”Stanfordin vankilakokeena” tunnetaan psykologi Philip G. Zimbardon toimeenpanema koejärjestely, jossa muutamia tavallisia yliopisto-opiskelijoita koottiin suljettuun tilaan, ja heidät jaettiin kahteen ryhmään.

Molemmille annettiin tietyt roolit. Toiset laitettiin vangin asemaan ja toisille annettiin tehtäväksi vartioida toista ryhmää. Molempien yhteisenä tehtävänä oli pysytellä näissä rooleissaan kahden viikon ajan. Sääntönä oli vain se, että väkivaltaa ei saa käyttää, mutta muutoin vankien pitää totella vartijoita. Palkinnoksi luvattiin huomattava summa rahaa.

Koe jatkuikin jonkin aikaa melko ongelmattomasti, ja osapuolet suhtautuivat toisiinsa kärsivällisesti, mutta jo parin päivän kuluttua erimielisyyksistä oli tullut vahvoja auktoriteetti- ja arvovaltakiistoja.

Vaikka osapuolet tiedostivatkin asemiensa olevan vain tilapäisiä, ennen pitkää vangit alkoivat ottaa vartijoiden ylenkatseellisuuden todesta. Jo kuudentena päivänä riidat olivat niin pitkällä, että osapuolet olivat käsirysyssä, ja koe täytyi keskeyttää avoimeksi riistäytyneen väkivallan vuoksi sillä seurauksella, että koehenkilöt menettivät taloudellisen palkkionsa.

Koehenkilöt kokivat asioiden ratkaisemisen tappelulla niin tärkeäksi, että he sen vuoksi luopuivat jopa rahallisesta palkinnosta. Aiheesta on valmistunut pari enemmän tai vähemmän havainnollista elokuvaa, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment (2001) ja Kyle Patrick Alverezin The Stanford Prison Experiment (2015).

Kokeesta voidaan johdella kevyttä moralismia, joka koskee sitä, kuinka tyhmiä tai viisaita osapuolet olivat. Mutta keskeinen johtopäätös koskee ihmisten taipumusta muodostaa ryhmiä ja tehdä asiakiistoista syviä auktoriteettikysymyksiä.

Kokeeseen valitut 24 opiskelijaa olivat aivan tavallisia idealistisia puunhalaajia, joita nykyään voitaisiin sanoa yhtä hyvin huvitteluliberaaleiksi kuin vihervasemmistolaisiksikin. Heitä yhdisti tavaton optimismi, ehdottomat käsitykset siitä, mikä oikein tai väärin, ihanteellisuus, hyveen tavoittelu sekä (paha sanoa) myös naiivius. Kuitenkin näistä moraaliposeeraajista ja hyvesignaloijista kuoriutui nopeasti esiin julmia autoritaarisia despootteja ja väkivaltaisia kapinallisia, jotka kohtelivat ystävinään tuntemiaan läheisiä tyrannien lailla.


Sosiaalisen median alustat koettavat vaikuttaa vaaleihin

Stanfordin vankilakoe tuo minulle elävästi esiin sen, mitä nykyisin tapahtuu Internetissä. Kun asioitaan ei saa sanotuksi niin sanotussa mediajulkisuudessa, eli valtamediassa, niitä sanotaan sitten sosiaalisessa mediassa. Mutta sielläkään ei voi sanoa enää juuri mitään, vaikka asian perustelisi itsellään Aristoteleella.

Sen sijaan käynnistyy raivo, jonka kohteena ovat olleet etupäässä perussuomalaiset ja muut maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa arvostelevat tai vastustavat tahot.

En ole koskaan huomannut perussuomalaisten tekevän perättömiä ilmiantoja tai kokoavan tuhonapin painajia väärinkäyttääkseen automatisoitua sensuuria tai poistaakseen epämieluisiksi kokemiaan näkemyksiä ja henkilöitä sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan nykyajan uustaistolaisuutta ja alt-leftiä edustavat varisverkostolaiset ja antifat ovat saaneet perussuomalaisten näkemykset katoamaan sossumediasta nopeammin kuin talkkarin jäiseltä peltikatolta.

Viimeisimpänä tapauksena taitaa olla perussuomalaisten puheenjohtajalle Jussi Halla-aholle langetettu käyttökatko Twitteriin, vaikka näkemyksensä ovat olleet huomattavan varovaisia ja julkaisemisen arvoisia, niin kuin laajaa kannatusta nauttivan puolueen johdolle kuuluukin. On kansanvallan kannalta kestämätöntä, että parlamentaarisen puolueen puheenjohtajan Twitter-tili lukitaan poliittisten mielipiteiden tai joidenkin tekaistujen ja ideologisten ”yhteisönormien” vuoksi.

Myös Facebookissa ovat avoimen röyhkeä sensurointi ja käyttäjille langetetut kiellot ovat johtaneet siihen, että sosiaalinen media pyrkii vaikuttamaan vaaleihin ja estämään muun kuin monikulttuurisuusmyönteisen ja maahanmuuttoa suosivan informaation esittämisen.

Vaaleihin vaikuttamisesta ei siis sovi epäillä vain Venäjää vaan myös sosiaalisen median omistajia ja ylläpitäjiä – ja tietenkin sitä valtamediaa, joka myöntää auliisti ilmaismainosta vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaille, mutta kieltää julkisuuden maahanmuuttokriitikoilta, paitsi silloin kun se on kielteistä.


Facebook’s hate look

Perussuomalaisten Riikka Purra pyysi jokin aika sitten Facebookin käyttäjiltä ilmoituksia siitä, millaisten väärinkäytösten, kaltoin kohtelun, sensuurin tai syrjinnän kohteeksi perussuomalaiset ovat joutuneet Facebookissa. Hänen saamiensa tietojen mukaan useita perussuomalaisia oli bännitty, sensuroitu, ghostattu tai feidattu Facebookissa mitä erikoisimmista syistä.

Omien havaintojeni mukaan kaikki tapaukset olivat täysin perusteettomia drakonisten tuomioiden pohjaksi. Purra esitteli asiaa myös Yleisradion toimittajalle, joka antautui kuuntelemaan, ilmeisesti puhdistaakseen Ylen mainetta valikoivan journalismin tekijänä.

Stanfordin vankilakoe on siis käynnissä netissä, jossa läski tummuu ainakin symbolisessa mielessä. Mutta sama idealistien ja realistien välinen kiista on kärjistymässä myös kaduilla, kujilla ja yhteiskunnassa. Kun Saksassa pahoinpideltiin AfD-puolueen kansanedustaja Frank Magnitz, muuan Antifa-järjestöläinen kirjoitti hänen saaneensa ansionsa mukaan. Se ei ollut Facebookin sensorien mielestä vihapuhetta, vaikka olikin.

Sensorien ja kavaltajien harjoittaessa omaa poliittisten oikeuksien takavarikointiaan institutionaalisesti, anonyymisti ja puskista huudellen, voisi odottaa, että he raukkamaisuuttaan ja nilkkimäisyyttään häveten tulisivat ulos kuorestaan ja lopettaisivat edes tieteellisten asiantuntijatahojen ripittämisen sekä ilmestyisivät ulos keskustelemaan rehellisesti ja ainakin esittämään näkemyksensä omalla nimellään.

Facebookissa on käyttökieltoon julistettu myös akateemisia tieteilijöitä, esimerkiksi dosentti Arto Luukkanen, joka juontaa lisäksi omaa TV-ohjelmaa. Salliessaan sananvapauden loukkaukset tai jopa vaatiessaan niitä viranomaisvalta puolestaan luovuttaa tuomioistuinten tehtävät firmojen deletointikeskuksissa työskenteleville nettinörteille, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Perustuslakimme yksiselitteisesti kieltää kaiken ennakkosensuurin.

Myös syyttäjälaitoksen arvostelukyky floppaa. Espoon perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajaa vastaan nostettiin juuri äsken syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta hänen toistettuaan Twitterissä paavin tuomitsemat Jussi Halla-ahon lauseet. Eikö oikeuden päätöksen perustelut ja tuomitut asiat olekaan julkisia ja eikö niitä saisi toistaa?


Luonnokseni lakialoitteeksi: laki viestinnällisistä oikeuksista  

Rikosoikeudellinen jälkikäteissensuuri on kiertymässä ennakkosensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta. Julkaisenkin tässä ensimmäisen lakialoitteeni. Perustuslaillisen sananvapauden turvaamiseksi ja selventämiseksi tähän maahan pitäisi säätää laki viestinnällisistä oikeuksista, jolla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa.

Uudessa laissa määrättäisiin erityisesti verkkoympäristössä tapahtuvaan kommunikointiin osallistuvien henkilöiden ja Internet-palvelutarjoajien oikeuksista ja velvollisuuksista.

Tiedotusvälineitä ja Internet-toimijoita velvoitettaisiin laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla tapauksissa, joissa mitään näyttöä lainvastaisesta toiminnasta ei ole. Laki velvoittaisi sosiaalisen median toimijoita sallimaan palveluissaan ja yhteisöissään kaiken sellaisen julkaisemisen ja ilmaisun, jota ei ole todettu rikosoikeudellisesti rangaistavaksi oikeudenkäynneissä.

Perustuslakimme mukaan maassamme ei ole ennakkosensuuria, ja vapaa tiedonvälitys on turvattu myös YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Lailla tulisi turvata täysi vapaus ei-laissa rangaistavalle viestinnälle. Siten Suomi voisi toimia esikuvana muille Euroopan unionin maille, joissa sananvapautta on alettu kahlita jyrkillä uhkauksilla ja totuuden tavoittelua vaarantavilla ehdoilla.

Myös rikoslailliseen jälkikäteissensuuriin tulisi puuttua. Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain kohta tulisi poistaa ideologisena, ja ’kansanryhmää vastaan kiihottamisen’ tunnusmerkistöä pitäisi selventää niin, että teko voitaisiin yhdistää rikoslain kohtaan vain, jos

(1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
(2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
(3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,
(4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
(5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,
(6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
(7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,
(8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,
(9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
(10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi.


Vaaleista ilmiantokisa, käräjistä kansanhuvi?

Tuomituksi tuleminen voidaan nykyään lukea jopa ansioksi tai kansalaiskuntoisuuden merkiksi, kun poliittisten oikeudenkäyntien yhteydessä epäillään, syytetään ja rangaistaan vain erään tietyn puolueen edustajia. Tämä sulattaa pois oikeuslaitoksen uskottavuuden erään savijalan: arvovallan ja kunnioituksen. Se toinen on pelkkä rankaiseminen, jonka merkitys on nyt kääntymässä mainokseksi.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten ironisesti: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!”

Minä luen tämän asenteen takaa, että monikulttuuri-ideologia ei oikeastaan ole mitään muuta kuin vanhaa taistolaisuutta uudella nimellä. Sosiaalisesta mediasta ja lähestyvistä vaaleista on tulossa vihervasemmistolaisten ilmiantokisa, jossa ristiretkeläiset kilpailevat pimittämisen taidossa.

Valtamedia puolestaan on ominut itselleen tuomioistuinlaitoksen tehtäviä pyrkiessään päättämään siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Harjoittaessaan sensuuria omilla palstoillaan se menettelee aidon orwellilaisen totalitarismin tavoin.

Vaikuttaa siltä, että niin valtamedia kuin mediakapitalistien käsissä oleva sosiaalinenkin media käyvät jatkuvaa informaatiosotaa  perussuomalaisia vastaan. Sellainen tiedonvälitys, joka pyrkii poistamaan tietyt ajatukset julkisuudesta, antaa vääristyneen kuvan siitä, millaisia tieteellisiä ja poliittisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy. Siten se toimii siten aidon valemedian tavoin.

Sananvapaus on joko kaikilla tai ei kenelläkään.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas, Helsinki