Vastoin kaikkia muodikkaita uusgnostilaisia, liberaaliteologisia, postmoderneja ja vapautuksenteologisia historian uudelleentulkintoja teologian- ja dogmihistoriallinen tosiasia on edelleen se, että me voimme ja meidän kuuluu puhua klassisesta kristinuskosta. Ennen kaikkea meidän tulee yhä edelleen ja vankkumattoman kompromissitta sitoutua klassisen kristilliseen uskontotuuteen ja elää sitä todeksi ja toteuttaa siihen perustuvaa lähetystyötä, sekä sisä- että ulkolähetystyötä. 

Kirjani Johdatus Raamatun syntyhistoriaan, osa 1: Raamattu Jumalan ilmoituksena (Kuva ja Sana, 2015), sivuilla 79–81 perustelen, miksi niin kutsuttu Bauerin teesi ei voi pitää paikkaansa eli miksi varhainen kristillisyys ei muodostanut ristiriitaisten uskonkäsitysten temmellyskenttää. 

Saman teoksen sivuilla 82–85 kirjoitan, otsikon ”Oikeaoppisen kristillisyyden uskonopilliset juuret ulottuvat ensimmäiselle vuosisadalle” alla, seuraavasti.

Uuden testamentin eksegetiikan professori Arland J. Hultgren puolestaan argumentoi, että ensimmäisen vuosisadan oikeauskoinen kristillisyys muodosti sen uskonopillisen leveän virtauksen, joka katkeamatta jatkui toiselle ja kolmannelle vuosisadalle ja sitten neljännelle, jolloin 300-luvulla oikeaa uskoa alettiin muotoilla käyttökelpoisiksi virallisiksi uskonopillisiksi kokonaismääritelmiksi, jotka ovat orgaanisessa jatkumossa varhaisimman kristillisen uskon kanssa. Hultgrenin mukaan varhaisinta kristillistä oikeauskoisuutta luonnehti usko apostolisen opetuksen normatiivisuuteen, usko Jeesukseen Messiaana, Herrana ja Jumalan Poikana, usko siihen, että Kristus kuoli ihmiskunnan syntien puolesta, haudattiin ja nousi kuolleista sekä usko siihen, että Jumala on Israelin Jumala Luojana, Jeesuksen Isänä, ihmiskunnan Isänä ja Hengen lahjana uskoville.   

Professorit Andreas J. Köstenberger, Darrell L. Bock ja Josh Chatraw kirjoittavat kirjansa Truth in a Culture of Doubt sivuilla 121–122 seuraavasti:

”Tosiasiallinen todistusaineisto osoittaa, että toisen vuosisadan oikeaoppisuuden kannattajat eivät olleet uuden kehittelijöitä vaan uskollisia palvelijoita, jotka säilyttivät ja välittivät eteenpäin Uuden testamentin ajan apostolisten johtajien esittämän teologian. Uskonsääntö oli tärkeässä osassa pitäessään yllä Jeesuksen ja apostolien perustavimpia vakaumuksia toisen vuosisadan aikaisen kirkon johtajien keskuudessa. Uskonsääntö on paikallistettavissa eri maantieteellisiltä alueilta peräisin olevissa toisen ja kolmannen vuosisadan oikeaoppisissa kirjoituksissa. Vaikka kirkkoisät eivät eksplisiittisesti muotoilleetkaan uskonsääntöä, useimmat myöntävät, että uskonsääntöä pidettiin kirkon yhteisen uskon ydinyhteenvetona. Uskonsäännön olemassaolo antaa aiheen katsoa, että Uuden testamentin ajan jälkeisen kirkon alusta alkaen maantieteellisesti monitahoisella kirjoittajajoukolla oli heitä yhdistävä teologinen normi. Näistä toisen vuosisadan johtajien kirjoituksista käy ilmi, että he katsoivat välittävänsä eteenpäin uskonsäännön mukaisia keskeisiä opetuksia (esim. Irenaeus, Haer. 3.3.3).”

Kirjoittajat jatkavat näin:

”Tämän lisäksi toisen ja kolmannen vuosisadan oikeaoppiset kirkkoisät painottivat, että heidän sanomansa juuret olivat juutalaisissa Kirjoituksissa (Vanhassa testamentissa), jotka olivat myös Jeesuksen ja apostolien käyttämiä Kirjoituksia. Tämä kirkkoisien painotus poikkeaa jyrkästi toisen vuosisadan lahkoista, jotka eivät nähneet mitään tarvetta Vanhan testamentin käytölle ja jotka eivät pitäneet Vanhaa testamenttia mitenkään arvovaltaisena. Varhainen seurakunta sen sijaan katsoi, että uskonsäännön juuret ovat Vanhan testamentin profeetallisessa ja Jeesuksessa täyttyneessä sanomassa, jota apostolit sittemmin julistivat. Nämä keskeiset opetukset siirtyivät ja välittyivät kirkkoisille, jotka myös näkivät tehtäväkseen välittää eteenpäin saamaansa apostolista sanomaa, ei keksiä sitä.”  

Kirjansa sivulla 116 Köstenberger, Bock ja Chatraw toteavat oleellisesti:

”Pysähdy miettimään myös tätä. On täysin absurdia uskoa, että toisen vuosisadan laaja oikeaoppinen yhtenäisyys ja kirkollinen organisoituminen olisi ilmestynyt lähes yhtäkkiä tyhjästä. Kaikkein perustelluin todistusaineistosta vedettävä johtopäätös on se, että opillisen yhtenäisyyden juuret ulottuvat varhaiseen aikaan (Jeesus ja apostolit). Toisaalta näyttää siltä, että harhaoppiset liikkeet olivat heikommin organisoituneita ja vähemmän levinneitä toisella vuosisadalla siitä syystä, että niiden suhde oikeauskoisuuteen oli loismainen. Toisin sanoen siinä missä oikeaoppisuus rakensi teologiansa Jeesuksen ja apostolien opetuksen varaan, imivät harhaopilliset liikkeet vaikutteita oikeauskoisesta opetuksesta ja sekoittivat sitten nämä oikeaoppisuudesta saamansa vaikutteet muiden maailmankatsomusten kanssa kehitelläkseen omia poikkeavia teologioitaan. Nämä harhaopit, heresiat, olivat myöhäisempiä poikkeamia oikeauskoisuudesta, eivät oikeauskoisuuden kanssa yhtä legitiimejä Jeesuksen ja apostolien opetusten perillisiä.”

Se, että jo varhaisimmalla ensimmäisen vuosisadan kristillisyydellä oli ohjeellisen oikeauskoisuuden määrittämä uskonsääntö ja että oikeaoppisuuden ja harhaoppisuuden käsitteet olivat jo käytössä, käy ilmi esimerkiksi seuraavista jakeista: Mt. 16:16–18; 28:18–20; Apt. 2:42; Gal. 1:6–9, 11–12; 2. Tess. 2:15; Rm. 16:17; Kol. 2:8; 1. Tm. 1:3; 2. Tm. 1:13–14; 4:3–4; Juud. 3 ja 1. Jh. 4:1–4. 

Jeesuksen ja apostolien opetukseen nojaava kristillinen oikeauskoisuus ja -oppisuus on historiallisesti tarkasteltuna aidointa, alkuperäisintä, varhaisinta ja normatiivista kristillisyyttä, kun taas merkittävät harhaopilliset suuntaukset kuten gnostilaisuus, markionilaisuus ja montanismi ovat huomattavasti myöhemmin kypsiksi muodostuneita poikkeamia ja harhautumia oikeaoppisuuden valtauomasta. Näiden ja muiden suuntausten esimuotoja esiintyi toki jo apostolien aikana ensimmäisellä vuosisadalla ja juuri näihin apostoliset varoitukset ”toisenlaisesta evankeliumista” ja Kristuksen evankeliumin ”vääristämisestä” viittaavat. 

Mutta asetelma oli alusta alkaen selkeä: harhaopit olivat historialliseen Jeesukseen ja hänen valtuuttamiensa apostolien opetukseen perustuvan uskonopin vääristymiä, alkuperäisen uskon haastajia, vastavaikutuksia Jumalan erityiseen ilmoitukseen nojaavaan Kristus-uskoon. Kuten 60-luvulla tai viimeistään 90-luvulla kirjoitetun apostolisen Johanneksen ensimmäisen kirjeen luvun 2 jakeissa 18–23 todetaan pelastushistoriallisesti tarkasteltuna ”viimeisen ajan” eli Uuden liiton ajan hengellisesti kamppailullisiin ulottuvuuksiin:

”Lapsukaiset, nyt on viimeinen aika. Ja niin kuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut; siitä me tiedämme, että nyt on viimeinen aika. Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme…Kuka on valhettelija, ellei se, joka kieltää sen, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, se, joka kieltää Isän ja Pojan. Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä.”

Jo varhaisimman kristillisyyden edustama ja arvovaltaisiin apostolisiin kirjallisiin teksteihin nojaava oikeauskoisuus ei voinut olla minkään kirkollis-valtapoliittisen instituution eikä hierarkkisen koneiston tieten tahtoen ja voimalla pakottaen rakennettu keinotekoinen luomus siitä yksinkertaisesta syystä, että, kuten Carson ja Moo johdanto-oppinsa sivuilla 735–736 toteavat, tällaista yhtenäiskoneistoa ei tuohon aikaan ollut olemassa. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että ei myöskään Uuden testamentin kaanonin sisältö voi olla kirkollisen valtapolitiikan mielivaltaisesti päättämä, koska uusitestamentillisen kaanonin käsite oli muodostunut ja Uuden testamentin kaanonin kirjallinen ydinkokonaisuus oli todettu ja oli otettu seurakunnalliseen käyttöön jo ensimmäisellä vuosisadalla.

Yllä lainatulla tavalla kirjoitan Johdatus Raamatun syntyhistoriaan -teoksen ensimmäisessä osassa. Teoksen toisen osan, Johdatus Raamatun syntyhistoriaan, osa 2: Vanha ja Uusi testamentti (Kuva ja Sana, 2018), sivuilla 340–341, Toisen Timoteus-kirjeen raamattuteologiaa käsitellessäni, kirjoitan seuraavasti.

Vankka raamatullisuus, 3:14–17, ja uskonopillisen perinteen kunnioittaminen eivät suinkaan ole ristiriidassa keskenään. Paavali siis testamentissaan kehottaa olemaan konservatiivi ja kunnioittamaan ja säilyttämään hyvää traditiota. Liturgiassa ja myöhemmin katekeesissa ja teologiassa käytetyt uskontunnustustiivistelmät, kuten Apostolinen uskontunnustus, Nikealaiskonstantinopolilainen uskontunnustus sekä Athanasioksen uskontunnustus, nojaavat juuri tähän paavalilaiseen ja raamatulliseen kehotukseen. 

Näin siis Johdatus Raamatun syntyhistoriaan -teoksen toisessa osassa.

Yllä olevissa lainauksissa mainittu apostolinen uskonsääntö on tiivistetty kolmeen vanhakirkolliseen yleiskristilliseen uskontunnustukseen, jotka kukin muotoilevat – lyhyemmin tai laajemmin – yhden ja saman klassisen kristillisen uskonsäännön sisällön ja luovuttamattoman perustan. Lyhyin ja tiivistetyin näistä tunnustuksista on Apostolinen uskontunnustus. Tämä tunnustus on ollut ja on leimallisesti läntisten kirkkojen perustava tunnustus. Apostolinen uskontunnustus lukeutuu perustavan sitovana myös evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kokoelmaan. Idän ortodoksitkin hyväksyvät Apostolisen, mutta pitävät perustavana tunnustuksenaan 300-luvulta peräisin olevaa Nikealaiskonstantinopolilaista tunnustusta, joka on uskonopillisesti täysin sopusoinnussa Apostolisen uskontunnustuksen kanssa ollen kuitenkin jälkimmäistä hieman pitempi ja yksityiskohtaisempi.    

Apostolinen uskontunnustus perustuu uusitestamentillisen apostolisiin ”Jeesus on Kristus”, ”Herra” ja ”Jumalan Poika” -uskontunnustuslauselmiin. 100–200-luvuilta peräisin olevan niin kutsutun Vanharoomalaisen uskontunnustuksen kautta Apostolisen uskontunnustuksen juuret ovat apostolisessa uskonsäännössä ja sen perustavissa elementeissä. Sekä Vanharoomalainen että Apostolinen uskontunnustus olivat jo varhain käytössä Roomassa, nimenomaan kastetunnustuksina ja kasteopetuksessa käytettyinä henkilökohtaisina tunnustuksina. Tällaisena Apostolinen uskontunnustus levisi kaikkialle lännen kirkon keskuuteen.

Pysyvän täsmällisen latinankielisen tekstimuotonsa Apostolinen uskontunnustus sai 800-luvulla ranskalaissaksalaisella frankkialueella. Tällöin saamassaan muodossa Apostolinen uskontunnustus on ilmaissut ja määritellyt arvovaltaisen sitovalla tavalla klassisen kristillisen uskonopin sisältöä 800-luvulta 2000-luvulle. 

Apostolinen uskontunnustus määrittelee, ilmaisee ja tunnustaa klassisen kristillisen uskon ja uskonsäännön sisällön yhtä arvovaltaisesti, asiayhteydellisen oikealla tavalla ymmärrettävästi ja selkeän muuttumattomasti kuin on tehnyt jo pitkälti yli tuhannen vuoden ajan. Historiallinen totuus on, että Apostoliseen uskontunnustukseen yhtä hyvin henkilökohtaisesti kuin kirkkokuntinakin sitoutumalla sitoudutaan aitoon apostoliseen ja raamatulliseen uskonsääntöön.   

Luterilaisten tunnustuskirjojen tieteellisen laitoksen Die Bekenntnisschriften der evangelisch-lutherischen Kirche (Elfte Auflage, Vandenhoeck & Ruprecht, 1992) sivun 21 mukaan Apostolinen uskontunnustus, Symbolum apostolicum, kuuluu seuraavasti, latinankielisessä tekstiasussaan:

Credo in Deum, patrem omnipotentem, Creatorem coeli et terrae.

Et in Jesum Christum, filium ejus unicum, Dominum nostrum: qui conceptus est de spiritu sancto, natus ex Maria virgine, passus sub Pontio Pilato, crucifixus, mortuus et sepultus, descendit ad inferna, tertia die resurrexit a mortuis, ascendit ad coelos, sedet ad dexteram Dei, patris omnipotentis: inde venturus est iudicare vivos et mortuos.

Credo in spiritum sanctum, sanctam ecclesiam catholicam, sanctorum communionem, remissionem peccatorum, carnis resurrectionem, et vitam aeternam. Amen.

Luterilaisten tunnustuskirjojen suomenkielisen laitoksen Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat (Sley-kirjat, 1990) sivun 43 mukaan Apostolinen uskontunnustus kuuluu seuraavasti:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas helvettiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen kirkon, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.

Kristitty uskoo Pyhään Kolminaisuuteen: yhteen Jumalaan, jumalalliseen olemukseen, joka on olemassa kolmena yhtä jumalallisena persoonana, Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kristitty uskoo, että kolminaisuuden toinen persoona, Jumalan Poika, syntyi historiallisesti ihmiseksi ottaen jumalallisen luontonsa yhteyteen todellisen inhimillisen luonnon. Kristitty uskoo, että Herra Jeesus Kristus on yksi kaksiluontoinen persoona, joka juuri tällaisena on suorittanut voittoisan lunastustyön syntiinlangenneen ihmissuvun pelastuksen hyväksi. Kristitty uskoo, että kolminaisuuden kolmas persoona, Pyhä Henki, soveltaa ajallisessa historiassa Herran Jeesuksen lunastustyön hedelmät kaikille niille, jotka henkilökohtaisesti tunnustavat: ”Minä uskon…”. Näin kolmiyhteinen Jumala rakentaa ”pyhäin yhteyttä” eli kirkkoa, kunnes aika on täysi ja Herra Jeesus Kristus tulee ”tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.  

Suomen kansa on viimeisten 500:n vuoden ajan saanut oppia Apostolisen uskontunnustuksen raamatullisia uskontotuuksia luomisesta, lunastuksesta ja pyhityksestä siten kuin Luther nämä yksinkertaisen iskevästi ja erinomaisen hyvin selittää Vähässä katekismuksessaan. Nämä selitykset ovat erittäin ajankohtaisia tänäänkin, kuten tuon esiin kirjassani Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2019). 

Suomen kristilliseen kansanopetukseen on 1600-luvun lopulta alkaen mutta etenkin 1700-luvun puolivälistä aina 1800-luvun lopulle asti vaikuttanut erittäin vahvasti Uppsalan arkkipiispa Olaus Svebiliuksen (1624–1700) vuonna 1689 Ruotsissa ilmestynyt ja 1746 suomalaisuusmies Daniel Jusleniuksen suomeksi kääntämänä ilmestynyt Lutherin Vähän katekismuksen kommentaarikatekismus. 

Svebilius katekismuksineen edustaa vankan evankelista luterilaista puhdasoppisuutta. Svebiliuksen katekismus avaa meille suomalaisille yhä edelleen kestävällä ja luotettavalla sekä hengellisesti erittäin ylösrakentavalla tavalla Apostolisen uskontunnustuksen sisältämän klassisen kristillisen uskonsäännön.     

Lauri Koskenniemen toimittaman ja 1995 ilmestyneen Olaus Svebiliuksen Martti Lutherin katekismus -laitoksen mukaisesti Svebilius aloittaa Apostolisen uskontunnustuksen luomista, lunastusta ja pyhitystä käsittelevien uskonkohtien selittämisen näin:

”1. Mitä uskonkohdat ovat? Ne ovat oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja hänen hyvistä teoistaan. Nämä kristittyjen on pelastuakseen välttämättä tiedettävä ja uskottava.” 

Ensimmäistä uskonkohtaa eli Isää Jumalaa ja luomista käsittelevän osuuden Svebilius avaa näin:

”7. Miksi sanot: Minä uskon? Se, joka tahtoo pelastua, ei saa luottaa muiden uskoon, vaan hänellä itsellään on oltava oikea kristillinen usko voidakseen Paavalin kanssa sanoa: ’Tiedän, keneen uskon ja olen varma siitä, että hän kykenee varjelemaan sen, mikä on minun haltuuni uskottu, aina tulemisensa päivään asti’ (2. Tim. 1:12).” 

Toiseksi raamattuviitteeksi Svebilius on tähän kohtaan ottanut profeetta Habakukin kirjan toisen luvun neljännen jakeen: 

”Vanhurskas on elävä uskostansa”.