Jyväskylän yliopiston professori Tapio Puolimatkaa vastaan jälleen meneillään olevassa kampanjassa on yksiselitteisesti kyse poliittisideologisesta kampanjasta poliittisesti niin sanotusti epäkorrektin professorin vaientamiseksi, kuten Petteri Hiienkoski osoittaa Oikean Median blogissaan "Kampanja poliittisesti epäkorrektin professorin vaientamiseksi".

Oikean ja osuvan analyysin tilanteesta esittää myös professori Timo Vihavainen Oikean Median blogissaan ”Jyväskylän mielensäpahoittajat”. Kyseessä on paitsi punavihreiden seksuaaliradikaalien ainesten poliittinen kampanja professori Puolimatkan henkilöä vastaan myös avoin hyökkäys todellista akateemista sananvapautta vastaan. 

Yksiselitteisen selvää on myös, ettei professori Puolimatkan 27.7.2018 Oikeassa Mediassa julkaistu ”Kampanja pedofilian laillistamiseksi” -artikkeli ole populaareista somesyytöksistä kuten Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan JYY:n esittämistä syytöksistä ja näitä myötäilevistä Jyväskylän yliopiston rehtorin esittämistä julkisista kannanotoista huolimatta homofobinen. Tämä tosiasia selviää jokaiselle, joka lukee Puolimatkan artikkelin ja sen perustana olevat akateemistutkimukselliset lähdeviitteet.

Puolimatkahan ei artikkelissaan käytännössä lainkaan käsittele eikä kommentoi homoseksuaalisuutta, vaan pedofiliaa ja sitä tosiasiaa, että tämän päivän psykiatrian, psykologian ja seksologian piirissä pedofilia yhä enenevässä määrin halutaan tulkita omintakeisena ja muuttumattoman luonteisena seksuaalisen suuntautumisen eli orientaation muotona.    

JYY:n syytösjulkilausumassa todetaan seuraavasti:

”Mielipidekirjoituksessaan professori Puolimatka kertoo, kuinka sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvien lakien muutokset, kuten tasa-arvoinen avioliittolaki, ovat johtamassa muutokseen myös äitiys- ja isyyslaissa ja sukupuoli- ja seksuaalikasvatuksessa.”  

Tämän kertomisessa ei pitäisi olla mitään erikoista, koska kerrotun kaltainen kehityskulku on jo tapahtunut tosiasia Suomessakin. Muun muassa uuteen äitiyslakiin vuonna 2017 johtanut gender-ideologinen kampanja aloitettiin välittömästi sen jälkeen, kun niin sanottu tasa-arvoinen eli sukupuolineutraali avioliittolaki oli vuonna 2014 hyväksytty eduskunnassa. Gender-ideologisen kampanjan aloittivat samat seksuaalivallankumoukselliset toimijat kuin sukupuolineutraalin avioliittolakikampanjankin. Samalla gender-ideologian vaatimusten mukaiset käsitykset niin sanotusta kolmannesta sukupuolesta, sukupuolen moneudesta ja näkemys sukupuolesta sosiaalisena konstruktiona ja tunne- ja kokemusperustaisena on käytännössä otettu virallisesti esimerkiksi koulujemme opetussuunnitelmiin ja pakolliseen seksuaalikasvatukseen kouluissa ja päiväkodeissa.

Mutta JYY:n julkilausumassa todetaan myös näin:

”Puolimatka pohtii, kuinka pitkälle avioliitolain tuoma muutosprosessi tulee johtamaan. Vastauksena itselleen hän maalaa monisivuisen vision siitä, kuinka tämä muutosprosessi rakentaa pohjaa pedofilian hyväksymiselle. Kirjoituksessaan Puolimatka sulauttaa ennennäkemättömällä tavalla homoseksuaalisuuden, nekrofilian eläimiin sekaantumisen ja pedofilian toisiinsa rinnastettaviksi muuttujiksi.”

Lainauksen jälkimmäinen lause ei pidä paikkaansa, kuten jokainen Puolimatkan artikkelin lukenut huomaa. Puolimatka ei ”sulauta” homoseksuaalisuutta pedofiliaan rinnastettavaksi ”muuttujaksi”. Puolimatka ei lainkaan vertaa homoseksuaalisuutta pedofiliaan.

Sen sijaan Puolimatka dokumentoi viittein sen, että jotkut asiantuntijat ja tutkijat ovat esittäneet, että nykyisin laajalti kannatetut uskomukset seksuaalisen orientaation synnynnäisestä muuttumattomuudesta sekä lapsesta seksuaalista nautintoa etsivänä ja tarvitsevana seksuaalioikeuksien subjektina luovat perustan myös pedofiilien seksuaalioikeudet laillistamaan pyrkivän kampanjan onnistumiselle. Puolimatka viittaa henkilökohtaiselta taustaltaan homoseksuaalisen asiantuntijan Doug Mainwaringin ja seksuaalikäyttäytymiseen erikoistuneen sekä kaikesta roskakritiikistä huolimatta alansa akateemisiin kärkinimiin USA:ssa lukeutuvan sosiologian professorin Mark Regneruksen ajantasaisiin analyyseihin vuodelta 2017.

Pedofilian sisintä olemusta valottaakseen Puolimatka viittaa myös filosofi Roger Scrutonin Sexual Desire: A Philosophical Investigation -teokseen vuodelta 2006, jossa Scruton toteaa pedofilialla, halulla sekaantua eläimeen ja halulla sekaantua kuolleeseen olevan ainakin yhden analogisen piirteen eli sen, että näissä kaikissa kolmessa halussa seksuaalisen halun kohde – lapsi, eläin, kuollut ruumis – on jokin sellainen, jota aikuinen seksuaalihaluaja voi hallita. Ei sen paremmin Puolimatka kuin Scrutonkaan, joka tämän kolmirinnastuksen varsinaisesti esittää, vertaa homoseksuaalisuutta pedofiliaan eikä eläimiin sekaantumiseen eikä nekrofiliaan.

Puolimatka kirjoittaa:

”Jo nyt seksuaalitutkimuksessa pyritään kyseenalaisella päättelyllä puolustamaan käsitystä, etteivät seksuaalisuhteet aikuisen kanssa vahingoita lapsia, koska nuoret voivat saada näistä suhteista nautintoa”.

Tämän väitteensä Puolimatka dokumentoi viittaamalla seksuaalitutkijoiden Bruce Rindin ja Max Welterin ajantasaisiin artikkeleihin vuosilta 2014 ja 2017 tieteellistä vertaisarviointia soveltavassa akateemisessa seksologian alan Archives of Sexual Behavior -julkaisussa.

Puolimatka toteaa, täysin asianmukaisesti ja vallitsevaa nykytilannetta oikein kuvaavasti:

”Aikamme seksologiassa ja sen mukana myös seksuaalikasvatuksessa on päässyt vallalle käsitys, jonka mukaan lapset ovat seksuaalista nautintoa etsiviä olentoja syntymästään saakka. Tämän mukaan seksuaalikasvatuksen tarkoituksena on poistaa estoja ja auttaa lasta seksuaalisen nautinnon saavuttamisessa. Päiväkodeissa ja kouluissa on otettu käyttöön niin sanottu kokonaisvaltainen seksuaaliopetus, joka välittää mielikuvaa erilaisten seksuaalisten elämäntapojen samanarvoisuudesta.”             

Tämän asiaintilakuvauksen dokumentoidakseen Puolimatka viittaa kansainvälisesti arvostettuun yliopistolliseen seksologian oppikirjaan Our Sexuality, jonka ovat kirjoittaneet Robert L. Crooks ja Karla Baur. Puolimatka viittaa sekä teoksen painokseen vuodelta 1983 että 2014 ja osoittaa, että yhä edelleen kirjan kahdestoista painos – kuten 80-luvunkin painos – vuodelta 2014 tukeutuu osaltaan Alfred Kinseyn hankkimaan aineistoon, jonka on tarkoitus validisti osoittaa, että pienet lapsetkin saavat tyydyttäviä orgasmeja erilaisissa seksuaalitilanteissa.

Puolimatka muistuttaa, että – kuten Puolimatkan lainaama Kinsey-instituutin entisen johtajan ja Kinseyn työtoverin Paul H. Gephardin luotettavaksi määrittelemä James Jonesin vuonna 2004 julkaisema Kinsey-elämäkerta Alfred C. Kinsey: A Life tuo esiin – Kinsey hankki merkittävän osan esimurrosikäisten lasten seksuaalisuutta koskevasta tutkimusaineistostaan yhdeltä henkilöltä, joka oli satoja lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttänyt sekä eläimiin sekaantumista harjoittanut saalistava pedofiili. Täysin Tapio Puolimatkan tai Roger Scrutoninkin henkilöstä ja sanomisista riippumatta pedofiilinen seksuaalikokemusaineisto vaikuttaa yhä edelleen tämänkin päivän seksologisiin käsityksiin myönteisen tieteelliseksi koetulla ja oikeaa suuntaa antavalla tavalla.  

Oletukseen lapsesta syntymästään saakka nautinnollisia seksuaalisia kokemuksia etsivänä ja niitä tarvitsevana olentona ja erityisten seksuaalioikeuksien subjektina nojaa myös Maailman terveysjärjestö WHO, jonka mukaan jo 0–4 -vuotiaidenkin lasten seksuaaliterveyttä tulee vaalia osoittamalla, että seksuaaliset toiminnot ovat lapselle myönteisiä ja nautinnollisia. Jo pienikin lapsi on autonominen yksilö, jolla on seksuaalinen itsemääräämisoikeus, johon vedoten lasta voidaan ja tuleekin suojata esimerkiksi omien vanhempiensa ”tunkeilulta”. Tämän asiaintilan vallitsemisen Puolimatka osoittaa viittaamalla WHO:n teokseen Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa: Suuntaviivat poliittisille päättäjille, opetus- ja terveydenhuoltoalan viranomaisille ja asiantuntijoille, jonka on vuonna 2010 julkaissut Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Nykyään länsimaissa vallitsevan seksologisen käsityksen ja tämän pohjalle rakennetun seksuaalikasvatuksen- ja opetuksen mukaan lapset tulee ohjelmallisesti seksualisoida jo päiväkodeissa ja kouluissa. Ja koska tämänhetkinen valtiojohtoinen kokonaisvaltainen seksuaaliopetus on myös gender-ideologian läpitunkemaa, pidetään jo aivan pieniäkin lapsia seksuaalisesti autonomisina toimijoina, joiden katsotaan kykenevän pohtimaan omaa sukupuolisuuttaan ja ilmaisemaan tarpeen tullen luotettaville aikuisille luotettavasti senkin, että haluavat vaihtaa sukupuolta.

Gender-ideologian vaikutuksen seurauksena yhä laajemmin ja laajemmin katsotaan, että lapsen oma kokemus, tunne ja halu sukupuolensa ”korjaamiseen” riittävät perusteeksi esimerkiksi hormoniterapian aloittamiseksi, jotta lapsen tai nuoren normaali puberteettinen kehitys voidaan pysäyttää. Pientäkin lasta pidetään siis nyt ylipäätään melkoisen kykenevänä ilmaisemaan todellisen tahtonsa ja halunsa kokonaisvaltaiseen seksuaalisuuteensa ja sukupuolisuuteensa liittyen. Lapsi on siis näin ollen paitsi aktiivisesti seksuaalista nautintoa etsivä ja tarvitseva olento myös kykenevä luotettavasti ilmaisemaan luotettaville aikuisille halunsa tällaisen nautinnonhalun tyydyttämiseen.

On syytä ymmärtää, että gender-ideologian mukaisten ja nykyään länsimaissa laajalti vallitsevien ja juridiikkaakin ehdollistavien lasta koskevien seksuaali- ja sukupuoliuskomusten liittäminen pedofilian asiayhteyksiin ei ole mielivaltaista eikä vääristävän pahantahtoista liittämistä.

Gender-ideologian keskeinen muotoilija on ollut Johns Hopkins -yliopiston professorina pitkään toiminut psykologi ja seksologi John William Money (1921–2006), joka kehitti esimerkiksi sellaiset nyt lainsäädännönkin perustana pidetyt uskomuskäsitteet kuten sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen orientaatio. John Money lanseerasi nyt monen täysin itsestään selvän tieteellisenä pitämän uskomuksen siitä, että sex ja gender eli biologinen ja sosiaalisesti rakentunut sukupuoli ovat eri asioita ja että jälkimmäinen perustuu tunteeseen ja kokemukseen ja on luonteeltaan itsemääräämisperustainen.

Merkille pantavaa on, että John Money edusti kaikkeen psykologiseen ja seksologiseen asiantuntemukseensa nojaten näkemystä, jonka mukaan niin sanottu rakkauteen perustuva affektionaalinen pedofilia tulee erottaa sadistisesta pedofiliasta ja että ensiksi mainittu pedofilian muoto ei ole patologinen eli sairas eikä mielenterveyshäiriöllinen ilmiö. Moneyn mukaan esimerkiksi 20–30-vuotiaan aikuisen miehen syvän eroottinen suhde 10–11-vuotiaaseen poikaan on sinänsä terve ja hyväksyttävä edellyttäen, että suhde ja tunne on täysin molemminpuolinen. Tällaista myönteistä pedofiliaymmärrystä John Money halusi edistää kaikella akateemisella arvovallallaan.     

Nykyään, kun pienetkin lapset ovat jo hedonistisen etiikan ja seksologian opastamana seksualisoitu, on suojaikärajan käsite yleensäkin muuttunut varsin epäselväksi ja muutoksille alttiiksi. Tätä epäselvyyttä lisää oleellisella tavalla edellä mainittuihin nykyperusteluihin nojaava näkemys siitä, että, pientenkin lasten katsotaan kykenevän ilmaisemaan seksuaalissukupuolellisen tahtonsa luotettavasti luotettavalle aikuiselle.

Nykyisessä gender-ideologian ja siihen nojaavan ihmisoikeuslainsäädännön ja seksuaalikasvatuksen ilmapiirissä on hyvinkin luontevaa ajatella, että lähitulevaisuudessa tulee juridisestikin vahvistumaan John Moneyn kannattama näkemyskokonaisuus, jonka mukaan pedofilia ei ole mielen sairaus eli patologia, pedofilia on omintakeinen synnynnäinen ja ei-muutettavissa oleva seksuaalinen orientaatio ja että on tieteellisesti perusteltua katsoa, ettei luotettavan aikuisen ja lapsen keskinäisestä rakkaudellisesta suhteesta – jollaiseen haluamisensa lapsi mitä ilmeisimmin nykykäsityksen mukaan kykenee ilmaisemaan luotettavasti – ole haittaa, vaan päinvastoin sellaisesta on nautinnollista hyötyä lapselle.

Mitä enemmän tällainen John Money -henkinen käsitys pedofilian hyvästä ja rakkaudellisesta muodosta voittaa akateemista ja populaarimielikuvallista alaa, sitä suuremmaksi kasvaa paine katsoa pedofilian kategorinen kriminalisointi mielivaltaiseksi syrjinnäksi ja ihmisoikeusrikkomukseksi, koska jo nykyistenkään lakien mukaan ketään ei saa syrjiä seksuaalisen orientaation perusteella. Seksuaaliradikaalin ideologian muutoinkin kyllästämässä nykyilmapiirissämme ja asenneilmastossamme pedofilia voidaan tässä tapauksessa nähdä jopa hyvänä vaihtoehtona toteuttaa lapsen seksuaalioikeuksia, ollen siis lapsen etu.

Kannattaa muistaa, että – kuten olemme viime vuosien aikana tuon tuostakin kuulleet – nykyisen konstruktivistisen oikeuspositivistisen ja kaiken luonnonoikeusajattelun hylänneen juridisen itseymmärryksen mukaan laki on vain sanoja paperilla. Se ja se oli rikos aina siihen ja siihen vuoteen asti, kunnes asenteet ja tunteet muuttuivat, jonka jälkeen myös juridisia sanamuotoja muutettiin, jolloin rikos ei enää ollutkaan rikos. Huonot laithan ovat sitä varten, että ne muutetaan. Eli se, että vielä tänään pedofilia on määritelty rikokseksi ei mitenkään takaa, etteikö tämä määritelmä voisi nopeastikin muuttua huomenna niin sanotusti rakkaudellisen pedofiilisen seksuaalisen orientaation osalta.

Tosiasia on, että kaikkia John Moneyn yhteydessä edellä mainittuja kolmea pedofiliaan liittyvää uutta linjausta kannatetaan jo nyt seksologian asiantuntijoiden piirissä ja oletetusti tieteellisin perustein. Seuraavien havainnollisten esimerkkien nojalla voidaan todeta, että meneillään on todellakin varsin moniulotteinen kampanja pedofilian laillistamiseksi juuri siihen tapaan ja niistä lähtökohdista, jotka professori Puolimatkakin artikkelissaan nostaa esiin.    

Northern Colorado Gazette -lehden artikkelissa 30.3.2011 “Psychologist says pedophilia is sexual orientation similar to homosexuality” tuodaan esiin, kuinka psykologian tohtorit ja professorit Vernon Quinsey ja Hubert Van Gijseghem antoivat asiantuntijatodistuksena Kanadan parlamentille todeten näkemyksenään, että pedofilia on muuttumaton seksuaalinen orientaatio samaan tapaan kuin heteroseksuaalinen orientaatio tai homoseksuaalinen orientaatio. Päinvastoin kuin Tapio Puolimatka, joka ei artikkelissaan vertaa pedofiliaa homoseksuaalisuuteen, nämä kaksi psykologian professoria rinnastivat kaikella tieteellisellä asiantuntija-arvovallallaan pedofilian ja homoseksuaalisuuden omintakeisen ja muuttumattoman seksuaalisen orientaation muotoina.  

Los Angeles Times -artikkelissa 14.1.2013 “Many researchers taking a different view of pedophilia” tuodaan esiin asiantuntijanäkemys, jonka mukaan pedofiliaa pidetään nyt syvään juurtuneena suuntautuneisuutena, joka ei muutu, ja jonka mukaan pedofilia on suuntautuneisuuden muotona verrattavissa homoseksuaalisuuteen. Artikkelissa referoidaan psykiatrian tohtori Fred Berliniä, joka oli John Moneyn oppilas ja joka on johtanut Johns Hopkins Sexual Behaviors Consultations Unit -organisaatiota. Berlinin mukaan osa pedofiileistä on ”hyviä ihmisiä, jotka kamppailevat” taipumustensa kanssa ja joita tulisi pyrkiä ymmärtämään.  

Psykologian tohtori Glenn Wilson katsoo artikkelissaan “Not all paedophiles are bad people – we need to have a sense of proportion” The Independent -julkaisussa 22.10.2015, että eivät kaikki pedofiilit ole pahoja ihmisiä ja että on täysin mahdollista tuntea vetoa lapsiin seksuaalisen orientaation muodossa ilman että toteuttaa tämän suuntautuneisuuden mukanaan tuomia haluja.

Wilson vetoaa omiin pedofiilitutkimuksiinsa ja tulkitsee niin, että monet pedofiilit, joilla on siis seksuaalisia tunteita lapsia kohtaan, kykenevät hillitsemään näiden toteuttamisen ja jopa kykenevät kääntämään tämän toteutumattoman halun aktiiviseksi toiminnaksi koko yhteisön hyväksi. Jotkut halusivat esimerkiksi opettajan ja sosiaalityöntekijän ammatteihin, jotta voivat nauttia lasten seurasta heitä kuitenkaan mitenkään hyväksi käyttämättä. Wilsonin mukaan tämä vastaa hyvin hänen havaitsemiaan pedofiilien persoonallisuusprofiileja, joiden mukaan pedofiilit ovat helliä ja järkeviä eivätkä ole taipuvaisia vahingoittamaan ketään. Wilson muistuttaa artikkelissaan, että kaikki pedofiilit eivät suinkaan ole lasten hyväksikäyttäjiä ja että lasten kaltoinkohteluun syyllistyvät enimmäkseen ei-pedofiilit.

USA:ssa merkittävä taho, joka pyrkii poistamaan pedofilialta sairausleiman ja pyrkii vaikuttamaan pedofilian ymmärryksen hyväksi American Psychological Association:in eli APA:n arvovaltaisiin määrittelyihin, on B4U-Act -yhteenliittymä. Psykiatreista ja muista mielenterveysalan ammattilaisista muodostuva amerikkalainen organisaatio B4U-Act, katso täältä ja täältä, pyrkii poistamaan sitä stigmaa, mikä perinteisesti on liitetty pedofiileihin eli sellaisiin aikuisiin, jotka tuntevat seksuaalista vetoa lapsiin, etenkin esipuberteettisiin lapsiin, kuten ilmenee täältä ja täältä. 

Päästäkseen jyvälle siitä, mitä B4U-Act todella ajaa, kannattaa lukea esimerkiksi tohtori Judith Reismanin analyysi B4U-Act -organisaation konferenssista Marylandin Baltimoressa 17.8.2011 Lifeissues.net -sivuston artikkelista ”Is Pedophilia the Next Sexual Perversion to Become Normalized?”

Edellä viitattujen kaltaiset pedofiliaa ja sen eri muotoja ymmärtävät ja sympatisoivat käsitykset ovat edustettuna suomalaistenkin seksologien keskuudessa, kuten ilmenee seksuaaliradikalismia ajavan SEXPO-säätiön toiminnanjohtaja Tommi Paalasen, joka on VTT, FM, filosofi ja seksuaalietiikan asiantuntija, sekä SEXPO:n puheenjohtajan Tiia Forsströmin, joka on FM, tietokirjailija ja seksologi, julkilausumasta ”Tapio Puolimatkan käsitykset seksuaalioikeuksista ovat virheellisiä” 8.8.2018.

Myös Paalanen ja Forsström toistavat julkilausumansa alussa nyt jo banaalin harhaisen väitteen siitä, että Puolimatka rinnastaisi artikkelissaan pedofilian homoseksuaalisuuteen. On jopa hassunhauskaa ja koomista, että Paalanen ja Forsström kirjoittavat, että ”Puolimatkan puolihuolimaton tapa verrata homoja pedofiileihin on asiatonta ja leimaavaa…”, koska Paalanen ja Forsström itse ovat lukeneet puolihuolimattomasti Puolimatkan alkuperäisen tekstin, koskapa eivät ole huomanneet, ettei Puolimatka vertaa homoja pedofiileihin.

Yhtä kaikki, myös Paalanen ja Forsström katsovat julkilausumassaan, että:

”Pedofilia on taipumus, jossa seksuaalisen kiinnostuksen kohteena ovat esimurrosikäiset lapset. Nykyisen tieteellisen ymmärryksen mukaan seksuaaliset taipumukset ovat varhaislapsuuden aikana juurtuvia, ja ne pysyvät varsin muuttumattomina koko elämän ajan.”

He kirjoittavat myös näin:

”Mikään seksuaalinen taipumus ei ole sellaisenaan väärä tai sairas, ei edes pedofilia…Seksuaalioikeudet ovat ihmisoikeuksia, jotka kuuluvat jokaiselle riippumatta hänen iästään tai seksuaalisista taipumuksistaan. Seksuaalioikeudet kuuluvat myös pedofiileille…”

Kaiken edellä esitetyn lukuun ottaen Paalasen ja Forsströmin suomalainen seksologinen julkilausuma on pedofiliaa käsitteleviltä osiltaan varsin valaiseva ja osoittaa, että myös suomalaisen seksologian keskuudessa esiintyy pyrkimystä tulkita pedofilia muuttumattoman seksuaalisen orientaation kaltaiseksi ja seksuaali-ihmisoikeudellisen juridisen suojan piiriin lukeutuvaksi seksuaaliseksi taipumukseksi.

Tapio Puolimatka ei esitä ajantasaisesti dokumentoidussa artikkelissaan minkäänlaista salaliittoteoriaa eikä epätodellisia uhkakuvia. Pedofilian laillistamiseksi on eri puolilla maailmaa meneillään monitahoinen kampanja, joka on saanut vahvaa tuulta purjeisiinsa etenkin niistä viimeaikaisista juridisista muutoksista, joita länsimaissa on tehty radikaalin seksologian ja gender-ideologian kyllästämässä akateemisessa ja populaarissa asenneilmastossa. Kuten professori Puolimatka päättää oman artikkelinsa:

”Tuleeko tämä kampanja onnistumaan? Vastaus tähän kysymykseen riippuu siitä, heräävätkö ihmiset puolustamaan lasten aitoja ihmisoikeuksia.”

Aihepiiriä valaisevat lisää Kuvan ja Sanan verkkokaupasta hankittavissa olevat teokset:

Juha Ahvio, Miten tähän on tultu? Seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret (Kuva ja Sana, 2013).

Tapio Puolimatka, Seksuaalivallankumouksen uskonnolliset juuret (KKJMK, 2018).