24.6.2015 eli viisi vuotta sitten julkaisemassani artikkelissa ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä” käsittelin juuri artikkelini julkaisuhetkellä odotettavissa ollutta USA:n korkeimman oikeuden päätöstä homoavioliittojen perustuslaillisuudesta. Käsittelin tekstissäni myös niitä maailmankatsomuksellisideologisia, filosofisia ja uskomuspohjaisia oletuksia, joihin korkeimman oikeuden tuomarit ja muutkin juristit tulisivat vetoamaan siinä tapauksessa, että korkein oikeus päätyisi – kuten tapahtuikin – määrittelemään homoavioliittojen solmimisen perustuslailliseksi oikeudeksi. 

Vuoden 2015 kesäkuussa kirjoitin seuraavasti:  

Jos korkeimman oikeuden päätös on myönteinen, kaikki vasemmistoliberaalit ja perustuslakia niin sanottuna elävänä ja kehittyvänä dokumenttina eli korkeimman oikeuden tuomarien kulloistenkin juridisten konstruktioiden ohjaamana tulkitsevat tahot tulevat vaatimaan sekä kaikkien osavaltioiden että kaikkien uskonnollis-kirkollisten toimijoiden juridista alistumista korkeimman oikeuden liittovaltiolliseen oikeudellis-poliittiseen tahtoon. 

Siis myös niiden osavaltioiden, joiden asukkaiden huomattava enemmistö on kansanäänestyksissä ilmaissut selvän tukensa perinteiselle avioliittoinstituutiolle. Ja siis myös uskonnonvapauden alistamista julkisena yhteisenä hyvänä yksilöllisen seksuaalisen ilmaisun vapaudelle. Vasemmistoliberaalien tahojen mukaan niin sanotun seksuaalisen orientaation ilmaisun vapauden tulee nauttia vahvempaa liittovaltiollisen vallan suojelua kuin uskonnonvapauden. 

Tämä nyt itsestään selvänä vaatimuksena esitetty näkemys perustuu kahden tieteellisesti ja kaikilla muillakin tavoilla täysin todistamattoman uskomuksen varaan: ensimmäisen mukaan ei ole olemassa Jumalaa eikä luonnollista lakia tarkoituksellisine päämäärineen ja toisen mukaan on olemassa erityinen synnynnäinen homoseksuaalinen orientaatio, joka jotenkin antaa homoseksuaalisia tekoja harjoittavalle henkilölle perustavan ja biologisia rotuominaisuuksia vastaavan henkilökohtaisen identiteetin, joka ansaitsee osakseen erityistä suojelua. 

Koska ensiksi mainittu uskomus on ateistisen uskon mukainen, ovat näistä uskomuksista seuraavat yhteiskunnalliset johtopäätökset selvät: seksuaalinen ja etenkin homoseksuaalinen orientaatio on ihmisen henkilökohtaisen identiteetin kannalta aina perustavampaa kuin uskonnollinen vakaumus, koska, kuten nyt Amerikassakin paljon viljelty iskulause toteaa, ”I was born gay but you were taught religion” eli ”Minä synnyin homoksi mutta uskonto on vain jotakin sellaista, joka sinulle on opetettu”. 

Homous, seksuaalinen orientaatio, on tämän nyt suositun näkemyksen mukaisesti aidosti osa sinua ja syvintä henkilökohtaista yksilöllistä sisimpääsi, mutta Raamattuun nojaava kristillisyys, uskonnolliset käsitykset dogmaattisine ja eettisine ulottuvuuksineen, eivät nouse aidosti sisimmästäsi, vaan toiset ihmiset ovat ne sinulle opettaneet. Nämä näkemykset eivät todellisuudessa määrittele yksilöllistä persoonallisuuttasi kuten seksuaalisuus määrittelee, joten seksuaalisen vapauden joutuessa törmäyskurssille uskonnonvapauden kanssa seksuaalinen vapaus ja erittäinkin vapaus homoseksuaalisuuden harjoittamiseen voittaa aina. 

Jos USA:n korkein oikeus käskee homoavioliittojen solmimisen kansalaisoikeudeksi, yllä pähkinänkuoressa kuvattu täysin ateistinen maailmankatsomus ja ihmiskäsitys julistetaan liittovaltion voimalla kaikkia amerikkalaisia, myös kristittyjä ja muita Jumalaan uskovia, sitovaksi normiksi, josta ei saa poiketa. 

Esimerkiksi mitä todennäköisimmin demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi ja mahdollisesti USA:n seuraavaksi presidentiksi päätyvä Hillary Clinton on hiljattain aborttia ja muuta liberaalia seksuaalietiikkaa puoltavassa julkisessa puheessaan todennut, että lain takaamat oikeudet on voitava panna toimeen myös käytännössä ja esivallan voimin ja että ”syvälle juurtuneet kulttuurilliset koodit, uskonnolliset uskomukset ja epäoikeudenmukaiset rakenteelliset vääristymät on muutettava, ’…have to be changed’, eikä vain kaukaisissa maissa vaan myös täällä Yhdysvalloissa”, kuten selviää 23.4.2015 päivätystä artikkelista ”Hillary On Abortion: ’Deep-Seated Cultural Codes, Religious Beliefs And Structural Biases Have To Be Changed’”.

Se, että Clinton avoimesti totesi puheessaan tarkoittavansa myös Yhdysvaltoja, merkitsee sitä, että hän velvoittaa amerikkalaiset kristityt ja kirkot muuttamaan Raamattuun ja konservatiiviseen kristinuskoon nojaavat uskonnolliset uskomuksensa ja seksuaalietiikkansa liittovaltion vaatiman ateistisen ja luonnollisen lain kieltävän ja homoseksuaalista käyttäytymistä edistävän valtionuskonnon mukaiseksi. Perinteinen miehen ja naisen välinen avioliittoinstituutio lukeutuu Clintonin maailmankatsomuksessa ”epäoikeudenmukaisten rakenteellisten vääristymien” joukkoon.

Jos USA:n korkein oikeus avoimen ateistisen eetoksen ohjaamana päätyy tulkitsemaan homoavioliittojen solmimisen kaikkia ehdollistavaksi kansalaisoikeudeksi, ovat seuraukset joka tapauksessa radikaaleja.

Yllä olevalla tavalla kirjoitin vuoden 2015 kesäkuussa, juuri ennen kuin SCOTUS eli USA:n korkein oikeus julkaisi ratkaisunsa, joka – erittäin ongelmallisesti, kuten koko silloisen artikkelini lukeminen osoittaa – määritteli homoavioliittojen solmimisen perustuslailliseksi oikeudeksi. 

6.3.2020 julkaistussa tekstissäni ”Sorosin rahoitus vaikuttaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomareihin” käsittelin puolestaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomarointia ja tähän vaikuttavaa suurella rahalla rahoitettua ideologisaatteellista kansalaisjärjestöllistä ohjausta ja painostusta.   

Miksi näen perustelluksi nostaa esiin viiden vuoden takaisen USA:n perustuslakioikeudellisia ratkaisuja käsittelevän tekstin yhdessä tuoreen ja eurooppalaista ihmisoikeuspolitiikkaa käsittelevän tekstini kanssa? 

Peruste on seuraava. Molemmat tekstit valaisevat laajemmin juuri niitä juridisia avainseikkoja, jotka meillä Suomessakin ovat nyt nousseet oikeudellisen ajattelun keskiöön täsmälleen samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa tapahtui jo viisi vuotta sitten ja täsmälleen niiden vaateiden mukaisesti, jotka Suomen oikeuslaitokselle ovat määränneet Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja sen linjauksiin vahvasti vaikuttavat ideologiset painostajat. 

Se, että asia on Suomessa juuri siten kuin yllä olevassa kappaleessa totean, käy ilmi selkeästi ja avoimesti Turun Sanomien ja Lännen Median 7.3.2020 päivätystä artikkelista ”Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaiselle häirintäviestivyöry Räsänen-tutkintoihin liittyen”, jossa valtakunnansyyttäjä Toiviainen ”selkeyttää tiettyjä perusasioita”.     

Valtakunnansyyttäjä toteaa, että Räsäs-rikosepäilytapauksen juridinen perusta lepää kivijalan varassa, jonka muodostavat ensinnäkin rikoslain kiihottaminen kansanryhmää vastaan -kiihotuspykälä ja toiseksi kyseisen pykälän taustalla olevat Suomen oikeuslaitosta sitovat kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja niiden säännökset.    

Kuten 6.3.2020 päivätyssä Soros-blogissani dokumentoin, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tulkitsee ihmisoikeuksia ja ratkoo oikeustapauksia vahvasti esimerkiksi myös Soros-rahoitteisen ILGA:n edustaman seksuaaliradikaalin politiikan edellyttämällä tavalla, kuten osaltaan osoittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuore päätös, josta voi lukea ILGA-Europen 14.1.2020 päivätystä artikkelista ”ILGA-Europe welcomes a landmark European Court of Human Rights judgement on online hate speech”. 

Kansanedustaja Räsänen on nelinkertaisen rikostutkintaprosessin kohteena, koska ylikansallinen ihmisoikeusjuridiikka – joka on varsin ideologispoliittista, kuten selostan Sananvapaus uhattuna Suomessa -kirjassani (Kuva ja Sana, 3. painos, 2019)  – yleensä ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjaukset erityisesti velvoittavat kohdistamaan rikostutkintaprosessin ja viharikosepäilyn Räsäsen kaltaisella tavalla uskonnon- ja sananvapauttaan julkisesti harjoittaviin henkilöihin. 

Kuten silloinen oikeusministeri Tuija Brax totesi puheessaan Viestinnän Keskusliiton seminaarissa 12.5.2011, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin perustuu se, että niin sanottu rasistinen vihapuhe ei nauti sananvapauden suojaa ja että 1.6.2011 voimaan astunut rikoslain kiihotuspykälän laajennus hyväksyttiin juuri siksi, että kiihotuspykälä soveltuisi laajemminkin niin sanottujen viharikosten vastaiseen taisteluun ja sen edellyttämien sananvapausrajoitusten määräämiseen.

Tämä Suomen rikoslain kiihotuspykälän laajennus oikeutettiin vetoamalla vuonna 2003 laaditun Euroopan neuvoston tietoverkkorikoksia koskevan yleissopimuksen rasistisia rikoksia koskevan lisäpöytäkirjan vaateisiin sekä vuonna 2008 hyväksytyn Euroopan unionin rasismin vastaisen puitepäätöksen vaateisiin.   

Räsänen – ja kaikki tavalla tai toisella vastaavassa asemassa olevat – on kiihotus- eli viharikostutkintaprosessien kohteena, koska vahvasti Soros-lobatut ylikansalliset ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimenkin lanseeraamat ihmisoikeuspoliittiset ideologiset velvoitteet edellyttävät tällaisten prosessien kohdistamista ”oikeisiin” kohteisiin. 

Kuten oikeustieteen alan DEMLA-henkiset professorit Sakari Melander, Juha Lavapuro, Martin Scheinin ja Tuomas Ojanen painokkaasti korostivat Helsingin Sanomien 9.11.2019 päivätyssä artikkelissa ”Oikeustieteilijät: Kiihottamista kansanryhmää vastaan ei voi poistaa rikoslaista, mahdollisuuksia lain muuttamiseksi vähän”, kansainväliset sopimukset ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannat paitsi pakottavat säilyttämään kiihotuspykälän rikoslaissa myös velvoittavat soveltamaan sitä vahvana viha- ja ajatusrikollisuuden vastaisena ja sananvapautta rajaavana välineenä ja kassarana. 

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen katsoo siis itsellään olevan syyttämishankkeissaan vahvan selkänojan sekä Suomen allekirjoittamissa ylikansallisissa – ja vahvasti Soros-lobatuissa – ihmisoikeussopimuksissa nykytulkintoineen että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen nykylinjauksissa. 

Merkille pantavaa on, että valtakunnansyyttäjä tukeutuu toisen maailmansodan jälkeen solmittuihin ihmisoikeussopimuksiin yleensä ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen erityisesti nimenomaan siten tulkittuina kuin Soros- ja DEMLA-henkiset sekä sateenkaarihenkiset perusoikeusfundamentalistiset Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen aktivistitulkinnat edellyttävät. 

Nykyisen valtakunnansyyttäjän viraston edustamat ihmisoikeustulkinnat ja oikeusfilosofiset oletukset eivät suinkaan nouse pelkistetyn pyyteettömästi vain kansainvälisten ihmisoikeussopimusten teksteistä sinänsä, vaan näiden tekstien aktivistisideologisista tulkinnoista, jotka puolestaan kumpuavat siitä esiymmärryksestä, että esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus on ”elävä instrumentti”, jonka sisältö ja velvoitteet muuttuvat jatkuvasti luovan ja tarkoitushakuisen tuomaroinnin avulla.

Huolimatta siitä, mitä perusoikeusfundamentalistiset aktivistituomarit ja -professorit ideologisesti motivoituneina väittävät, voimassa olevien ihmisoikeussopimusten ja perustuslakimmekin sanallisen tekstin mukaan sananvapaus ja uskonnonvapaus ovat edelleen yhtä perustavia ihmis- ja perusoikeuksia kuin on oikeus olla joutumatta syrjityksi. 

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe katsoo seuraavasti, Ylen 9.3.2020 päivätyssä artikkelissa ”Päivi Räsäsen puheiden tutkinta on kirvoittanut valtakunnansyyttäjään kohdistuvia uhkauksia sekä uskonnollisen häirikköviestitulvan”:

”Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe pohtii vielä Päivi Räsäsen tapausta. Hänen mukaansa johonkin uskontokuntaan kuuluminen tai uskovaiseksi julistautuminen ei vapauta ihmistä rikoslainsäännösten alaisuudesta. – Kyllä maailmassa uskontoja riittää. Jos epäillään, että rikoksen tapahtuneen, rikokset tutkitaan riippumatta, mihin uskontokuntaan tai ryhmään epäilty kuuluu. Tästä näyttää joillakin olevan epäselvyyttä.”

Toivottavasti valtakunnansyyttäjän virastossa puolestaan muistetaan ilman epäselvyyksiä se, että ”maailmassa riittää” myös maailmankatsomuksellisideologisia, filosofisia ja uskomuspohjaisia oletuksia ja näiden juridisaktivistista poliittista lobbausta. Pelkkä pyyteettömäksi virkamieheksi ja puolueettomaksi tuomariksi julistautuminenkaan ei vapauta tuomaria velvollisuudesta olla tosiasiallisesti, de facto, edistämättä poliittisideologista aktivismia eikä velvollisuudesta olla sitoutumatta aktivistisiin ihmisoikeussopimustulkintoihin. Valtakunnansyyttäjän virastossa muistettaneen ilman epäselvyyksiä sekin, että ei myöskään jonkun tietyn seksuaalikäyttäytymisen harjoittaminen ja tällaisen harjoittajaksi julistautuminen vapauta eikä siirrä ihmistä erityissuojattuun etuoikeutettuun asemaan. 

Jos apulaisvaltakunnansyyttäjä Rappe todella, ilman epäselvyyttä, itse tarkoittaa mitä sanoo, toivottavasti piankin kuulemme, yhdenvertaisen kohtelun ja tasapuolisen lainsoveltamisen nimessä, valtakunnansyyttäjän viraston aktiivisuudesta kiihotuspykälän soveltamisen saralla myös varsin homovastaisten islamilaisten kirjallisten ja suullisten julkisten mielipiteenilmaisuiden suuntaan kuten myös vaikkapa vasemmistoliiton ja sen johdon suuntaan väkivaltamurhauhkailutapaus Dellingerin motivoimana.        

Koska valtakunnansyyttäjän virastossa selkeästi edustettuina olevat ihmisoikeusjuridiset nykytulkinnat ja -linjaukset kuitenkin ovat vahvalla tavalla ideologismaailmankatsomuksellisesti sitoutuneita ja aktivistisen tarkoitushakuisia, ei ole lainkaan erikoista se, että valtakunnansyyttäjä pyrkii toisaalta saattamaan sekä kansallismielisen että arvokonservatiivisen ja klassisen kristillisen ajattelun ja julkisen mielipiteenilmaisun viharikosoikeudellisten prosessien kohteeksi, eikä sekään, että valtakunnansyyttäjä pyrkii tarjoamaan etenkin seksuaaliradikalismille juridista erityissuojelua.

7.3.2020 päivätyssä TS-artikkelissa valtakunnansyyttäjä haluaa ”selkeyttää tiettyjä perusasioita” myös siltä osin, että kiihottamisrikosta koskeva juridinen säännös on todellakin tarkoitettu suojaamaan ”seksuaali- ja muiden vähemmistöryhmien yhdenvertaista asemaa yhteiskunnassa”. Valtakunnansyyttäjän mukaan kyse on siitä, että ”heillä on oikeus nauttia samaa kunnioitusta ja arvonantoa kuin muillakin yhteiskunnan jäsenillä suomalaisessa yhteiskunnassa”.

Tämä on kuitenkin harhaanjohtavaa ”selkeyttämistä”. Kiihotus- ja vihapuhepykälä valtakunnansyyttäjän tapaan sovellettuna ei nimittäin suinkaan tee ”seksuaalivähemmistöistä” asemaltaan ”yhdenvertaisia” eikä ”samaa kunnioitusta nauttivia” kuin muut yhteiskunnan jäsenet. Päinvastoin: kiihotus- ja viharikospykälän soveltamisella ”seksuaalivähemmistöille” luodaan etuoikeutettu ja kaikelta kritiikiltä suojaava erityisasema. Räsäs-tapaus on jo nyt osoittanut, että ”seksuaalivähemmistöjä” ja heidän edustamiaan eettisiä näkemyksiä ja elämäntavallisia käytäntöjä pidetään kaiken kritiikin yläpuolella olevina, kun taas muita näkemyksiä ja käytäntöjä saa kyllä arvostella erilaisilla perusteilla ilman vihasyytöksiä.

Räsänen on kiihotus- ja viharikostutkinnan kohteena, koska hän on ilmaissut julkisesti olevansa Raamatun ja historiallisen kristillisen uskon ja etiikan kanssa samaa mieltä siitä, että homoseksuaalinen käyttäytyminen ei ole eettisesti tarkasteltuna hyvä eikä oikea elämäntapa, lukeutuu klassisen kristillisen teologian määritelmän mukaisen synnillisyyden piiriin ja on jotakin sellaista, josta kirkkolakinsakin nojalla Raamattuun käsityksensä perustavan Suomen evankelisluterilaisen kirkon ei tulisi olla mitenkään ”ylpeä”. 

”Tiettyjä perusasioita selkeyttäessään” valtakunnansyyttäjä korostaa, että Räsäs-tapauksen tutkinnassa ei ole kyse Raamatun tekstien lainaamisesta eikä raamatullisuskonnollisesta kielestä sinänsä, vaan arvioinnin kohteena ovat ”suomen arkikielen mukaiset lausumat” ja näiden ”halventavuuden” arviointi. 

Tällaisella lingvistisellä analysoinnilla, jollaisen tehtävän valtakunnansyyttäjä on nyt itselleen halunnut asettaa, tähdätään käytännössä siihen, että minkä tahansa sellaisen lausuman ilmaiseminen, joka osoittaa käyttäjänsä mieltävän homoseksuaalisen käyttäytymisen jollakin tavalla negatiivisia ominaisuuksia sisältäväksi, olisi määriteltävä rikolliseksi. 

Tämä puolestaan tarkoittaisi käytännössä sitä, että homoseksuaalinen käyttäytyminen vapautettaisiin kaikenlaisen eettisen arvioinnin tuolle puolen ja suojattaisiin kaikenlaiselta vertailulta. Kaikkeen filosofisteologiseen eettiseen arviointiin – joka ei minkään suomen kielen sanakirjan mukaan ole synonyymi kiihottaa-verbille – sisältyy jonkinlainen kannanotto hyvän ja oikean puolesta pahaa ja väärää vastaan. Ja selvää on sekin, että kaikenlaiset elämäntavat tai käyttäytymiset eivät ole yhtä hyviä eivätkä yhtä terveellisiä eivätkä yhtä suositeltavia kuin kaikki muut.  

Jos nyt homoseksuaalisen käyttäytymisen arviointi erityissuojataan kaikilta mahdollisilta negatiivisia konnotaatioita sisältäviltä sanallisilta ilmaisuilta, on homoseksuaalinen käyttäytyminen todellakin siirretty kaiken järkiperäisen ja eettisiä arvoarvostelmia sisältävän keskustelun ulottumattomiin. Sama koskee keskustelua, jossa pyritään ymmärtämään, lääketieteellisen ja psykologisen tietämyksen valossa, sitä, mistä homoseksuaalinen käyttäytyminen tosiasiallisesti kumpuaa. 

Valtakunnansyyttäjän nyt ajama terminologinen ja konnotaatiollinen sananvapauskontrolli tekee tällaisestakin keskustelusta jo lähtökohtaisesti rikollista, jos ja kun tällaisessa keskustelussa nousee esiin selitysvaihtoehtoja, joista toiset ovat huonompia kuin toiset ja joita toiset kannattavat ja toiset vastustavat. Jos kaikki käsitteellinen erittely ja arvoarvostelmallisuus kielletään rikostuomioilla uhkaamalla ja katsomalla kaiken analyyttisen erittelyn ja erilaisten selitysten nimeämisen ja kannattamisen olevan joidenkuiden ”halventamista” ja ”loukkaamista”, on kaiken aiheeseen liittyvän älyllisen keskustelun käyminen täysin mahdotonta. 

Jos valtakunnansyyttäjän ajamalla tiellä edetään, päädytään homoseksuaalisen käyttäytymisen luonnetta ja syntyperää koskevien teorioiden osalta täysin samaan tilanteeseen kuin Stalinin Neuvostoliitossa päädyttiin niin sanotun lysenkolaisuuden kanssa: vain yksi biologian alan teoria – joka jo lähtökohtaisesti tiedettiin genetiikan kannalta tosiasioiden vastaiseksi – julistettiin ainoaksi sallituksi ja poliittisesti korrektiksi, jonka kannattajiksi kaikkien piti tuntuvien rangaistusten uhalla ilmoittautua. 

Varsin banaalilta vaikuttaa seuraavakin toteamus, jonka valtakunnansyyttäjä esittää ”tiettyjä perusasioita selkeyttäessään”:

”Jos Raamatun tekstit otetaan kaikilta osin kirjaimellisesti, oikeutetaan silloin mitä kauheimpia tekoja”

Paitsi että jonkun tekstin kirjaimellisesti ”ottaminen” on käsitteellisesti täysin riippumatonta joidenkin tekojen oikeuttamisesta, on myös valtakunnansyyttäjän itsensä kannalta erittäin ongelmallista samanaikaisesti kauhistua tiettyjen sanojen ja tekstien mahdollista liittymistä ”kauheimpiin tekoihin” ja jyrätä läpi perusoikeusfundamentalistista juridista tasa-arvoaktivismia, koska juuri tasa-arvon nimessä ja vihapuhelainsäädännön avulla esimerkiksi Stalinin Neuvostoliitossa joukkotuhottiin miljoonia ihmisiä vain sen nojalla, mitä ja keitä he olivat eli luokka- ja uskontoperusteisesti sekä nationalismin vastustamisen nojalla. Tasa-arvokin voi olla varsin halventava ja loukkaava ja ennen kaikkea hengenvaarallinen sana joidenkin kannalta. 

Kaikkein merkille pantavin linjaus valtakunnansyyttäjän ”tiettyjen perusasioiden selkeyttämisessä” on kuitenkin seuraavassa lainauksessa, joka liittää Suomen valtakunnansyyttäjän vuonna 2020 ajaman rikos- ja perusoikeusfilosofisen linjauksen siihen oikeusfilosofiseen ajatteluun, jota USA:n korkeimman oikeuden liberaalituomarit sovelsivat vuonna 2015 homoavioliittojen perustuslaillisuuskysymystä ratkaistessaan:

”Toisen ihmisyyttä voidaan loukata vakavasti monin eri tavoin. On myös huomattava, että seksuaalisuus, seksuaali-identiteetti, on varsin olennainen ja syvällinen osa ihmisyyttä, joten ilmaisujen loukkaavuutta on arvioitava suhteessa tähän. Toisin sanoen on huomioitava, että ilmaisut osuvat ihmisenä olemisen ytimeen.”

Lue tässä kohdin uudelleen tekstini alussa oleva lainaus blogistani vuodelta 2015. 

Valtakunnansyyttäjä Toiviainen haluaa määritellä ”ihmisenä olemisen ytimen” samoista ateistismaterialistisista filosofisista oletuksista käsin kuin amerikkalaiset SCOTUS-liberaalituomarit ja tulee näin – varsin neuvostohenkisesti jälleen – määritelleeksi ateistisen materialismin perusoikeusfilosofiamme perustaksi. 

Valtakunnansyyttäjä tulee myös sitoutuneeksi näkemykseen, jonka mukaan vain niin sanottu essentialistinen eli olemuksellinen tulkinta homoseksuaalisesta käyttäytymisestä on ainoa mahdollinen. Oma varsin visainen kysymyksensä tällöin on kuitenkin se, että mitä tapahtuu useiden valtavirran homoteoreetikkojen ja -ideologien suosimalle niin kutsutulle homoseksuaalisen käyttäytymisen konstruktivistiselle tulkinnalle, jonka mukaan kyse ei suinkaan ole – konservatiivisen taantumuksellisesti – mistään olemuksesta eikä synnynnäisyydestä, vaan sosiaaliskielellisestä rakentuneisuudesta ja ”itsemääräämisoikeuden” vapaasta harjoittamisesta? 

Olemmehan kuulleet jo monta kertaa, ”ettei mikään ole mitään varten” eli ei ole mitään pysyviä synnynnäisiä olemuksia eikä niiden päämääriä. Sukupuolisuus ja seksuaalisuus ylipäätään ovat nykyään kuulemma varsin muuttuvia ja joustavia suureita, jotka viime kädessä perustuvatkin kokemukseen ja tunteeseen, eivät mihinkään biologisiin todellisuuksiin, metafyysisistä olemuksista puhumattakaan. Koko gender-ideologiahan perustuu tällaisille uskomuksille. Miten valtakunnansyyttäjän edustama homoessentialistinen tulkinta ja sen varaan tuettu rikosjuridiikka ja perusoikeusfilosofia sopivat yhteen gender-ideologian edustaman ”itsemääräämisoikeusperustaisuuden” ensisijaisuutta korostavan oikeusaktivismin kanssa? Onko konstruktivistinen gender-ideologiakaan lainkaan laillinen, valtakunnansyyttäjän näkökulmasta?    

Millaiselta hyvänsä gender-ideologia perustavine uskomuksineen valtakunnansyyttäjän vinkkelistä näyttääkään, merkitsee valtakunnansyyttäjän ilmaisema käsitys ”ihmisenä olemisen ytimestä” sitä, että uskonnollinen vakaumus ei koskaan, ei varsinkaan kristillinen eettinen ja uskonopillinen vakaumus, voi olla yhtä syvällä ihmisyyden ytimessä kuin valtakunnansyyttäjän olettamaan homoessentialismiin nojaava seksuaali-identiteetti. 

Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että uskonnonvapaus ja siihen liittyvä sananvapaus tulevat aina häviämään suojeltavina vapaus- ja perusoikeuksina erityissuojelluille seksuaaliperusoikeuksille ja niiden käyttämisen vapaudelle kaikissa tilanteissa, joissa nämä perusoikeudet joutuvat vastakkain. 

Sikäli mikäli valtakunnansyyttäjä todella edustaa niitä oikeusfilosofisia esiymmärryksiä ja niitä juridisia tulkintoja, joihin näyttää nyt julkisesti sitoutuneen ja joita viime vuosien aikana ovat vahvasti lobanneet Soros-henkiset kansalaisjärjestöt esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, voidaan johdonmukaisuuden nimessä päätellä valtakunnansyyttäjän edustavan myös niitä näkemyksiä uskonnollisille ja etenkin kristillisille uskonopillisille ja eettisille vakaumuksille pakotetuista muutosvaatimuksista, joita Hillary Clinton esittää yllä olevassa lainauksessa vuoden 2015 blogitekstistäni. 

Edellä esitetyn valossa ei ole mitenkään yllättävää, että valtakunnansyyttäjän rikostutkinta-aktivismi Räsäs-tapaukseen liittyen näyttää kovastikin koettelevan kansalaisten oikeustajua, kuten osoittaa se, että valtakunnansyyttäjästä oli jo viime viikonlopun jälkeen tehty oikeuskanslerinvirastoon 19 kantelua.