Perussuomalaiset julkaisivat tänään talous- ja sosiaalipoliittisen ohjelmansa ”Työmiehen tuumaustunnilla”. Matti Putkonen toi aluksi esiin, että valtiontalouden seuraavan vaalikauden ”sopeuttamistarve”, eli kestävyysvajeesta johtuva leikkaustarve, on noin 2 miljardia euroa. Summa on kuin sattumalta sama, jonka valtiovarainministeriön virkamiesryhmä esitti tavoitteeksi alkuviikosta (noin 500 miljoonaa vuodessa).

Putkonen muistutti, että Suomen valtion tuulivoimaan puhaltamat tuet ovat myös noin 2 miljardia. Mikäli tuulivoima tuottaa itsensä, sitä ei tarvitse tukea. Edelleen jatkuvat tuet ovat merkki siitä, että tuulivoima joko ei kannata tai valtio syytää rahaa tuulimyllyjen pyörittämiseen turhaan.

Omasta puolestani tiedän, että kaiken energiantuotannon pitää tuottaa vähintään itsensä voidakseen toimia pohjana muulle tuotannolle. Tuulivoima ei ilmeisesti niin tee, sillä sitä tuetaan koko ajan, ja ”käynnistysavustuksiksi” tarkoitetut tuet ovat muuttuneet pysyviksi. Myös muissa yritystuissa on karsimisen ja uuden kohdentamisen varaa.


Puheenjohtajan tervehdys

Puheenjohtaja Jussi Halla-aho piti mahdottomana sosiaalidemokraattien esittämää yhtälöä, jossa lisättäisiin vanhusten hoivatukea ja jatkettaisiin samanaikaisesti sellaista maahanmuuttoa, joka tuo maahamme vähäosaisten lisäksi lisää vähäosaisia.

Myöskään omasta mielestäni näistä vaaleista ei voi tehdä hoivavaaleja ratsastamalla ”minimihoitajamitoituksella” eikä eläkeläisten köyhyysloukulla.

Meidän perussuomalaisten mielestä on tärkeää asettaa etusijalle Suomen huono-osaiset, kun pohditaan sosiaaliturvan jakamista. Ja sellaistahan ei voida jakaa, mitä ei ole ensin tuotettu. Sosiaaliturvaan tarkoitetut varat pitää kohdentaa jatkossa niille kansalaisille, jotka ovat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuottaneet.

Filosofian kielellä sanottuna tämä on meritokraattisen, eli ansioon perustuvan, oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaista. Kannatan esimerkiksi itse takuueläkkeiden nostamista tasolle, jolla eläkeläisten ei tarvitsisi enää turvautua asumistukeen eikä toimeentulotukeen. Valtiolle tämä olisi lähes nollasummapeli, sillä nykyisin valtio maksaa eläkeläisille aivan saman rahamäärän, mutta byrokratia on kolminkertaista.

Halla-aho muistutti myös lapsiraiskauksista ja Juha Sipilän ”vaihtoehtoisesta historiasta”, jolla hän on selitellyt asiaa poliittisessa retoriikassa. Puheenjohtaja Halla-ahon mielestä myöskään sote-uudistus ei menisi nappiin, sillä yksityisten yritysten tavoite on tuottaa liikevoittoa.

Myöskään minun pieneen päähäni ei mahdu, kuinka palvelujen yksityistäminen voisi tulla ostopalveluina edullisemmaksi kuin se, että julkinen valta itse tuottaa palvelut. Sitä paitsi sosiaali- ja terveyspalveluja tarjoavien yritysten johtoon ja hallintoon on ilmaantunut huomattava määrä kokoomuksen, kepun, demarien ja vihreiden poliittisia edustajia...

Mikäli rahaa ei ole jaettavaksi liike-elämän periaattein toimiville sote-palveluille entistä enempää, se mikä joustaa, on henkilökunnan palkka. Tai sitten suomalaiset sairaanhoitajat ja terveydenhoitajat vaihdetaan ulkomaiseen halpatyövoimaan. Tässä valossa sote-uudistuksen kannattajien lausunnot terveydenhoitohenkilökunnan asioiden ajamisesta ay-tasolla vaikuttavat tekopyhiltä.

Halla-ahon mukaan myös sosiaalidemokraatit, jotka nyt ratsastavat vanhustenhoidon ahdingolla, olivat jo viime hallituksessa leikkaamassa kuntien valtionosuuksia ja siten pahentamassa tilannetta.

Hoitajamitoituksen nostaminen 0,7:ään maksaisi noin 225 miljoonaa, mutta Suomi käyttää tänäkin vuonna huomattavasti suuremman summan maahanmuuttajien vastaanottoon ja kotouttamiseen.


Politiikka on onneksi valintoja

Poliittinen suunnittelija Riikka Purra korosti puolueen sosiaalipoliittista ohjelmaa esitellessään, että sosiaalipalveluja, tukia ja yhteiskunnan resursseja jaettaessa on etusijalle asetettava suomalaiset. Hänen mukaansa hyvinvointiyhteiskunta ei ole sellainen, jossa kaikki ihmiset työskentelevät julkisella sektorilla, syövät maksalaatikkoa ja äänestävät demareita.

Muotoilu on melko samanlainen kuin oma formulointini, jonka mukaan hyvinvointiyhteiskunta ei ole sellainen, jossa kaikki suomalaiset asuvat hoivakodissa ja ovat täysin retardeja tai köppelehtivät työpaikoille rollaattorien tai kainalosauvojen turvin, mikäli muistin tueksi ottamiensa pillerien turvin jaksavat.

Suomalaisen yhteiskunnan ei pidä olla sellainen, jossa pulassa oleva 95-vuotias joutuu odottamaan palveluintegraatiota, palveluseteliä, kielitaidotonta lääkäriä tai verkkoyhteyttä asioidakseen digitaalisesti diabeteksen tai diastolisen ongelmansa mittaamiseksi jonkun halpatyömarkkinoilta palkatun diakonissan kanssa.

Perussuomalaisessa unelmayhteiskunnassa opettajan ei tarvitse olla sosiaalityöntekijä, poliisi eikä tulkki vaan opettaja, eikä vammaisia myydä parhaan tarjouksen tekeville firmoille. Minusta tuntuu, että hyvinvointiyhteiskunta meillä oli jo, mutta sitä kohti on laukaistu matkalla virittyvä yksityistämistorpedo.

Maahanmuutto on heikentänyt suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointisektoria, eikä se ole suinkaan mikään ”yksi asia”, vaan asia, joka säteilee vaikutuksiaan talous-, koulutus-, kulttuuri- ja turvallisuuspolitiikkaan. Mitä enemmän maahanmuuttoa on, sitä mahdottomammaksi käy hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen.

Purran mukaan maahanmuuttajien elinkaaren yli ulottuvat kustannukset eivät ole vain VATT:in arvioimat noin 150 000 euroa henkilöä kohti, vaan paljon enemmän. Suomen Perustassa on tekeillä tutkimus, joka julkaistaan lähiaikoina ja jossa osoitetaan, että yhden maahanmuuttajan julkiselle taloudelle aiheuttama yli koko elinkaaren ulottuva kokonaiskustannus on satoja tuhansia euroja.

Arvopohjan pohtimiseen on todellakin aihetta, ja perussuomalaiset haastavatkin kansalaiset ajattelemaan sitä, mikä heidän arvopohjansa lopultakin on. Meidän arvopohjamme perustuu suomalaisten ihmisten puolustamiseen, joka on per definitionem kansallisvaltioiden tehtävä.

Emme vastusta myöskään yritysten toimintaa, mutta Purra nosti esille mielenkiintoisena seikkana sen, että kun kuntien lastensuojelun hankinnoista on kiinnostunut toista sataa lastensuojelubisnekseen keskittyvää firmaa, jokin on pielessä. Voiton tekeminen ongelmilla ei ole sinänsä uutta eikä outoa, mutta jos tuloksetkin ovat kehnoja ja kurjia, pitäisi voitot kerätä takaisin ja määrätä tilalle sanktioita.


Perusturva: perustuloa vai yleistukea?

Purra ilmoitti vastustavansa perustuloa, mutta hänen kaavailemansa yleistukimalli vastaa hyvin myös teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. p. 2015, 9. luku) kaavailemaani perusturvamallia, joka nojaa negatiiviseen tuloveroon.

Tämä korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin, mutta sen kautta ei jaettaisi entistä enempää rahaa. Rahan kohde vain vaihtuisi kannustavaksi, kun suuret työttömyysetuudet leikkautuisivat.

Perustuloa on arvosteltu sen näennäisen vastikkeettomuuden vuoksi. Itse asiassa nykyinen kannusteloukuista koostuva malli on passivoiva. Sen sijaan esittämäni perusturvamalli tukisi myös vastikkeellisuuden synnyttämistä, sillä se vapauttaisi ihmiset arvotuotantoon, jota ovat työ, toiminta ja opiskelu.

Palkkojen maksattamista sosiaaliturvalla emme sen sijaan kannata. Kun kansallinen tulorekisteri toimisi yleistuen rinnalla, se mahdollistaisi negatiivisen tuloverojärjestelmän reaaliaikaisen soveltamisen.

Ongelmien ratkaiseminen on parhaallakin sosiaaliturvamallilla mahdotonta, mikäli taloudenpidon yleislinjat johtavat huoltosuhteen, työllisyysasteen ja työn tuottavuuden huononemiseen. Ei ole pitkäkään aika, kun Samuli Salminen osoitti Suomen Perustalle laatimassaan tutkimuksessa, että maahanmuuton nettovaikutukset julkiselle taloudelle ovat saksalaisia maahanmuuttajia lukuunottamatta olleet negatiivisia (aiheesta täällä).

Maahanmuuton suosimisen ohella myös ilmastohysteria on vallannut kaikki muut puolueet. Se on kiristämässä ja kuristamassa taloutemme ja teollisuutemme toimintaedellytyksiä tavalla, jolla työn tuottavuus huononee. Kuitenkin vain työn tuottavuutta lisäämällä voitaisiin kompensoida huoltosuhteen, huonon työllisyysasteen ja kestävyysvajeen tappiollisuutta.

Poliittinen suunnittelija Sakari Puisto esittelikin lopuksi taloudenpidon ja verotuksen tavoitteita, ja koko esitelmätilaisuuden voi katsoa täältä.




Esitelmien jälkeen eräs toimittaja kysyi Jussi Halla-aholta, miten ja millaisten miljoonien tarkkuudella leikkaisitte esimerkiksi sellaisia menoja, jotka ovat EU:n piirissä säädellyt tiettyjen tavoitestandardien mukaisesti (tuulivoiman investointituet ja EU:n nettomaksut), joita ”ei ole helppo poistaa”.

Halla-aho vastaisi kysymykseen, että mikään ei ole helppoa, mutta ensin onkin osoitettava poliittista tahtoa nykykäytännön muuttamiseksi, jotta päämääriin voidaan päästä.

Koska EU on kokemassa lähiaikoina merkittäviä muutoksia, jotka toivottavasti saavat alkunsa seuraavista europarlamenttivaaleista, on tällaiseen uuteen poliittiseen linjanvetoon omasta mielestäni hyvät mahdollisuudet nyt myös kansalaisilla.

Sama toimittaja kysyi myös sitä, miten ulkomaalaisille maksettava pienempi sosiaaliturva kestäisi ”kansainvälisen oikeuden velvoitteet”.

Vastaan asiaan omasta puolestani. Viime aikojen kansainvälisessä oikeudenkäytössä on ollut se suuri ongelma, että kansainvälisillä sopimuksilla, julistuksilla ja EIT:n päätöksillä yritetään ohittaa kansallisvaltioiden poliittinen suvereniteetti.

Kaksi merkittävää oikeustieteilijää, professorit Aulis Aarnio (2014, s. 258–265) ja Markku Helin (2012) ovat todenneet jyrkkään sävyyn, että niin sanotuilla ”supernormeilla” ei pitäisi ohitella kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta, sillä se johtaisi vallan kolmijako-opin mitätöimiseen.

Tällöin esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen juristit toimisivat lain tulkitsijoina tai säätäjinä tavalla, jolla tuomiovaltaa edustava taho ohittaisi kansallisten parlamenttien lainsääädäntövallan ja hallinnon toimeenpanovallan.

On myös logiikan kannalta kestämätöntä, että kansainvälisiin sopimuksiin tai kansainväliseen lakiin viittaamalla koetetaan velvoittaa itsenäisiä kansallisvaltioita elättämään vieraita kansakuntia. Etiikan universalisoitavuuslausekkeen mukaan tämä tarkoittaisi, että jos esimerkiksi satatuhatta venäläistä tai miljoona kiinalaista päättäisivät muuttaa Suomeen, meillä olisi velvoite tarjota heille ylläpito.

Koska näin ei voi olla, ei myöskään kantilaista universalisoitavuuslauseketta voida soveltaa kansainvälisessä oikeudessa. Tätä kutsutaan kansainvälisen oikeuden yhteydessä perustattomuuden ongelmaksi (international law’s fundamental indeterminancy).

Sellaisia lakeja ei pitäisi alkuunkaan laatia, joita ei voida noudattaa. Tässä asiassa kansainvälinen ja EU-lainsäädäntö ovat olleet pitkään täysin hakoteillä. Logiikan lain ja lakien logiikan joutuessa ristiriitaan on lakien logiikalla taipumus pitkässä juoksussa hävitä.

Vaikka Suomen nykyistä perustuslakia säädettäessä luovuttiinkin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta (vaalioikeudet ja oikeus oleskella maassa) perusoikeuksien kytkemisestä Suomen kansalaisuuteen ja esitys vietiin voimassa olevaan perustuslakiin, on globaaleista väestöjensiirroista kärsivässä nykytilanteessa käynyt selväksi, että muotoilu on aivan liian löyhä. Sen vuoksi Suomen nykyistä perustuslakia pitäisi selventää niin, että perusoikeudet koskisivat vain Suomen kansalaisia.

Mikäli minut valitaan kansanedustajaksi, koskee toinen lakialoitteeni perustuslain muuttamista siten, että perusoikeudet palautetaan koskemaan vain Suomen kansalaisia.

Ja se ensimmäinenhän koski kansalaisten viestinnällisten perusoikeuksien täsmentämistä erityislailla niin, että sensuroimaton sananvapaus turvataan myös Internetissä, eikä ketään uhkailla, painosteta eikä syrjitä joidenkin lakiin perustumattomien ja mielipiteidenvaraisten ”yhteisönormien” perusteella.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki


Kirjallisuus

Aarnio, Aulis, Oikeutta etsimässä – Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
Hankamäki, Jukka, Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. 3. painos, alkut. 2005, Yliopistopaino. Norderstedt: Books on Demand, 2015.
Helin, Markku, ”Perusoikeuksilla argumentoinnista”. Teoksessa: Tero Iire ja Martti Kairinen (toim.), Varallisuus, vakuudet ja velkojat. – Juhlajulkaisu Jarmo Tuomisto 1952 –9/6 –2012, s.11–30. Turku: Turun yliopisto, 2012.