Kauppalehdessä Janne Pöysti kirjoitti kriittisesti suomalaisesta korruptiosta. Kipinänä kirjoitukselle oli ilmeisesti työ- ja elinkeinoministeriön korkean virkamiehen korruptioepäily. Samoin kirjoituksessa viitattiin esimerkiksi Suomen entisten pääministerien toimintaan Putinin Venäjän palkollisina, joka kirjoituksessa rinnastettiin korruptioon.

Miten tällaista nyt puhutaan? Meille on vuosikausia uskoteltu, että Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneita maita. Perusteluna kehumiselle on käytetty Transparencyn tutkimuksia korruptiosta. Noissa tutkimuksissa Suomi on ollut vähiten korruptoituneiden maiden joukossa ja sitä on meille kehuttu totuutena.

Todellisuudessa Transparencyn tutkimukset ovat hyvin puutteellisia. Niissä mitataan todellisuudessa suoranaista korruptiota. Monissa maissa suoranainen katukorruptio on vahvaa. Suomessa sellaista ei esiinny. Suomessa poliisia ei pysty lahjomaan seteleitä tarjoamalla. Suomessa terveydenhuollon henkilöt eivät tarvitse suuria taskuja asusteisiinsa samoista syistä kuin joissakin maissa. Niissä taskut tarvitaan lahjusten säilyttämiseen ja niitä maksaneet pääsevät hoitoon ja muut odottavat.

Kirjoituksessa viitataan Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimukseen, jonka mukaan 75% suomalaisista katsoo, että Suomessa on vallan väärinkäytöksi tulkittavia hyvä veli verkostoja. Edelleen tutkimuksessa ihmiset arvioivat, että puolueet ovat korruptoituneita. Eli totuus taitaa olla Suomessa paljon kuviteltua synkempi. Kansalaiset ja perusvirkamiehet ovat suhteellisen rehellisiä ja korruptoitumattomia, mutta valtaa käyttävissä piireissä ja puolueissa korruptioksi laskettava toiminta on paljon laajempaa.

Ilmeisesti Suomessa korruptio katsotaan siihen taipuvaisissa piireissä oikeastaan normaaliksi toiminnaksi. Kansalaisia rauhoitellaan ja oikeastaan johdetaan harhaan Transparencyn kaltaisilla tutkimuksilla. Herää tietysti kysymys, miten tällainen jakautunut tilanne on syntynyt? Olettaisin ongelman taustaksi puolen vuosisadan tiiviin yhteiselämän Neuvostoliiton kanssa. Se oli yksi maailman korruptoituneimmista maista. Sen korruptio-ongelman ovat perineet sekä Venäjä että muut entiset neuvostovaltiot. Osassa niitä yritetään taistella korruptiota vastaan.

Suomessa neuvostomeno koski paljolti puolueita sekä osaa elinkeinoelämästä. Tavallista kansalaista se koski lähinnä idän turistimatkoilla. Siellä sai halpaa viinaa ja Suomesta kaupasta ostetuilla farkuilla ym. sai vaihdettua edullista rahaa trokareilta. Niillä rahoilla saattoi vähemmän varakaskin suomalainen elää herroiksi. Puolueet ja melkoinen osa elinkeinoelämästä oppi korruptiomenetelmät ilmeisesti itäisiltä naapureilta. Se tunkeutui myös monille tahoille Suomessa vakoiluorganisaatioidensa kautta. Monet suomalaiset silmäätekevät olivat ylpeitä, jos heillä oli ”kotiryssä” eli Venäjän tiedustelupalvelun virkailija, jonka kanssa seurusteltiin henkilökohtaisella tasolla. Se oli hyväksyttyä ja jopa statusta nostavaa toimintaa, vaikka nykyään monet heistä väittävät asian olleen heille vastenmielisen.

Korruption ydin on se, että joku jakaa epäasiallisesti taloudellisia tai muita resursseja, jotka joku muu omistaa. Omia rahojaanhan ihminen lähtökohtaisesti saa jakaa harkintansa mukaan. Suomessa tämä on äärimmäisen arka paikka, koska meillä valtava osa taloudesta ei omaa oikeaa omistajaa vaan on isännätöntä rahaa. Julkinen sektori on yksi tällainen taho. Sen hallinta tapahtuu puolueiden toimesta. Siitä näkökulmasta on huolestuttavaa, että Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa suurin osa kansalaisista pitää puolueita korruptoituneina.

Sama isännättömän rahan ongelma koskee lukuisia muitakin tahoja. Suomessa ihmisillä on kansainvälisesti katsoen hyvin vähän omassa kontrollissa olevia säästöjä. Suuri osa säästöistä on työeläkejärjestelmässä, jonka vallan ovat kaapanneet yritysjohtajat ja ay-johtajat. Heille asemat ovat keino kasvattaa varallisuuttaan (esim. VVO-Lumo) ja yritysjohtajilla oman urakehityksen edistäminen. Tavallisella vakuutetulla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa asioihin.

Suurin osa päivittäistavarakaupasta on kahden kauppaketjun käsissä. Esimerkiksi osuuskaupan hallinto on paljolti puolueiden ja poliitikkojen vallassa. He suojelevat tuota asetelmaa. Samanlaista on monilla muillakin talouden aloilla. Jopa seurakuntien hallinto on paljolti puolueiden käsissä. Toki puolueilla on oikeus ja jopa velvollisuus ajaa äänestäjiensä etuja, mutta usein se edunvalvonta kohdistuu aivan muualle. Onko kyse vaalirahoituksesta, oman uran edistämisestä tai muuten puolueen määräämän tahon suosimisesta.

Kuntasektorilla korruptiota on esiintynyt julkisuudessakin mm. hankintatoiminnassa sekä rakennusbisneksessä. Valtion tasolla ministeriöiden virkamiehillä tuntuu usein olevan suuri into palvella oman alansa yrityksiä. Ehkä se on urakehityksen kannalta edullista, mutta ei tietenkään virkamiesvastuun mukaista. Poliitikot joko ovat mukana toiminnassa tai hokevat virkamiesten kirjoittamia puheita.

Viime aikoina yksi esimerkki tästä on ollut elinkeinoministeri Lintilä. Hän on jatkuvasti julkisuudessa selittelemässä esimerkiksi energiasektorin sikamaista rahastusta tai kaivosalan omituisuuksia, joita ei jostakin syystä poisteta.

Tällainen loputon piilokorruption verkosto tuottaa automaattisesti tehottomuutta ja kustannuksia. Kuinka paljon tällainen selittää Suomen talouden kompurointia ja korkeita kustannuksia? Elämme aikaa, jonka kehitystä on käytännössä mahdotonta ennustaa. Maailmantalous on kriisissä, esimerkiksi itäinen naapurimme on käynnistänyt avoimet sotatoimet ym. Se roiskuu helposti tavallisten ihmisten elämään ja heiltä vaaditaan venymistä ja sopeutumista ongelmiin. Silloin voi vaatia tehokkuutta ja rehellisyyttä hallinnolta. Korruptio on siivottava ihmisten luottamuksen varmistamiseksi.