Politiikan medioitumisella tarkoitetaan sitä, että poliitikot ovat tulleet riippuvaisiksi valtamedian suosiosta, ja tämän huomattuaan poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajilla olevia käsityksiä saadakseen uralleen tärkeää myönteistä julkisuutta. Koska toimittajat orkestroivat julkisuutta, toimittajien käsiin on kasautunut paljon valtaa, jopa enemmän kuin vaaleissa valituilla poliitikoilla itsellään.

Minulta on tiedusteltu, mitä tarkoitan tieteen medioitumisella. Ihan samanlainen asiantila pätee myös tieteissä. Tieteenharjoittajat tavoittelevat uralleen välttämätöntä näkyvyyttä valtamediassa, ja tämä on antanut toimittajille myös tiedepoliittista valtaa. Mediajulkisuutta hallitsemalla valtamedia pääsee vaikuttamaan siihen, mitä pidetään yhteiskunnallisena totuutena etenkin mielipiteidenvaraisissa tulkintatieteissä, kuten historiatieteissä, oikeustieteessä ja sosiaalitieteissä.

Valtamedia siis ostaa tieteilijöiltä haluamiaan mielipiteitä ja palkitsee kellokkaansa julkisuudella tässä sosiaalista korruptiota edustavassa vispilänkaupassa. Samalla media pyrkii vaientamaan toimittajien kanssa eri mieltä olevat näkökannat tai antaa niistä harhaanjohtavan kuvan.

Tutkimuksessani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020) esitin asiasta laajan näytön. Esimerkiksi kirjani luvuissa 7.2.6. ja 7.2.7. (s. 149–156) todistelin, kuinka kansallisen historiamme vihervasemmistolaista uudelleenkirjoitusta harjoitetaan valtamedian osoittaessa suosiotaan.

Valtamedia tukee avoimesti ja puolueellisesti myös historiankirjoittajien henkilökohtaisia politisoitumispyrkimyksiä. Tämä näkyy selvästi Helsingin Sanomien 28.8.2020 julkaisemassa kokosivun jutussa ”Tutkija ja Suomen arvoitus – Oula Silvennoinen selvitti Suomen Gestapo-yhteistyön, joka vei yli 500 neuvostovankia tuhon tielle”. Verkkoversio oli otsikoitu astetta hyökkäävämmin ja jopa rotukorttia väläyttävin sanoin ”Tutkija Oula Silvennoinen on saanut rapaa päälleen lähinnä somessa mellastavalta äärioikeistoporukalta: ’Helpollahan minä olen päässyt, keskiluokkainen valkoinen mies’”.

Jutut olivat vaalimainoksia vihreitä edustavalle Silvennoiselle, ja ne vahvistivat osaltaan todeksi sen, mitä sanoin tutkimuksessani: Helsingin Sanomat pyrkii medioimaan myös tieteen luomalla suosikeilleen heidän tarvitsemaansa myönteistä julkisuutta sekä pilaamalla arvollisten tieteenharjoittajien mainetta, kuten lehti teki viime keväänä antaessaan vääristelevän kuvan Suomen Perustan julkaisemasta kirjastani.

Oula Silvennoinen patsastelee juttujen kuvituksessa korkealla kukkulalla, katsoo alaspäin lukijoihin sekä pyrkii lavastamaan kriitikkonsa ”äärioikeistolaiseksi” ”jengiksi”, pahimmillaan yhdistämään kanssaan eri mieltä olevat ei-vihreät ja ei-vasemmistolaiset tutkijat natsismiin, fasismiin ja tietenkin sovinismiin.

Tämän hän tekee Helsingin Sanomien voitelemana sekä käyttämällä Suomen Akatemian hänelle lahjoittamat 434 485 euron varat pitkävihaiseen ja kaunaiseen luiden kaiveluun sekä toisen maailmansodan aikaiseen natsismin lohikäärmeen metsästykseen (aiheesta täällä).

Sen ainoa tavoite lienee yhdistää nykyajan kansallismielisyys ja kansallisen edun puolustaminen toisen maailmansodan aikaiseen museorasistiseen nationalismiin, jolla oli ymmärrettävä selityksensä kommunistisen maailmanvallankumouksen vastareaktiona ja sen pysäyttämiseksi.

Valiteltaessa sota-aikaisten neuvostovankien kovaa kohtaloa unohdetaan kontekstualisointi kokonaan, muun muassa se, että suomalaiset sulkivat humaaniudessaan sotavangit useimmiten leireille, kun taas neuvostosotilaiden vangeiksi saamat suomalaisvangit teloitettiin pikavauhtia tai toimitettiin Siperiaan ilman paluulippua. Venäläiset ilmeisesti ymmärsivät (toisin kuin Silvennoinen), että sodankäynnin ideana ei ole tarjota vihollisille hotellikohtelua, vaan eliminoida heitä.

Toisen maailmansodan kansallismielisyyttä moittimalla koetetaankin herätellä nykyajan suomalaisissa syyllisyydentuntoja ja pohjustaa tietä nykyiselle maahanmuutolle, jonka kautta maahamme virtaa myös suuria turvallisuusuhkia. Nationalismin jatkuva paheksuminen ei siis perustu mihinkään historiallisen totuuden etsintään tai tiedon itseisarvojen tavoitteluun, sillä nämä asiat jo tiedetään.

Uuvuttavalla ja raskaasti rahoitetulla kansallismielisyyden parjaamisella koetetaan katkaista selkäranka kaiken kansallisen edun puolustamiselta, mikä tekee hankkeesta pelkästään ideologisen.

Helsingin Sanomissa paheksutaan, että ”Silvennoinen on saanut rapaa päälleen – ei historiantutkijoilta, vaan lähinnä somessa mellastavalta äärioikeistoporukalta”. Näin jätetään huomiotta, että myös Hankamäki on saanut rapaa päälleen – ei suinkaan filosofeilta, vaan lähinnä Helsingin Sanomissa ja muualla valtamediassa mellastavalta äärivasemmistoporukalta. Sen sijaan historian professori Timo Vihavainen kiitti kirjaani arviossaan, joka kannattaa lukea, kuten Vihavaisen tekstit yleensäkin.

Hesari-jutun lopussa Silvennoinen valittelee asemaansa ”viherkommunistina” ja säälii itseään kritiikin kohteena, vaikka hänen oma puolueellisuutensa on ollut räikeää kuin retiisi ja on arvostelunsa ansainnut.

Helsingin Sanomat puolestaan hehkuttaa Silvennoisen asemaa vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana ja sallii Silvennoisen julistaa, että hänen edustamansa tieteen politisoituminen on muka demokratian mukaista ja ihan oikein.

Sillä tavoin ajateltaessa ei taaskaan kysytä, kuinka väärin on se, että sanottuani perustellun kritiikkini tieteen punavihreästä kallistumasta, opetusministeriö kehtaa ahdistella kirjani kustantajaa Suomen Perustaa julkisten avustusten takaisinperinnällä ja media antaa teoksestani vääristellyn kuvan ennennäkemättömän röyhkeällä tavalla, jolle ei löytyne vertailukohtaa sensuurin eikä henkisen pahoinpitelyn lähihistoriasta.

Tutkimustoimintaani ja mainettani yritetään myrkyttää vain siksi, että tilannetta tasapainottaakseni edustan itse Perussuomalaista puoluetta, joka on kansanvaltaisin kaikista mutta jota diskriminoidaan ja mustamaalataan aivan kaikkialla. Mikäli vihervasemmiston harjoittama sensuurin ja poissulkemisen politiikka on demokratian mukaista, kyseessä täytyy olla kansandemokratia. Demokratialla ja kansandemokratialla puolestaan on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.