Olen pannut ilahtuneena merkille, että kampuksilta kuullaan aiempaa useammin myös konservatiivisia kannanottoja. Valtamedia jopa julkaisee joitakin niistä, joskin hiukan toppuutellen ja jarrutellen, mutta julkaisee kuitenkin. Tähän asti HS on sekä toimittajavoimin että tietynlaisin asiantuntijalausunnoin levittänyt sellaista käsitystä, että vain syrjäytynyt ja kouluttamaton väestönosa kannattaa konservatiivisia, oikeistolaisia tai kristillisiä liikkeitä. Tuo väite ei ole sellaisenaan pitänyt koskaan paikkaansa, mutta tiukassa istuvat harhaluulot.

Olisikohan asiaan nyt tulossa muutos - vai sorrunko toiveajatteluun?

Kysymys heräsi tuossa kesällä, kun HS Kuukausiliite salli professori Janne Saarikiven sanoa haastattelussaan, että oikeistokonservatiivisia tutkijoita on yliopistoilla vieroksuttu tai jopa savustettu ulos. Toisin sanoen, ansioitunut tutkija sai sanoa julkisesti, että sanan- tai tutkimuksen vapaus ei yliopistolla toteudu, ja että kampusväki ei yhtenä rintamana seiso punavihreän agendan takana.

Edelleen, viime sunnuntaina ilmestyi pitkä juttu historioitsija Teemu Keskisarjasta, joka näkee kansallisuusaatteen positiivisessa valossa. Keskisarja ei demonisoi nationalismia vain siksi, että niin kuuluu akateemisissa piireissä tehdä. Hienoa, Keskisarja, ja kiitokset artikkelista. Soisin mahdollisimman monen Hesarin lukijan tajuavan, että monet tänä päivänä totuuden asemaan nostetut ismit, kuten feminismi tai monikultturismi, ovat pelkkiä ideologioita, eivät tieteellisiä totuuksia, jollaisina ne nykyään tarjoillaan peruskoulusta asti.

Ideologiat ja poliittiset näkökannat pääsevät kilpailemaan vapaasti ja reilusti vain silloin, kun ne pannaan samalle viivalle. Kansallisuusaate ja feminismi ovat kumpikin kokoelma arvoja ja moraalikäsityksiä, joihin kukin päätyy tavallaan. Siksi tervehdin ilolla sellaista tiedottamista ja journalismia, joka näyttää, että kulttuurin ja tieteen edustaja suhtautuu epäilevästi tai ainakin kriittisesti esimerkiksi monikultturismiin. Uskon myös, että yliopiston maine paranee ja tutkimuskysymykset tai –menetelmät terävöityvät, kun tutkijakunnassa uskalletaan avoimesti olla politiikasta montaa mieltä – siis myös konservatiiveja.

Jotta nyt en intoutuisi liikaa valtamedian uusista tuulista, luen varmuuden vuoksi uudelleen alkuviikon HS:n (9.9) kulttuurisivut. Aukeaman artikkeli ruotii prosentin tarkkuudella naisten, miesten ja etnisten vähemmistöjen osuuksia klassisen musiikin instituutioissa. Taideväen ja toimittajien mukaan orkesterit ja musiikkitapahtumat nostavat esiin lähinnä valkoista, länsimaalaista miestä, minkä jutun tekijät tietenkin tuomitsevat yhteiskunnallisena vääryytenä. Tuttu ääni kellossa – ainahan vika on rakenteissa näiden kiintiöitten vaatijoitten mukaan.

Tällaisissa artikkeleissa ei edes kysytä, voisiko naisten tai muiden väestönosien pienempään osuuteen klassisessa musiikissa olla muitakin syitä kuin patriarkaalinen kulttuuri. Muistaakseni Jorma Panula yritti aiheesta aloittaa keskustelua, mutta hänet leimattiin – samaisen HS:n palstoilla - sovinistiksi ja haukuttiin vanhuudenhöperöksi.

 Minä en vaadi kiintiöitä punaviherideologiaa epäileville tutkijoille, joskin toivon heidän tulevan sankoin joukoin ulos kaapista politiikkaan, taiteeseen ja tieteeseen. En myöskään halua kuulla yhtään konserttia, jossa sinfonikoille on asetettu kiintiöt etnisten tai sukupuolivähemmistöjen suojelemiseksi. Pätevyys tai paremmuus ratkaiskoon, ja mediassa näkykööt aatteiden kirjo.

Mai Allo, Valt.lis., LuK, tietokirjailija, tutkimusavustaja, Helsingin yliopisto