Kriisit, sodat ja yhteisiksi mielletyt viholliset tuppaavat nostamaan istuvien hallitusten kannatusta. Valtapitävät ovat aloittaneet myös sotia ihan vain yhdistääkseen kansakuntaa tai nostaakseen omaa suosiotaan.

COVID-19 tuli siis kuin lahjana Suomen hallitukselle, jonka kannatus oli vaipunut valliriutan alle. Valtavirtamedia iloitsee nyt, että SDP:n kannatus on noussut poikkeustilan aikana ja lähestynyt Perussuomalaisten ykkössijaa sekä joidenkin tiedustelujen mukaan on ylittänytkin sen.

SDP:ssä ei silti kannata pukeutua Ferrarin vaatteisiin. Kyse on vahvistusharhasta: syntyy mielikuva, että hallitus hoitaa asioita hyvin laittaessaan toimeen välttämättömiä ja opposition jo pitkään vaatimia toimia.

Niinpä lehdistönkään ei pitäisi kaataa kiitoksiaan Marinin laariin, vaikka puolueellisuudessaan se tietenkin niin tekee. Median paijaaman pääministerin ”selväsanaisuus” ja ”vakuuttava esiintyminen” eivät ole mitään sellaista, millä ratkaistaisiin yhtään mitään.

Flunssakriisi on hallituksen onnenkantamoinen myös siksi, että samastamisharhan kautta hallitus saa anteeksi aivan kaiken. Ajatuskulku on: taloutemme romahtaminen ei ole miltään osin hallitusohjelman syytä, vaan ”tilanne vain on niin vaikea”.

Ja kansa ryntää tueksi. Näin peittyy tosiasia, että hallituksen kurja velkaannuttamispolitiikka on jo aiemmin johtanut siihen, ettei taloudellista joustovaraa kriisin kohtaamiseksi ollut yhtään.

Demarien kannatuskasvu johtuu median hallitukselle kriisin aikana antamasta huomiosta: valtamedian ja hallituksen yhteisestä ilmatilanvalvonnasta.


Liikkumisrajoitusten toivottomuus

SDP:n kannatusnoususta päätellen demarien tyypilliset äänestäjät tykkäävät poikkeustilasta ja rajoitustoimista. Se ei ole ihme, sillä rajoitukset kuuluvat reaalisosialismiin, kuten autoilijoiden ja omakotiasujien kurittaminenkin.

Me perussuomalaiset näemme kansalaisten rajoittamisen pelkästään välttämättömänä pahana. Meistä suuri osa on sydämeltään yksilönvapauden ja kansanvallan kannattajia.

”Jotain” täytyy tietysti tehdä (vähän niin kuin bailattaessa sadetanssia), mutta epäilen esimerkiksi Uudenmaan rajaratsioiden järkevyyttä. Virushan ei kysy rajan yli liikkuessaan matkan tarkoitusta. Tauti kulkee kulkutaudille tyypillisesti yhtä hyvin työmatkaliikenteen, kotiin palaajien kuin ”välttämättömien rajanylitystenkin” kyydissä.

Kun virus on tavoittanut alueelliset keskukset, se leviää niistä pitkin kyliä ja kaupunkeja. Uudenmaan sulkeminen jarruttaa vain vähän.

Paljonko? Kenties parisen viikkoa, ja tilanne Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Oulussa on jo nyt samanlainen kuin se hetki sitten oli pääkaupunkiseudulla.

Paniikkijarrutuksella voi olla merkitystä teho-osastojen kapasiteetin kannalta ja hoitokysynnän jakamiseksi pitemmälle aikajänteelle, mutta vaikutus lienee lopulta marginaalinen.

Jos Suomen valtionrajat olisi suljettu pikaisesti ja Perussuomalaisten vaatimusten mukaisesti, olisi Uudenmaan eristäminen voitu välttää.


Muuttuuko turvapaikkapolitiikka?

Viruksen leviämisen estäminen tai matkailijoiden motiivien kysyminen ei tunnu nyt olevan ainakaan tuota paljon parjattua rasismia. Hullunkurista meneillään olevassa tilanteessa on, että kun vallassa oli oikeistohallitus, rajoja ei saatu millään soukemmalle pakolaiskriisin aikana. Ei, vaikka myös se aiheutti valtiontalouteen 1,5 miljardin euron loven välittöminä kustannuksina, lopulta paljon enemmän.

Nyt kun maata hallitsee vihervasemmistolainen hallitus, rajat saatiin vihdoin kiinni, ainakin näennäisesti. Tämän täytyy olla magiaa: kuin taikamatolla lentäisi. – Ja niin se onkin. Vihreä sisäministeri Maria Ohisalo ei ole pyörtänyt ainakaan julkisesti puheitaan turvapaikkahakemusten vastaanoton jatkamisesta kriisin aikana.

Hallituksen 17.3.2020 järjestämässä tiedotustilaisuudessa, jossa kerrottiin suomalaisten ihmisten rajoittamiseen tähtäävistä toimista, Ohisalo totesi, että poikkeustila ei koske turvapaikanhakua ja että turvapaikanhakijat voivat edelleen esittää turvapaikkahakemuksia, jotka tutkitaan. Tämä merkitsee, että hakija voi oleskella maassa prosessin ja mahdollisen valituksen käsittelyn ajan.

Sivumennen sanoen Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä taudin leviäminen on lähtenyt lentoon – median aprikoimista syistä. Herää kysymys, onko ongelmana sittenkään viranomaisten huono tiedottaminen taudin vaaroista tai suojautumisen tärkeydestä, vai olisiko ongelma informaation vastaanottajien päädyssä.

Selityksinähän voivat olla ahtauden ja asuinkurjuuden lisäksi myös välinpitämättömyys tai kulttuuri. Somalitaustaisen lääkärin mukaan somalikulttuuriin kuuluu sairastuneen luona vieraileminen. – Kaunis ele ehkä, mutta ei välttämättä yhteiselon parhaaksi.


Talouden elvytys vaikeaa kuin potilaiden elvytys

Muutoin olen sitä mieltä, että Ruotsin alun perin valitsema strategia viruksen nujertamiseksi saattaa olla pitkällä tähtäimellä oikea. Tämä saattaa kuulostaa kyyniseltä ottaen huomioon kuolleisuusluvut ja ruotsalaisten tekemät käänteet.

Tilanne on kuitenkin seuraava: tautia ei saada taantumaan muutoin kuin rokottamalla tai siten, että väestö saa niin sanotun laumaimmuniteetin, joka saapuu sairastamalla. Rokotteen kehittely voi kestää vuosia, eikä lopputulos ole taattu. Noin 60–80 prosentin sairastuvuus ja sitä kautta saatu immuniteetti johtaisivat tartuttamislukemien laskuun ja viruksen vetäytymiseen.

Minkään maan talous ei kestä kriisin pitkittymistä. Kansalaisten hermotkaan eivät kestä. Jo nyt Suomen valtiontaloudelle on syntymässä yli 10 miljardin alijäämä, eikä maataloustieteilijä Päivi Nergin (kd.) ehdolla olo VVM:n kansliapäälliköksi ainakaan asiaa paranna.

Taudin taloudellisista tuhoista tulee shokeeraavia. Yritysten kuolemat johtavat kurjuuteen ja dramaattisiin seurauksiin. Syrjäytyminen ja itsemurhatilastot synkistyvät. Oheisvaikutukset saattavat kaataa hautaan toisen mokoman ihmisiä varsinaisen taudin lisäksi.

Myös hyvinvointiyhteiskunnan perusta repeää. Tehohoitopaikkoja voidaan joutua lopettamaan jo siksi. Italiassahan kuollaan laajalti juuri sen vuoksi, että valtiontalouden huono tila on rapauttanut terveydenhuoltojärjestelmän. Laumaimmuniteetin tavoittelulla on kiire.

Kyseessä on aito dilemma, jossa haetaan tasapainotilaa yhteiskunnan toiminnan ja suojautumisen välillä. Myöskään elvytys ei enää auta. Lelurahan pumppaaminen valtiontalouksiin voi käynnistää inflaation. Se vaanii myös toista kautta. Aluksi hintoja lasketaan kulutusvolyymin kasvattamiseksi, mutta hetken kuluttua hinnat lähtevät nousuun, sillä kauppa ja teollisuus haluavat liikevoitot edes siitä vähäisestä peruskysynnästä, joka välttämättä jää.

Tuotantokoneisto hiipuu. Talous supistuu. Italian ja Espanjan kaltaiset valtiontaloudet kaatuvat ja eroavat euroalueesta, mahdollisesti koko EU:sta, ja EU romahtaa. Erimielisyyksien kärjistyessä voivat alkaa unionin hajoamissodat, joissa kuolee miljoonia ihmisiä.

Kansat ovat kaduilla. Vain ilmasto kiittää, kun huvitteluliberaalien ja city-vihreiden suosima lentomatkailu ja massaturismi vähenevät. – Todennäköistä? Ehkä ei, mutta mahdollista kylläkin. Valtiot, valtioliitot ja hallitsijat ovat ennenkin kaatuneet kulkutauteihin.

Sitä turning pointia, jossa torjuntatoimet kääntyvät kokonaisvaikutuksiltaan kielteisiksi, tuskin osaa laskea kukaan. Parametreja on liikaa, samoin kerrannaisvaikutuksia ja niiden kerrannaisvaikutuksia. On toimittava sokkona ja arvausten varaisesti – myös sillä poliittisella riskillä, ettei kiitoksia tulevaisuudessa jaella.

Varmaa on, että äärimmäiset suojelutoimet saavuttavat jossakin vaiheessa kriittisen pisteen, jossa tavoitettava rajahyöty muuttuu negatiiviseksi. Rajoitukset täytyy purkaa hyvissä ajoin sitä ennen.

Jos rokotteen ja hoitojen kehittely kestää ennusteissa mainitut 1,5–2 vuotta, väestön on johdonmukaisinta ottaa tauti vastaan venytetylle jaksolle pitkitettynä aikana ja aalto kerrallaan – tietenkin riskiryhmiä suojellen, muttei koko väestöä toisistaan eristäen. Vaikka Ruotsi vetääkin kansalaisvapauksia kiinni, rajoituksia jouduttaneen poistamaan Suomessa ja kaikkialla muuallakin, jotta laumaimmuniteetti saataisiin aikaan hallitusti.


Valtamedia tiedostaa ”yhteiskuntavastuunsa”
  
Sairastaminen todennäköisesti leviää ja jatkuu. Poliittiseen diskurssiin ponnahtanut laumaimmuniteetin käsite on sartrelainen siinä missä myös jonon tai pahoinvoinnin (la nausée) käsite. Ne viittaavat massakulttuuriin, ahdistukseen ja väestöjen hallintaan samoin kuin naturalismille ominainen sanankäyttö yleensäkin. Puheet laumoista tai lajeista karmivat joidenkin selkäpiitä vain siksi: he eivät ymmärrä keskustelun liittymistä naturalistiseen viitekehykseen, joka sinänsä on juuri niin vulgaari ja brutaali kuin luonto yleensäkin on.

Väestöjen hallintaan on tässä sodassa paneutunut jälleen myös valtamedia. Näemme päivä päivältä enemmän juttuja, joilla tähdätään viranomaisten tavoittelemiin käyttäytymisvaikutuksiin.

Nyt jos koskaan on kriittinen journalismi pannassa, jopa kaulapannassa. Muutamat kansanedustajat ovat jo oma-aloitteisesti ilmoittaneet luopuvansa kärkevistä keskusteluista tai vihaiseksi sanotusta puheesta – tunnustaen epäsuorasti antautuneensa niihin aiemmin. Huvittavaa kyllä.

”Faktajournalismi” näyttää olevan nyt sitä, että julkaistaan tilastoja ja hallituksen tiedonantoja kuin Pohjois-Koreassa, jossa on lupa julkaista ainoastaan jälkimmäisiä ja jossa muutoinkin vallitsee täydellinen sananvapaus mutta ei vapautta sanomisen jälkeen.

”Yhteiskuntavastuustaan” valtavirtamedia pyrkii huolehtimaan myös kriisiaikoina omaksi edukseen, mainostaessaan itseään luotettavan ja todenperäisen tiedon jakelijana. Siis kaikki irti koronasta. Kuinka helppoa nyt onkaan poseerata faktatiedon jakelijana, kuten Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi lehden juttujen loppukaneeteissa, esimerkiksi täällä.

Tosiasiahan on, että nykyisessä kertomustaloudessa faktapohjaisuus on menettänyt lähes kokonaan merkityksensä, kun jutut koostuvat yksittäistapausten laajennuksista valtaviksi yleistyksiksi, ja kertomukset alkavat kaduilta, kuten Kaurismäen elokuvissa. Henkilökohtaisen aineksen hallitessa maisemaa on todeksi tai epätodeksi osoittaminen joutunut väistymään, ja kyse on aina vain tulkinnoista.

Valtavirtamedian journalismi on jo pitkään koostunut lähes kokonaan postmodernien toimittajien omista analyyseista ja näkökulmista, jotka peittävät lehtien sivut, ja tosiasiatiedot on pantu ”kainalojuttuihin” tai ”faktanurkkiin”. Biologisperäisen fakta-aineksen ponnahtamista otsikoihin voi pitää nyt median yrityksenä todistella omaa luotettavuuttaan.

Se käy kätevästi, sillä koronakriisin hallinta ei sisällä ideologisia kiistoja vaan vaatii pelkkää pragmatiikkaa. Median on siis vaivatonta luoda itsestään luotettavaa kuvaa, sillä välitettävänä on lääke- ja biotieteiden pohjustamaa melko kiistatonta informaatiota – toisin kuin monitulkintaisemmissa kysymyksissä, kuten ilmastopolitiikassa. Tähän voisi nostaa foucaultlaiset väitteet biovallan olemuksesta, mutta jostakin syystä asia ei näytä kiinnostavan toimittajia nyt lainkaan.

Moraalista positiota voi parannella menemällä hallitusvallan tueksi, niin kuin valtavirtamedia on aina Suomessa tehnyt, paitsi jos vallassa olisi Perussuomalainen puolue ja sen neuvot hallitukselle.

Taudin leviämistä ja kulkua raportoiva uutisointi on luonteeltaan lähinnä datan eikä tiedon jakelua. Se on tilastotulosten toistamista lehdissä. Mittarimadot laskevat kuolleita ja tilastonikkarit tartuntoja. Prognoosiprofessorit laativat ennusteita. Ja toimittajat laittavat nämä kaikki lehtiin. On olevinaan ”faktajournalismia”.

Mutta oikeasti kyseinen toiminta ei ole journalismia. Se on vanhanaikaista reportterina toimimista: tapahtuneiden toistamista. Tietokaan ei ole koskaan pelkkien tilastojen välittämistä. Se olisi juuri tuota dataa. Filosofisesti katsoen tietoa datasta tulee vasta, kun se saa merkityksen ja tulkinnan ihmisen tajunnassa. Ja juuri tästähän alkavat poliittiset kiistat, ja yhteiskuntaa koskeva tieto paljastuu subjektiiviseksi.

Tiedon suhteellisuus ja persoonallisuus, sen merkitykset ja erilaiset tulkinnat, eivät ole mitään ”valemedian” oletetusti harjoittamaa pseudojournalismia. Erilaiset näkemykset siitä, mitä datan pohjalta pitäisi tehdä, kertovat vain tiedon mielipiteidenvaraisuudesta.

Väite valtamediasta oikean tiedon jakelijana (sen toistaessa tilastoja), on siis pelkkä kupla. Lopulta kaikki palautuu kysymykseksi tilastotietojen merkityksestä, mikä puolestaan on sangen poliittinen asia.

Ja politiikkahan on mielipiteitä. Erilaisten mielipiteiden esiintyminen yhteiskunnassa taas ei ole valetta. Niiden tukahduttaminen ja kertomatta jättäminen, sensuroiminen ja valikoiva journalismi kyllä valheellisuutta on.


Elämän tarkoitusta etsitään koronakriisin taisteluhaudoista

Valtavirtamedian tapa orkestroida julkisuutta ja kansansuosiota näkyy, paitsi suitsutuksissa Sanna Marinille, myös median tavassa luoda julkisuuspääomaa sen suosimille tieteilijöille. Kun valtakunnanfilosofi Pekka Himasen mikrofoni suljettiin, Ilta-Sanomat päätyi petaamaan julkisuutta Frank Martelalle, joka lehden mukaan kertoo elämän tarkoituksen yhdessä lauseessa – asia, jota on kuulemma kyselty häneltä baareissa.

Ei siitä nytkään yhdellä lauseella selvitty, mikä paljastaa erään zen-viisauden. Myös jokaisen Twitterin käyttäjän pitäisi tietää, että maailma ei mahdu yhteen lauseeseen, sillä ensimmäistä väitettä pitää aina hieman täsmentää ja niin edelleen loppumattomiin.

Minäpä kerron, mitä itse ajattelen näistä tarkoituskysymyksistä. Elämällä sinänsä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Se on orgaanisen elämän tarkoitus, myös viruksen. Tarkoituksesta puhuttaessa haetaankin yleensä merkitystä. Ihmiset haluavat elämälleen merkityksen. Se taas voi olla vain henkilökohtainen.

Aristoteles, joka ajatteli lähes kaikkea ensimmäisenä, vastasi että merkityksen antaa onnellisuuden (eudaimonia) tavoittelu, jossa auttaa sofrosyne (kohtuullisuuden periaate). – Aika laajakantoisia kattokäsitteitä, joiden alle sopii mitä vain. Älkää kuitenkaan luottako liikaa tuohon antiikkiseen Stoteleen Ariin ja olkaa kohtuullisia myös Martelan kanssa kapakassa, mikäli niihin jälleen jonakin päivänä pääsette.

Merkitys löytyy nimittäin persoonallisista mielekkyyden kokemuksista. Esimerkiksi Martelan kohdalla se voisi olla hyvän virkaistuimen saaminen ahterinsa alle. Ja onhan noita Martelan firman toimistokalusteita ministerien ja heidän avustajakaaderinsakin käytössä (tämä ei ole product placementia vaan aitoa tunnustusta kotimaiselle tuotannolle).


Eikö nyt ole aikaa?

Ainakaan viruksen elämällä ei ole havaittu olevan sen enempää tarkoitusta kuin merkitystäkään, ellei tarkoituksena pidetä tuota pyrkimystä pitää itseään yllä. Puhe on väistämättä metaforallista, ja tällaiset luonnossa havaittavat ilmiöt johtavat usein tieteenfilosofiseen pohdintaan luonnossa mahdollisesti vallitsevasta tarkoitushakuisuudesta tai päämääräsuuntautuneisuudesta, teleologisuudesta ja funktionaalisuudesta.

Aina asiallisten iltapäivälehtitietojen mukaan muutamat etevät tiedemiehet ovat luonnehtineet virusta tässä suhteessa ”pirulliseksi”.

Median, tieteen ja politiikan vispilänkaupasta puolestaan kerron lisää loppusuoralla olevassa laajassa mediatutkimuksessani, jonka ilmestyminen nyt viivästyy viruskriisin vuoksi. Mitään kun ei voi julkaista ainakaan yleisötilaisuuksissa juuri nyt, kokoontumisrajoitusten aikana. Tutkimuksessani en tosin puhu poikkeusoloista mitään vaan paneudun siihen, millaista median julkisuudensäätely yleensä on.

Arvasinkin kyllä, että kevääksi aiotun julkaisemisen kynnyksellä Kolera-altaasta nousisi periskooppi, joka veisi kaiken huomion. Kamerat kääntyisivät sinne, niin kuin nyt kävi, tosin hieman yllättävämmällä tavalla. Nyt on turha puhua yhtään mitään mistään muusta kuin SARS-CoV2-viruksesta, COVID-19-taudista ja tietenkin rajoituksista.

Pääministerin ja Helsingin Sanomien mukaan ”nyt ei ole aika” perata edes hallitusohjelmaa uudestaan, vaikka syytä olisikin, ja paljon. Oikeammin lause kuuluisi: nyt ei ole aikaa.

Totuus lienee, että aikaa on nyt yhtä paljon kuin aina ennenkin. Jälleenrakentamisen varat on otettava ja säästöt tehtävä ”maailman kunnianhimoisimmaksi” aiotusta ilmastopolitiikasta ja kehitysavusta.


Poikkeusoloista ei saa tulla uusi väliaikainen autovero

Myös minua toki kiinnostaa, milloin rajoituksia aletaan purkaa. Arvelisin, että THL:n tietäjät kalkyloivat jonkin ajankohdan, jolloin teho-osastojen puskurivara riittää, ja tauti otetaan vastaan hallittuina aaltoina. Näin päästään tuohon välttämättömään pahaan, eli laumaimmuniteetin luomiseen.

Minä en muuten kärsi näistä poikkeusoloista lainkaan, kunhan eivät laittaisi ulkonaliikkumiskieltoa voimaan kesäksi. Ravintolat olisi voinut sulkea vaikka heti. Kaupungilla on paljon rauhallisempaa, eikä ole ravintolahäiriöitä taloyhtiöissä.

Ihmiset käyttäytyvät kaduilla ja kaupoissa diskreetisti. Kaikinpuolinen pelko ja kunnioitus vallitsevat. On ”turvallinen tila” kaikkialla.

Ihmiset välttelevät toisiaan ja hymyilevät toisilleen vaivaantuneesti. Ovat kuin kohteliaat kiinalaiset konfliktien pelossa. Ei ole kaduille sylkijöitä, ja noudatetaan hygieniaa. Olisivatpa aina poikkeusolot! Vain virusvaara vainoaa, mutta hypokondriaansa voi hallita jokainen omista säätimistään.

Palaan vielä Uudenmaan sulkemiseen. Pidän sitä jo nyt tehottomana viruksen levitessä maakuntakeskuksista monikärkisen kranaattimallin mukaisesti.

Uudenmaan sulkeminen vain opettaa kansalaisille kahtia jakautuneen Suomen kartan. Se piirtää ihmisten mind mapiin hyvinvointiyhteiskunnan rajan ja istuttaa sen kansalaisten alitajuntaan mentalistien tavoin.

Hyvinvoivan Suomen sisällä tosin voidaan nyt pahoin. Sitä, mitä tämä kaikki kertoo globalisaation, internationalismin ja esimerkiksi paneurooppalaisuuden kelvottomuudesta, käsittelin jo täällä.

Perussuomalaisena toivon, että poikkeusolot puretaan kokonaisuudessaan ja mahdollisimman pian. Jo nyt on esiintynyt halua käyttää koronakriisiä esimerkiksi käteisen rahan poistamiseen. Se merkitsisi julkisen rahan lopettamista ja kaiken rahavarallisuuden pidättämistä yksityisten pankkien tilijärjestelmiin sekä hallintaan, taloudellisen toiminnan pankkiehtoisuutta ja omaisuudensuojan romuttamista, eikä niin pidä missään tapauksessa tehdä (aiheesta täällä ja täällä).

Yksityisyydensuojaa romuttavat myös kansalaisten mobiiliseuranta ja ihmisten telefoneihin mahdollisesti pakkoasennettavat matkapuhelinsovellukset, joilla jäljitettäisiin ihmisten kanssakäymistä, tapailua ja tartuntojen reittejä. – Ei näin. Yksityisyydensuoja ja omaisuudensuoja eivät ole vain pragmaattisia vaan periaatteellisia.


Viimeisellä rannalla

Tilanne sinänsä pursuaa ironiaa, joka irvistää hajoavan yhteiskuntarakenteen raoista. Koronakriisi on kuin Hollywood-leffojen painajaisista tai science fiction -kirjallisuuden dystopioista. Monille se on kuitenkin kuolemanvakava paikka, jonka psykologiset traumat ulottuvat vuosien päähän.

Mitä tehdä viimeisellä rannalla? Kevät ja kesä eivät ole aivan pilalla niin kauan kun aurinko paistaa ja paidan voi ottaa pois meren tai järven kimmellyksessä.

Toimikaamme aristoteelisen rationaliteetin ja kultaisen keskitien mukaan järkevästi. Taudin kulku ja sen seuraukset ovat hyvin demokraattisia ja riippuvat kansalaisten joukkokäyttäytymisestä.

Poliitikot voivat viilata lakeja ja viranomaiset jaella ohjeita sekä purkaa varmuusvarastoja. Kaikki valta lopputulosten suhteen kuuluu tässäkin asiassa lopulta kansalle.