Maaliskuussa 2018 tulee kuluneeksi 225 vuotta Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä vuosina 1793–1794 käydyn Vendéen sodan alkamisesta. Ranskan Vendéen departementissa 1790-luvun alkupuolella käyty sota ja siihen liittynyt kansanmurha ovat, erikoista sinänsä, useimmille täysin tuntemattomia historiallisia todellisuuksia. Näiden todellisuuksien tunteminen ja niiden muistaminen on kuitenkin luovuttamattoman tärkeää, jos haluaa ymmärtää omaa aikaamme ja koko uusimman ajan historiaa ja sen yhteiskunnallisaatteellista kehkeytymistä.

Vendéen sodassa, Guerre de Vendée, oli kyse läntisessä Ranskassa Atlantin rannikolla ja Loire-joen eteläpuolella sijaitsevan Vendéen alueen väestön itsepuolustuksellisesta aseellisesta kansannoususta Pariisista keskitetysti johdettua radikaalin tasavaltalaista Ranskan vallankumoushallitusta eli jakobiinidiktatuuria vastaan. Vendéen sodan ja sen jälkiselvittelyn yhteydessä toimeen pannussa kansanmurhassa oli puolestaan kyse ohjelmallisen tarkoituksellisesta ja päämäärähakuisen tehokkaasta Vendéen alueen konservatiivisen kristityn väestön kokonaisvaltaisesta joukkotuhonnasta.

Tämän joukkotuhonnan – joka kohdistui Vendéen alueen konservatiiviseen roomalaiskatoliseen kristittyyn ja kuningasmieliseen väestöön ja jonka pani toimeen ideologialtaan ateistis-antikristillisen tasavaltalainen jakobiiniterrorihallinto radikaalia egalitarianismia ja edistyksellisyyttä toteuttaakseen –  kuolonuhrimäärä on alimpien arvioiden mukaan noin 150 000 ja korkeimpien arvioiden mukaan jopa 400 000 henkeä, Vendéen kokonaisväkiluvun oltua tuolloin noin 800 000.

Vendéen alueen konservatiiviseen väestöön kokonaisuutena kohdistetuissa jakobiinihallinnon terroritoimissa ja näiden myötä toteutuneessa joukkotuhonnassa oli todella kyse kansanmurhasta, ensimmäisestä järjestelmällisestä uusimmalla ajalla toteutetusta kansanmurhasta. Näin ovat todenneet ranskalaiset historioitsijat ja yhteiskuntatieteilijät Reynald Secher perusteellisessa analyysiteoksessaan A French Genocide: The Vendée (University of Notre Dame Press, 2003) ja Pierre Chaunu (1923–2009) sekä kansanmurhatutkijat Kurt Jonassohn (1920–2011) ja Frank Chalk, yhtä hyvin kuin tutkija Adam Jones teoksessaan Genocide: A Comprehensive Introduction (Routledge, 2006). Myös historioitsijat Mark Levene ja Jean Tulard sekä yhteiskuntatieteilijät R. J. Rummel (1932–2014) ja Anthony James Joes ovat pitäneet perusteltuna Vendéen 1790-luvun joukkotuhonnan määrittelyä nimenomaan kansanmurhaksi.

Secherin mukaan Ranskan tasavaltalaisen hallinnon toimet Vendéen alueella olivat ”ensimmäinen moderni kansamurha”. Chaunun mukaan kyseinen tuhonta oli ”ensimmäinen ideologinen kansanmurha”. Levene puolestaan on katsonut, että Vendée on ”modernin kansanmurhan arkkityyppi” eli kansanmurhan perusmalli.

Emeritaprofessori Anne Barbeau Gardinerin kirja-arvioartikkeli ”The Heart of Darkness: How Visceral Hatred of Catholicism Turns Into Genocide” New Oxford Review -julkaisussa vuodelta 2004, jossa Gardiner esittelee sekä Secherin A French Genocide -teoksen että Michael Daviesin For Altar and Throne: The Rising in the Vendée (1793–1796) -teoksen (The Remnant Press, 1997), tarjoaa hyvän yleiskatsauksen käsiteltävänä olevaan aiheeseen ja valaisee selkeästi, miksi ja miten Vendéen kansannousu ja sen murskaamiseksi tarkoitettu kansanmurha tapahtuivat.

Ranskan suuri vallankumous alkoi vuonna 1789 niin kutsutusti porvarillisena kolmannen säädyn liberaalina vallankumouksena, mutta vasemmistoradikalisoitui sitten nopeasti kollektivistisen totalitaariseksi pyrinnöksi, jonka tavoitteena oli, radikaalin utopistisateistisen ja rationalistisen valistusfilosofian eetoksen ohjaamana, luoda kokonaan uusi yhteiskunta ja ihminen, jotka olisivat olleet vapautetut kaikista uusia järjen abstraktioita vastaamattomista perinteistä.

Pahimmiksi perinteiksi, jotka tulkittiin alkujaan hyvää ja vapaata ihmistä kahlitseviksi sortorakenteiksi, nähtiin kristinusko, kirkko ja monarkia, kuninkaanvalta. Kun vuoden 1789 Ranskan Ihmisoikeuksien julistusta alettiin yhä johdonmukaisemmin tulkita avoimen ateistisessa ja sekularistisessa radikaalivalistuksen hengessä ja kun alkujaan Grand Orient de France -vapaamuurariuden keskuudesta sekä Georges Dantonin ja Antoine-Francois Momoron edustaman kordelieeriklubin radikaalipiireistä julkisuuteen lanseerattua ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, tai kuolema!” -vallankumousiskulausetta alettiin soveltaa jakobiinisen egalitarianismin ja edistyksellisyyden mukaisesti, joutui ranskalainen kristillisyys, ensisijaisesti ja nimenomaisesti Ranskan roomalaiskatolinen kirkko papistoineen, täysin pidäkkeettömän aggression ja vainon kohteeksi.

Tapahtumat etenivät tältä osin siten, että ensin Ranskan vallankumoushallinto ryhtyi kansallistamaan eli pakko-ottamaan valtion haltuun kirkon omaisuutta kouluineen ja sairaaloineen. Sama kohdistui myös luostareihin ja konventteihin. Tämän jälkeen kirkolle tehtiin mahdottomaksi maksaa palkkaa papistolleen ja papisto pakotettiin riippuvaiseksi valtion maksamasta palkasta. Papit määrättiin siten käytännössä valtion ja vallankumoushallinnon virkamiehiksi. Vuonna 1790 papeille annettiin vaihtoehdoiksi joko vannoa vala valtiolle, Constitution Civile du Clergé, ja sen vallankumousperustuslaille – jolloin kirkko tuli täysin alistetuksi valtion alaisuuteen – tai sitten menettää työnsä ja palkkansa. Ranskan kirkon piispat tuomitsivat Constitution Civile:n ja paavi Pius VI julisti tämän harhaoppiseksi velvoitteeksi. Näillä passiivisen vastarinnan ilmaisuilla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta.

Vuonna 1792 Ranskan vallankumoushallinto sääti uuden lain, jonka mukaan vaadittua valaa vannomattomat papit joutuivat alttiiksi maastakarkotukselle. Keväällä 1793 säädettiin jälleen uusi laki, joka tuomitsi kuolemaan kaikki ne papit, jotka olivat maastakarkotusuhan alla ja jotka vielä olivat Ranskassa. Koska monet papit – varsinkin Vendéen alueella – eivät olleet sen paremmin suostuneet vannomaan sekulaaria valaa valtiolle kuin suostuneet lähtemään Ranskasta, kohdistui vallankumousjuridinen kuolemantuomio siten Ranskan koko katolisen kirkon papistoon.

Syvän vakaumuksellisesti katolisella Vendéen alueella papit jatkoivat seurakunnallista palvelutyötään kansan keskuudessa ja väestön tukemana vallankumouksellisista pakkolaeista huolimatta. Vallankumoushallinto reagoi tähän siten, että taipumattomat papit poistettiin pakkotoimin viroistaan ja korvattiin ”perustuslaillisilla” papeilla, jotka suostuivat sekulaariin valaan ja kuuliaisuuteen jumalatonta valtiota kohtaan.

Ranskan kansalliskaarti ryhtyi pakkotoimin tyhjentämään Vendéen luostareita ja konventteja ja ottamaan haltuun niitä kuten muitakin kirkollisia tiloja. Elokuussa 1792 600 Vendéen talonpoikaa yritti työvälineillään varustautuneina estää kansalliskaartia poistamasta pakolla nunnia eräästä konventista. Yritys epäonnistui ja useimmat näistä talonpojista kuolivat kansalliskaartin muskettien tuleen. Kun Vendéen alueen papisto suurelta osin meni niin sanotusti maan alle tai joutui vangituksi ja kun nämä papit korvattiin muualta tuoduilla ”perustuslaille kuuliaisilla” papeilla, pakotettiin väestö hengen menetyksen uhalla ja kansalliskaartin pistimien ja muskettien tehostamana osallistumaan ”vallankumousvaltiollisesti päteviin” kirkollisiin toimituksiin.

Edellä kuvatun kaltaiset totalitaariset pakkotoimenpiteet, väestöön ja etenkin kirkkoon ja pappeihin kohdistuneet väkivallanteot ja vallankumouslaillinen koko papiston tuhoamisen uhka yhdessä sen kanssa, että vallankumoushallinto julisti keväällä 1793 ottavansa 300 000 miestä Ranskan uuteen ja vallankumoukselliseen asevelvollisuusarmeijaan, laukaisivat Vendéen väestössä laajamittaisen vastarintaan nousun. Oli täysin mahdotonta ajatella, että Vendéen alueen miespuolisesta väestöstä huomattava osa olisi pakko-otettu juuri siihen vallankumousarmeijaan, joka Vendéen väestöä ja kirkollista toimintaa jo jatkuvasti pakkovaltaisesti terrorisoi.

Ranskan kansalliskonventti oli valinnut niin sanotun yhteishyvän valiokunnan, joka toimi vuosina 1793–1794 käytännössä Ranskan hallituksena ja täysin diktatorisin valtaoikeuksin. Yhteishyvän valiokunta, jota johtivat Georges Danton ja sitten Maximilien Robespierre, toimi Ranskan terroristisena jakobiinihallituksena, joka harjoitti systemaattista terroritoimintaa murhauttaen kautta Ranskan kymmeniätuhansia ranskalaisia pyrkiessään suojelemaan vallankumouksen saavutuksia ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan ja luodessaan väkisin ”uutta ja järkiperäistä” tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta Ranskaan.

”Demokratian” toteutuminen tarkoitti tuolloin giljotiinin terän putoamista ja ”kansanvihollisen” kuten papin tai muun taantumuksellisen luokkavihollisen pään irtoamista, kun Danton ja Robespierre sovelsivat käytäntöön radikaalin demokratian isän Jean-Jacques Rousseaun totalitaarisen sosialistista ”kansan tahdon” ja ”yleistahdon”, L´intérét général, käsitettä. Robespierre sai osuvan ansaitusti lisänimen ”Rousseaun verinen käsi”.

Keväällä 1793 Vendéen talonpoikaisväestö nousi vastarintaan, oikeutetun itsepuolustukselliseen vastarintaan Pariisista johdettua vallankumousterroria vastaan. Valkoinen katolinen, rojalistinen ja konservatiivinen kristitty Vendée nousi punaista jakobiinivallankumouksellista ja ateistisen sekulaaria Pariisin tasavaltalaisdiktatuuria vastaan.

Vendée nosti jalkeille ”kuninkaallisen ja katolisen armeijan”, jonka iskulauseeksi muodostui ”Jumala, Kuningas”, Dieu, le Roi, ja joka otti tunnuksekseen Jeesuksen pyhän sydämen. Nämä joukot, joita jakobiinit nimittivät halveksivasti ”Jeesuksen sotilaiksi”, kävivät – aluksi varsin menestykselliseen – taisteluun Vendéen aluetta terrorisoivia ja vallankumoustrikolorikokardilla koristeltuun punaiseen jakobiinimyssyyn eli niin kutsuttuun fryygialaismyssyyn sonnustautuneita Pariisin hallituksen joukkoja vastaan.

Vendéen kansannousun vakavuus ja sotilaalliset voitot saivat Pariisin kansalliskonventin ja yhteishyvän valiokunnan reagoimaan jakobiinitotalitaarisen absoluuttisesti ja lopullisen päättäväisesti. Vallankumoushallinto käskytti, että tasavallan viholliset on tuhottava fyysisesti: Vendéen alueen väestö on tuhottava miehineen, naisineen ja lapsineen; Vendéen katoliset kristityt on tuhottava pois maan päältä.

Vendéen joukkojen kärsittyä tappioita taisteluissa, ryhtyivät punamyssyiset jakobiinijoukot täysimittaiseen Vendéen väestön tuhontaan, Pariisin käskyjen mukaisesti. Alkaen elokuusta 1793 ja jatkuen vuoden 1794 puolelle tasavaltalaiskenraalit kuten Jean-Bapiste Carrier, Louis Marie Turreau ja Francois Joseph Westermann johtivat Vendéen alueelle niin kutsutut ”helvetilliset kolonnansa”, colonnes infernales, jotka tuhosivat totaalisesti kaiken.

Aikalaistodistajien ja asiakirjojen mukaan Vendéen naisia ja lapsia pakotettiin uuneihin poltettaviksi. Jakobiinijoukot tekivät ihmisruumiista vaatekappaleita itselleen. Poltetuista ihmisruumiista otettiin talteen rasvaa jatkokäyttöä varten. Terrori kohdistui etenkin naisiin, jotta ehkäistäisiin uusien kapinallissukupolvien syntyminen, ja lapsiin. Naisia heitettiin talojen ikkunoista ulos alhaalla odottavien pistinten päälle. Raskaana olevia naisia murskattiin viinipuristimissa. Sylivauvoja murhattiin heittelemällä heitä pistimestä pistimeen. Ihmisiä hukutettiin tuhansien massoina jokiin, kuten Loire-jokeen. Jakobiinijoukot huvittivat itseään niin sanottujen ”tasavaltalaisten vihkimisten” järjestämisillä, joilla tarkoitettiin sitä, että katolinen nuorimies ja neito riisuttiin alastomiksi, sidottiin toisiinsa ja yhteen sidottuina heitettiin jokeen hukkumaan. Paikoitellen kirkot pakotettiin täyteen uskovaisia, ovet teljettiin ulkoapäin ja kirkko sytytettiin palamaan.

Kun ilmeni, että giljotiinin teho ei riittänyt ja musketin kuulat tulivat varsin kalliiksi tällaista massamurhaa toimeenpantaessa, piti keksiä tehokkaampia massamurhaamisen keinoja. Tällaisiksi valikoituivat esimerkiksi kaivojen myrkyttäminen arsenikilla ja myrkyllisen savun – jonkinlaisen kaasun – käyttö. On todellakin merkille pantava ja mielessä pidettävä tosiasia, kuten professori Anthony James Joes kirjoittaa kirjansa Guerilla Conflict Before the Cold War (Greenwood Publishing, 1996) sivulla 67 ja teoksensa Resisting Rebellion: The History and Politics of Counterinsurgency (The University Press of Kentucky, 2006) sivulla 172, että Pariisin terrorihallinnon jakobiinijoukot käyttivät välineenään myrkyllistä savua tai kaasua toteuttaessaan Vendéen alueen kristityn väestön kansanmurhaa vuosina 1793–1794.

Kuten Stéphane Courtoisin ja muiden tutkijoiden laatima Kommunismin musta kirja (WSOY, 2001) sivulla 123 tuo esiin, neuvostobolsevikit pyrkivät ohjelmallisen julkisesti toistamaan aatteellisina esikuvinaan pitämiensä Ranskan vallankumouksen jakobiiniradikaalien Vendéen kansanmurhassa 1790-luvulla soveltamia terroristisia kansanmurhamenetelmiä kuten massahukuttamisia toteuttaessaan Vladimir Leninin johdolla luokkavihollistensa ja heidän vastarintansa täysimittaista tuhoamista Venäjällä, vuoden 1917 bolsevikkivallankumouksen alusta alkaen.  

Josif Stalinin johdolla neuvostokommunistit kohdistivat tarkoitushakuisen ja teoreettisideologisen luokkataistelullisesti motivoidun kansanmurhan Ukrainan kansaa vastaan vuosina 1932–1933, jolloin NKVD:n suoralla terroritoiminnalla ja ennen kaikkea nälällä eli tarkoituksella aiheutetulla nälänhädällä tappamalla Ukrainan holodomorissa murhattiin 6–7 miljoonaa ukrainalaista, varakkaista talonpojista eli kulakeista alkaen. Hirvittävä historiallinen tosiasia on sekin, että Stalinin terroristinen turvallisuuspalvelu NKVD kehitti itselleen 1930-luvulla – ja jälleen Vendéen tuhonneiden jakobiinien esikuvan innoittamina – jopa kaasuauton, joka helpotti kommunistien vihollisten tehokkaan teknisteollista joukkomurhaamista.     

Taistelevan ateististen, tieteisuskoisten ja vapauteen ja veljeyteen uskoneiden neuvostobolsevikkien käymä luokkasota ja pyrkimys rakentaa tasa-arvoinen utopiayhteiskunta, ”parempi maailma”, edellytti tuhoamis- ja keskitysleiriverkoston, Gulagin, tehokasta käyttöä sekä kristinuskon ja kirkon, Venäjän tapauksessa ortodoksisen kirkon, murskaamista. Kolyman, Magadanin ja Solovetskin saariston keskitysleireissä ja venäläisiin ortodoksikristittyihin kohdistuneessa avoimessa kansanmurhassa tuhottiin kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Kansallissosialistisen Saksan SS-organisaatio pani puolestaan päällikkönsä Heinrich Himmlerin johdolla ja Adolf Hitlerin valtuutuksella toisen maailmansodan aikana vuosina 1941–1945 toimeen – neuvostobolsevikeilta ja heidän jakobiiniesikuviltaan opituin menetelmin kuten myrkkykaasun käytön avulla – ideologisteoreettisen rotubiologisesti motivoidun juutalaisten ja muiden vähemmistökansanryhmien joukkotuhonnan. Juutalaisten kansanmurhassa murhattiin 5–7 miljoonaa ihmistä ja kaiken kaikkiaan kansallissosialistien toteuttamien kansanmurhien uhrimäärä nousee kymmeneen miljoonaan.

Yhtä kaikki, nämäkin kansallissosialistien kansanmurhat saivat innoituksensa maailmankatsomuksesta, joka oli metafyysiseltä kannalta tarkasteltuna avoimen antikristillinen, materialistinen, teknokraattismodernistisen sekulaari, tieteen tehokkuuteen uskovan kollektivistinen, sekä sosialistinen. Kuten Robin A. Brace osoittaa artikkelissaan Secularism – The Most Evil Philosophy Known to Human Government vuodelta 2008, sekulaarin sosialistinen, ateistismaterialistinen ja kristinuskon ja kirkon julkisesta tilasta pois pakottamaan pyrkivä sekä kirkon alistamaan pyrkivä aatemaailma on historiallisesti tarkasteltuna johtanut hirvittäviin kuolonuhrimääriin ja kansamurhiin, alkaen 1790-luvun Ranskan Vendéestä.

Vendéen kristittyihin ohjelmallisesti kohdistunut kansanmurha on kaiken punaisen ”edistyksellisen tieteellisen” tasa-arvoterrorin arkkityyppi, esikuva. Punainen antikristillinen ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, tai kuolema!” -terrori on vaatinut uusimman ajan historian aikana moninkertaisesti hirvittävämmän määrän kuolonuhreja ja kärsimystä lähimmäisille kuin kaikki ne pahat teot yhteensä, jotka koskaan historian aikana on tehty kristinuskon Jumalan nimessä. Kristinuskoa, kristillistä kirkkoa ja uskovaisia vastaan suunnatulla aggressiivisella valtiojohtoisella ja utopistisella ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” -yhdenvertaisuusradikalismilla motivoidulla vihalla on ollut hirvittävät seurauksensa. Punaiset tasa-arvopyrkimykset ovat olleet varsin tappavia.  

Muista, mitä kenraali Westermann, lisänimeltään ”Vendéen teurastaja”, kuuliaisesti raportoi esimiehilleen Pariisin yhteishyvän valiokunnassa joulukuussa 1793:

”Vendéetä ei enää ole…täytettyäni teiltä saamani käskyn, olen murskannut lapset hevosten kavioiden alle ja joukkotuhonnut naiset…minulla ei ole yhtäkään vankia…olen tuhonnut kaiken…”

Toisaalta on syytä muistaa sekin, että Vendéen Kristuksen marttyyrien veri ei silloinkaan vuotanut turhaan. Aseelliseen vastarintaan nousu vaikutti siihen, että kun Pariisin utopiahirmuvallan aika täyttyi ja silloiset jakobiinidiktaattorit itse joutuivat mullan alle ja kumpujen yöhön – kuten kaikille hirviöhallinnoille aina ja kaikkialla kuitenkin lopulta käy –, saivat Ranskan katoliset kristityt jälleen jumalanpalveluksen vapauden vuonna 1801 Napoleon Bonaparten uuden hallinnon aikana.

Historioitsija Stéphane Courtois – joka itse on taustaltaan vasemmistolainen ja ei-kristitty – katsoo, että taistelevan ateististen jakobiinivallankumouksellisten kokema viha kristinuskon Jumalaa kohtaan oli ratkaisevan motivoiva vaikutin sille pidäkkeettömälle kristittyjen murhaamiselle, mikä Vendéessä päästettiin valloilleen 1790-luvulla, kuten käy ilmi Steve Weatherben 10.1.2017 päivätystä artikkelista ”French Revolution’s dark secret revealed in movie about war against Catholic peasants’ resistance” LifeSiteNews -sivustolla.   

Weatherben artikkeli käsittelee Daniel Rabourdinin dokumenttidraamaelokuvaa The Hidden Rebellion: The Untold Story Behind the French Revolution vuodelta 2016 joka – kuten myös Jim Morlinon  elokuva The War of the Vendée: The Forgotten Martyrs of the French Revolution vuodelta 2012 – kuvaa hyvin ja historiallisesti Vendéen sodan ja kansanmurhan aikaisia hirvittäviä tapahtumia. Rabourdinin elokuvaa käsittelee osuvasti myös Jerry Bowyer artikkelissaan ”New Film Exposes The Left’s First Genocide” Forbes-julkaisussa 3.3.2017.

Vendéen tapahtumat ja niiden mieleen palauttaminen muistuttavat siitä, että ideoilla, uskomuksilla ja maailmankatsomuksilla on vakavan loogiset seurauksensa. Jos kristinuskon Jumalaa ei ole, tulee ihminen väistämättä tehneeksi itsestään jumalan eli korkeimman absoluutin, jolloin ihminen myös väistämättä ryhtyy toimimaan tämän uskonsa mukaisesti eli absoluuttisen kaikkivoipaisesti. Tällöin ihminen nostaa väistämättä itsensä elämän ja kuoleman herraksi ja korkeimmaksi normiksi itselleen ja lähimmäisilleen.

Mutta jos ihminen uskottelee itselleen tietävänsä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole eikä Jumalan toimittamaa viimeistä tuomiota, täytyy ihmisen itsensä yrittää täydellisen oikeudenmukaisuuden pakkototeuttamista täällä ajassa. Tällaiset utopiayritykset ovat kuitenkin aina kääntyneet helvetillisen hirvittäviksi vastakohdikseen. Todellisuutta vastaamattomista ja antikristillisistä utopiahankkeista on maksettu hirvittävä hinta ihmisuhreissa.    

Lue ajatuksella Joseph Pearcen The Imaginative Conservative -julkaisun 10.3.2014 päivätty artikkeli ”Guillotine, Gulag, Gas Chamber: The Glorious Gifts of Atheism to Humanity”.