Kesäisen säätilan jatkuessa on luontevaa pohtia ympäristöpoliittisia kysymyksiä. Suomen Perusta julkaisi äskettäin kokoelmateoksen Ympäristörealistin käsikirja, jossa eri alojen asiantuntijat ja vaikuttajat arvioivat ympäristöpolitiikan tilaa ja tulevaisuutta, etenkin ilmastopoliittisen argumentaation asemaa poliittisen retoriikan välineenä. Teoksen voi ladata täältä.

Simo Grönroosin ja Marko Hamilon toimittamassa artikkeliteoksessa kirjoittavat muiden muassa valtiotieteen tohtori Heikki Koskenkylä, filosofian tohtori Tiera Laitinen, päätoimittaja Matias Turkkila sekä tekniikan tohtori Eero Paloheimo. Vahvimmiksi teoksesta nousevat juuri heidän artikkelinsa.


Ydinvoima voidaan korvata vain ydinvoimalla

Suomen Pankin pitkäaikainen asiantuntija Heikki Koskenkylä arvioi Saksan Energiewendeä, eli maan energiapolitiikan suurta käännettä hätäisesti tehdyksi ja kohtalokkaaksi virheeksi.

Saksa päätti lopettaa ydinenergian käytön Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkimainingeissa. Energiantuotantoon syntynyttä vajetta ei pystytä nyt kattamaan sen enempää tuulivoimalla kuin hiilivoimallakaan. Tuulivoimaloita on rakennettu hurjalla panostuksella noin 30 000, mutta tarve olisi 200 000, ja soveltuvat alueet on jo käytetty. Hiileen turvautuminen puolestaan nostaa päästöjä ja päästömaksuja.

On huomattava, että Fukushiman onnettomuus ei johtunut ydinvoimasta itsestään vaan maanjäristyksestä ja tsunamista, eli luonnonilmiöistä, joten ydinvoimasta luopuminen on järjetöntä alueilla, joilla maa ei järise. Koskenkylän mukaan Suomessa ei pitäisi tehdä Saksan virhettä, vaan ydinvoiman käyttöä voidaan jatkaa ottamalla käyttöön Olkiluodon kolmas yksikkö, rakentamalla Kivennavalle lisäkapasiteettia sekä saneeraamalla vanhoja voimaloita. Vain näin voidaan tyydyttää myös vihreiden intohimoa hiilidioksidipäästöjen alentamiseksi.


Lentotomaattikuorman päällä ilmastokokoukseen

Ilmatieteen laitoksella työskentelevä Tiera Laitinen puolestaan arvioi ilmastopoliittisen keskustelun populistisuutta. Hän muun muassa toteaa, että hiilidioksidiin kiinnitetään liikaa huomiota, vaikka metaani muodostaa tuhoisamman kasvihuonekaasun. Myös kasvisruokavaliosta vouhotetaan, ja mediassa eri ruoka-ainesten aiheuttamia päästöjä verrataan niiden massaan, kun oikeampi vertailukohta olisi niiden sisältämä energia tai ravintoarvo. Argumentaatiossa olisikin paljon korjaamisen varaa.

Samaa teemaa jatkaa Matias Turkkila artikkelissaan, jossa hän pohtii ”lasten ristiretkenä” tunnetun ilmastolakkoilun asemaa poliittisen retoriikan keppihevosena. Terävään tapaansa Turkkila analysoi, mikä tekee lasten ja nuorten protesteista ”vastustamattomia” ja kuinka media sekä sen kanssa symbioosissa elävä vihreä liike käyttävät nuorten kokemattomuutta hyväkseen.

Ilmastoahdistuksella ja ilmastopaniikin lietsonnalla on nähdäkseni myös selvä vasemmistoretorinen tehtävänsä. Ilmastonsuojelu ja vasemmistolainen ajatteluperinne nojaavat samaan metafysiikkaan, toisin sanoen globaaliin, yliyksilölliseen ja kaikkia ihmisiä ylirajaisesti pakottavaan politiikkaan, jolla syyllistetään aiheettomasti myös syyttömiä ihmisiä ja hyvällä ympäristösuhteella toimivia valtioita. Turkkilan mukaan itsensä rankaisemisesta on tehty jonkinlainen hyve, jolla signaloidaan moraalista poseerausta ja yritetään näytellä parempia ihmisiä.

Turkkila kiinnittää huomiota vihreiden poliitikkojen häpeämättömän räikeään kaksinaismoralismiin, joka ilmenenee viehtymyksenä matkustamiseen ja erityisesti lentomatkailuun. Outi Alanko-Kahiluoto ja Maria Ohisalo ovatkin jo näyttäneet esimerkkiä tekemällä ympäristöteon, jättämällä autonsa kotiin ja kiitämällä lentokoneiden nokassa pitkin ja poikin Japania sekä Etelä-Amerikkaa huvimatkoillaan tai ympäristöseminaareissaan.


Vihreän liikkeen kaksinaismoralismi

Ilmiö ei ole uusi. Filosofi Georg Henrik von Wright totesi jo 1990-luvun puolivälissä, että maailman merkittävin ympäristöongelma on massaturismi, joka aiheuttaa kulttuurieroosiota ja kuluttaa luonnonvaroja. Hänen mielestään parasta ympäristöpolitiikkaa olisi energian säästäminen. Eräs filosofian laitoksen tutkija totesi silloin Yliopisto-lehdessä, että von Wright oli täysin sopimaton arvostelemaan matkailua, sillä hän oli yksin matkustanut enemmän kuin muu filosofian laitos yhteensä.

Väittämä matkailun tuhoisuudesta ympäristölle on sinänsä valitettavan tosi. Turkkilan analyysin kautta valottuukin, että yhtäaikaiseen moralismiin ja aitoon huoleen sisältyy aimo annos elitismiä. Asian voi sanoa niin, että ihmisten pitäisi elää kuten opettavat.

Olen samoilla linjoilla kuin Turkkila asioita arvioidessaan, ja tuon näkemyksiäni esille lähiaikoina ilmestyvän mediatutkimukseni ympäristöpoliittisissa osioissa. Viittaan erääseen jo aiemmin lanseeraamaani ilmiöön nimeltä ”ekokatastrofin intimiteetti”. Tarkoitan sillä vihreän liikkeen vaikeutta tunnustaa, että ihmisen luonnonvarainen ja pidäkkeetön lisääntyminen on lähes kaikkien ympäristöongelmien (ja myös poliittisten ongelmien) primus motor.

Todettakoon kuitenkin, että tähän Ympäristörealistin käsikirjaan ei omaa artikkeliani sisälly, joten nyt käsillä olevassa arviossa ei ole kyseessä omakehu eikä pyrkimys arvostella omia tuotoksia!


Ympäristönsuojelun ydinongelma: väestöräjähdys kehitysmaissa

Väestön lisääntymisen teemasta päästäänkin artikkelikokoelman lopussa olevaan kirjoitukseen, jonka on laatinut pitkän kokemuksensa pohjalta suomalaisen ympäristöliikkeen legenda ja veteraani Eero Paloheimo. Hän toteaa suurimmaksi ympäristöongelmaksi väestön määrän. Hänen arvionsa mukaan maapallo voisi kantaa enintään miljardin ihmisen populaation.

En päässyt heti jyvälle Paloheimon näkemyksestä, jonka mukaan ongelma ei ole väestönkasvu vaan väestön määrä. Väestön määrähän on seuraus väestön kasvusta.

Yksi mahdollisuus ymmärtää Paloheimon argumentti on ajatella, että väestö voisi maapallon tietyissä osissa kasvaakin, kunhan se toisaalla vähenisi. Juuri tästä syystä ratkaisevaa maapallon tulevaisuudelle on väestön yhteismäärä, ei vain paikallinen kasvu.

Paloheimo näyttää olevan samaa mieltä kuin Sir David Attenborough, joka on pitänyt kehitysmaiden väestönkasvua niin suurena ongelmana, että hänen mielestään myös kehitysapu pitäisi lopettaa. Tällöin kehitysmaiden asukkaat joutuisivat harkitsemaan lisääntymistään tarkemmin, tai luonto hoitaisi asian itsestään. Olen omasta puolestani esittänyt poliittisessa manifestissani (s. 81), että kehitysavun ehtona pitäisi apua saavien maiden laatia suunnitelma väestönsä määrän kääntämiseksi laskuun ja pysyä siinä.

Paloheimo pitää Kiinan yhden lapsen politiikkaa merkittävimpänä ympäristötekona. Murheellista onkin, että Kiina on lopettanut yhden lapsen politiikan. Vihreän liikkeen ristiriitaisuus näkyy myös siinä, että toisaalta liikkeen feministit vaativat yhden lapsen politiikasta luopumista naisten vapautumisen puolustamiseksi, mutta toisesta suupielestään he vaativat ympäristörasituksen keventämistä ja kulutuksen hillitsemistä. Sitä kautta hekin tulevat vaatineiksi myös väestön määrän rajoittamista.


Taustamusiikkia ilmastotuhotieteilijöille

En kuitenkaan spoilaa kirjan sisältöä. Lukekoon jokainen itse ja päättäköön, mitä ymmärtää. Teos on tärkeä lisä ympäristöpoliittiseen keskusteluun ja tuo esille perussuomalaisten näkemyksiä ympäristönsuojelusta. Perussuomalaiset asettavat nykyisin standardin myös ekologisille keskusteluille, mistä näyttöä antaa Eero Paloheimon kääntyminen vihreistä perussuomalaisille linjoille.

Ympäristönsuojelun tavoite ja päämäärät meillä perussuomalaisilla ovatkin luonnon kannalta myönteiset, ja mielestämme politiikkaa tulisi tehdä tehokkailla eikä ristiriitaisilla keinoilla. Kirjan viestinä voi pitää sitä, että ekofundamentalismi ei kannata, ja ympäristönsuojelussa tulisi noudattaa suhteellisuudentajua niin, että hyvän ympäristöpolitiikan taloudelliset edellytykset säilyisivät. Vain siten hyvää ympäristöpolitiikkaa voidaan jatkaa.

Mainittakoon, että kirjan kirjoittajat eivät ole ilmastodenialisteja, eli ilmastonmuutokseen liittyvien vaikutusten kieltäjiä. Erimielisyys vihreän liikkeen kanssa koskee lähinnä sitä, millä keinoilla ympäristöä voidaan parhaiten suojella. Tässä suhteessa menetelmiä koskevat ehdotukset ovat usein osoittautuneet vastakkaisiksi, mikä on ymmärrettävää aina, kun vastakkain ovat realistit ja idealistit.

Aihetta esittelevän minidokumentin voi katsella täältä (https://youtu.be/LGwHu7hht7A).


Jukka Hankamäki
FT, VTT