Suomen vapauden ja itsenäisyyden todellisiksi saattamisen kannalta katsottuna nimenomaan Suomessa oleva venäläinen eli vieraan ulkovallan aggressiivisesti ja laittomasti käyttäytyvä sotavoima oli vakavin ja pahin este.

Tästä syystä Suomen vapaussota alkoi tammikuussa 1918 sekä Karjalassa että Pohjanmaalla nimenomaan venäläisten joukkojen onnistuneen tehokkaalla aseistariisumisella ja neutraloimisella. Suomen vapaussota alkoi Suomen laillisen ja virallisen hallituksen joukkojen vapauttavan puolustuksellisella aseellisella iskulla vieraan miehitysvallan eli Venäjän Suomessa laittomasti olevia sotavoimia vastaan.

Vuoden 1918 sota oli lähtökohtaisesti ja lopputuloksensa kannalta nimenomaan ja varsinaisesti Suomen vapaussota, koska sota alkoi laillisen hallituksen joukkojen kansannousulla Karjalassa ja Pohjanmaalla vieraan valtion eli Venäjän miehitysjoukkoja vastaan ja niiden poistamiseksi ja kansallisvaltiollisen itsenäisyyden saattamiseksi voimaan myös de facto. ”Vapaus”-sana ilmaisee osuvimmin ja pelkistetyimmin sodan lopputuloksen ja saavutetun strategisen päämäärän. Tammikuussa 1918 alkanut avoin sotatila suomalaisten ja neuvostovenäläisten joukkojen välillä myös päättyi kahden itsenäisen valtion eli Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliseen viralliseen rauhansopimukseen, joka solmittiin Tartossa 14.10.1920.

Vapaussodan alkamisen kanssa samanaikaisesti venäläismiehittäjien kanssa yhteistoiminnassa olleet suomalaiset punakaartilaisainekset aloittivat vallankaappausyrityksen, vallankumouksen, punakapinan ja oman marxilaisen teorian tulkintansa mukaisen luokkasodan, jollaiseen ryhtyminen paitsi hajotti suomalaisen ja venäläismiehittäjiä vastaan suunnatun kansallisen yhtenäisyyden myös ajoi Suomen kansalaissodan kaltaiseen tilanteeseen.

Miksi punakapina syttyi? Keskeisiä sosiaalisia uudistuksia oli Suomessa saatettu parlamentaarisesti ja SDP:nkin mukana ollen alkuun jo vuosina 1906, 1907 ja 1917. Antiparlamentaariset suoran toiminnan vallankumousvoimat, punakaartit, saivat kuitenkin – SDP:n maltillisten ainesten oltua kykenemättömiä tätä estämään – vallan SDP:ssä ja tieten tahtoen hylkäsivät rauhallisen parlamentaarisesti toteutettujen uudistusten tien.

Historiallisesti tarkasteltuna on selvää, että punakapina, vallankumous, punakaartien väkivaltainen kumouseetos, tuotettiin Pietarista, bolsevistiselta Neuvosto-Venäjältä ja oli, täysin päinvastoin kuin lokakuun 1917 eduskuntavaalien tulos, manipuloivan agitaation tulos. Eversti ja sotahistorioitsija J. O. Hannula kirjoittaa Suomen vapaussodan historia (WSOY, 1938) -teoksensa sivuilla 73–74 osuvasti ja yhä edelleen kestävällä tavalla historiallisen todenperäisesti näin:

”Punaisten puolella oli sillä välin venäläisten bolshevikkivallankumouksesta lähtien lisääntynyt suosiollisuus kiihottanut huomattavasti toiminnanhalua. Marraskuun 27 p:nä 1917 – samana päivänä, jolloin itsenäisyyssenaatti kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa ja sen uudet jäsenet vannoivat uskollisuus- ja tuomarinvalansa – piti Venäjän tuleva diktaattori Stalin puheen Helsingissä, Suomen sosialidemokraattisen puolueen ylimääräisessä puoluekokouksessa, kehottaen jyrkin sanoin Suomen työväkeä kapinaan…”

”Stalin mm. lausui, ja julisti edelleen: ’Täydellinen oman elämänsä järjestämisvapaus sekä Suomen kansalle että muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liittyminen Venäjän kansan kanssa! Ei mitään holhousta, ei mitään valvontaa ylhäältä päin Suomen kansan suhteen!...Ainoastaan tämä yksimielisyys voi johtaa marraskuun vallankumouksen saavutusten vahvistamiseen ja viedä eteenpäin kansainvälisen sosialistisen vallankumouksen asiaa.’”

”Stalinin puhe päättyi seuraavasti: ’Siinä ilmakehässä, jonka muodostavat sota ja hajaannus, yhä kehittyvä vallankumousliike lännessä ja työväen yhä lisääntyvät voitot Venäjällä, ei voi olla sellaisia vaaroja ja vaikeuksia, jotka voisivat kestää teidän rynnäkkönne edessä. Tässä ilmakehässä voi pysyä pystyssä ja voittaa ainoastaan yksi valta, sosialistinen valta. Tässä ilmakehässä kelpaa ainoastaan yksi menettelytapa, Dantonin menettelytapa: uskallusta, uskallusta ja vielä kerran uskallusta. Ja jos te tulette tarvitsemaan meidän apuamme, niin me tulemme antamaan sitä veljellisesti ojentaen teille kätemme. Tästä te voitte olla varmoja.’”

Stalin siis avoimen suorasukaisesti kiihotti suomalaisia punaisia demaritovereita aloittamaan rynnäkön, aseellisen vallankumouksen, osana kansainvälisen sosialistisen bolsevikkikumouksellisuuden etenemisen edistämistä. Tammikuussa 1918 alkaneen Suomen punakapinan syntyasiayhteys ei siis mitenkään pelkisty vain Suomen sisäisiin yhteiskunnallisiin syy-yhteyksiin, vaan liittyy ensisijaisesti paitsi Neuvosto-Venäjältä tulleisiin vahvoihin vaikutteisiin myös laajempaan kansainväliseen bolsevikkivallankumouksellisuuteen, joka vaikutti lännessäkin. Tästäkin syystä Suomessa vuonna 1918 käydyn sodan nimittäminen ensisijaisen pelkistetysti sisällissodaksi on erittäin harhaanjohtavaa.

Stalin kehotti suomalaisia punaisia ryhtymään sekä aseelliseen vallankumoukseen että ”Dantonin menettelytavan” soveltamiseen. Tällä termillä Stalin viittasi Georges Dantoniin, äärivasemmistolaista vuoripuoluetta johtaneeseen jakobiinipäällikköön, joka lukeutui Ranskan suuren vallankumouksen johtaviin toimijoihin vuosina 1792–1794. Stalinin Suomen punaisillekin esikuvaksi suosittelema Danton oli niin sanottujen syyskuun murhien organisoija sekä veristen vallankumoustuomioistuinten ja vallankumouksellista terrorihallintoa johtaneen niin kutsutun yhteishyvän valiokunnan perustaja. Dantonin terroristiset ja runsaasti verisiä kuolonuhreja tuottaneet väkivaltamenettelytavat, joilla oli toki hyvä ja vilpitön tarkoitus eli vapauden, veljeyden ja tasa-arvon tehokas ja nopea toteuttaminen, kohdistuivat etenkin kirkkoon, papistoon ja kaikkeen perinteisesti kristilliseen.       

Monesti ja varsin epähistoriallisen asiayhteydettömästi on kyselty: Miksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko puolusti Jumalaa ja isänmaata eli oli laillisen valkoisen suomalaisen esivallan puolella vuonna 1918? Vastaus on ytimeltään perin yksinkertainen: koska ateistiset bolsevikit, SDP:n punakaartilainen radikaalisiipi, olivat neuvostovenäläisten opastajiensa ja Ranskan verisen ja antikristillisen vallankumouksen ajoilta peräisin olevien esikuviensa tyyliin julistaneet sodan kristinuskoa ja kirkkoa vastaan. Kirkon pappeihin kohdistui suoraa väkivaltaa punaisessa Suomessa. Kirkolla ei juuri vaihtoehtoja ollut vuonna 1918. Kirkon piirissä kyllä ymmärrettiin tuolloin, millainen kohtalo kirkkoa ja kaikkea perinteistä kristillisyyttä olisi odottanut Neuvosto-Venäjän veljelliseen yhteyteen liitetyssä bolsevistisessa punaisessa Suomessa.    

Historiantutkimuksen professori Seikko Eskolan vapaussotaa käsittelevä artikkeli Verkkouutisissa 27.2.2015 tarjoaa hyvän ja tiiviin perustelukokonaisuuden sille, miksi vuoden 1918 sota oli nimenomaan vapaussota siitäkin huolimatta, että tuolla sodalla oli myös kansalais- ja sisällissotaulottuvuutensa. Eskola katsoo aivan oikein, että:

”Valkoisten voitto ratkaisi, että itsenäisyysjulistus 6.12.1917 toteutui myös käytännössä. Punaisten voittaessa maamme olisi tullut osaksi Neuvostoliittoa.”

Eskola toteaa ytimekkäästi:

”Sotahan alkoi [punaisten osalta] siitä, kun sosialidemokraattisessa puolueessa valtaan päässyt punakaartiin nojautuva radikaalisiipi tammikuun lopulla julisti ottaneensa valtiovallan käsiinsä. Koko puolue seurasi mukana. Väkivaltaisesti syrjäytettiin kolme kuukautta aikaisemmin pidetyissä eduskuntavaaleissa saatuun 108 paikan enemmistöön nojaava hallitus, senaatti. Tämä oli kapina laillista demokraattista hallitusta vastaan…Venäjällä Leninin johdolla vallan ottaneet kommunistit kehottivat suomalaisia demareita ottamaan vallan. Lenin tosin tunnusti itsenäisyyden. Mutta sen tehdessään hän uskoi pian toteutuvan vallankumouksen tuovan Suomen takaisin…”

Kannattaa pitää mielessä nämäkin lainaukset Eskolan näkemyksiä selostavasta artikkelista:

”Koska nykyinen Sosialidemokraattinen puolue katsoo olevansa suoraa jatkoa Turussa vuonna 1899 perustetulle Suomen työväenpuolueelle (vuodesta 1903 sosialidemokraattiselle), tammikuun 1918 kapinasta seuraa, että se on ainoa puolue Suomen historiassa, joka koskaan on tarttunut aseisiin laillista demokraattista valtiovaltaa vastaan, professori toteaa.”

”Päätös ryhtyä kapinaan oli suurin poliittinen virhe, mitä Suomen politiikassa 1900-luvulla tehtiin. Ilman kapinaan nousua näet kaikki sosialidemokraattien yhteiskuntapoliittiset tavoitteet olisi saavutettu laillista tietä. Myös porvarilliset puolueet, maalaisliitto ja kokoomuksen edeltäjä vanhasuomalainen puolue olivat valmiit pitkälle meneviin uudistuksiin.”

Eskola muistuttaa, että Suomen lainsäädäntö oli jo vuoden 1917 päättyessä ja siten ennen punakaartien ja SDP:n kapinaan nousua niin sanotusti erittäin edistyksellinen. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli säädetty sekä valtiollisissa että kunnallisissa vaaleissa ja parlamentarismia noudatettiin. SDP:n merkittävimpiin vaateisiin lukeutunut kahdeksan tunnin työaika oli säädetty voimaan syksyllä 1917. Oikeistokonservatiivi Svinhufvudin senaatin ohjelmaan oli otettu torpparien vapauttaminen. Tästä oli annettu esitys eduskunnalle ennen punakapinan aloittamispäätöksen tekemistä. Eskola muistuttaa osuvasti siitäkin, että Ruotsin sosialidemokraattinen puolue tuomitsi jyrkästi suomalaisten demaritoverien kapinahankkeen.

Veriseen punakapinaan ryhtymistä ei ole koskaan voitu oikeuttaa vetoamalla niin sanotun porvarillisen tai valkoisen Suomen kyvyttömyyteen tai haluttomuuteen puuttua silloisiin aitoihin sosiaalisiin epäkohtiin. Kirjailija Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaani ei kaunokirjallisista ansioistaan huolimatta ole historiallisesti luotettava opas vuoden 1918 tapahtumien ymmärtämiseksi. Verisiin seurauksiin ja järkyttäviin suomalaisiin tragedioihin johtanut vallankumouksellinen ja Suomen miehittäjän eli bolsevikkivenäläisten kanssa veljeilyyn nojannut punakapina pantiin tieten tahtoen toimeen harhaisen marxilaisen luokkataisteluvihateorian ohjaamana ja neuvostobolsevististen kumoustoimijoiden kiihottamana.

Eskola toteaa:

”Vasemmistossa on kiinnitetty paljon huomiota sodan jälkiselvittelyihin. Niihin sisältyikin tarpeetonta kostoa. Mutta täytyy todeta, että voittaessaan punaisen Suomen olisi vallassa pysyäkseen pitänyt toimia vielä paljon kovemmin ottein. Se olisi vaatinut heitä eliminoimaan huomattavan osan kapinaa vastustaneista. Historialliselta merkitykseltään sota ennen kaikkea oli vapaussota. Ilman valkoisten voittoa itsenäisyysjulistus olisi ollut pelkkää sanahelinää…”

Historiallinen tosiasia on, että valkoisen talonpoikaisarmeijan voitto vuoden 1918 vapaussodassa pelasti myös suomalaisen työmiehen. Tämä tosiasia oli selvää jo 16.5.1927, jolloin pääministeri Väinö Tanner, vuoden 1918 kapinahankkeesta erossa pysynyt isänmaallinen sosialidemokraatti, otti vastaan suojeluskuntien ohimarssin puolustusvoimien lippujuhlan paraatissa Helsingissä.