Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä lakeja on viime vuosina muutettu useissa länsimaissa käyttäen hyväksi tunteisiin vaikuttavaa mielikuvaa seksuaalisen suuntautumisen synnynnäisyydestä ja muuttumattomuudesta. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien on katsottu vaativan sitä, että ihmiset saavat solmia avioliiton oman seksuaalisen suuntautumisensa ehdoilla. Ihmisiä on rauhoiteltu uskomaan, ettei avioliittokäsityksen muutos sukupuolineutraaliksi aiheuta laajempia muutoksia yhteiskunnassa. Avioliittolain muutos on kuitenkin johtamassa muutokseen myös äitiys- ja isyyslaissa ja sukupuoli- ja seksuaalikasvatuksessa.

Miten pitkälle tämä muutosprosessi tulee johtamaan? Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että mielikuvat seksuaalisen suuntautumisen synnynnäisyydestä ja muuttumattomuudesta luovat perustan myös kampanjalle pedofiilien seksuaalioikeuksien puolustamiseksi. Kun pedofilia aletaan medioissa esittää synnynnäisenä ja muuttumattomana seksuaalisena suuntautumisena ja tähän yhdistetään aikamme seksologian käsitys lapsesta seksuaalista nautintoa etsivänä ja tarvitsevana olentona, jolla on seksuaalioikeuksia, luodaan perusta prosessille, joka voi vähitellen johtaa ensin pederastian ja sitten pedofilian hyväksymiseen ja laillistamiseen.

Miten media vaikuttaa

Doug Mainwaringin (2017) analyysin mukaan mediakampanja aikuisten ja lasten välisten seksuaalisuhteiden normalisoimiseksi on jo alkanut. Ensivaiheessa on tarkoitus normalisoida aikuisten ja teininuorten väliset seksuaalisuhteet (pederastia), josta sitten edetään aikuisten ja lasten välisten seksuaalisuhteiden normalisoimiseen. Tällainen normalisoimisprosessi toteutetaan elokuvien, TV-sarjojen, dokumenttien ja lehtikirjoitusten avulla, joissa nämä suhteet kuvataan myönteisessä tai ainakin harmittomassa valossa.

”Ensin pederastia normalisoidaan ja sitten pedofilia. Ja se toteutuu samalla tavalla kuin meidän elämämme aikana on saavutettu täydellinen hyväksyntä homoseksuaalisuudelle. Siitä puhutaan taukoamatta mediassa ja sitä kuvataan toistuvasti elokuvissa ja TV:ssä hyvänä asiana niin, että siitä ei tule pelkästään tavanomaista vaan pitkästyttävää.” (Mainwaring 2017) Kun siitä on tullut harmitonta ja pitkästyttävää, sen laillistaminen tulee mahdolliseksi.

Esimerkkinä tämän strategian ensivaiheesta Mainwaring mainitsee Hollywoodin marraskuussa 2017 julkaiseman elokuvan ”Call Me by Your Name”, joka käsittelee aikuisen miehen seksuaalisuhdetta 17-vuotiaan pojan kanssa eli pederastiaa. Se on saanut ylistäviä arvosteluja useissa amerikkalaisissa lehdissä ja elokuva-arvostelijat ehdottavat sille jo Oscaria. Elokuvassa ei kuvata tavallista tilannetta, jossa aikuinen mies pyrkii viettelemään nuoremman pojan. Sen sijaan elokuva kuvaa pojan etsivän seksuaalisuhdetta aikuiseen mieheen.

Elokuvassa 17-vuotiaan Elion isä ilmaisee hyväksyvänsä poikansa seksuaalisuhteen aikuisen miehen kanssa. Hän valittaa sitä, ettei hänellä ollut samanlaisia mahdollisuuksia silloin, kun hän oli poikansa ikäinen. Tällä tavalla elokuva antaa vanhemmille mallin ”normaalista” suhtautumisesta nuoren seksuaalisiin kokeiluihin ja pyrkii näin turhentamaan vanhempien luontaisen suojelutaipumuksen.

Ideologia vaikuttaa tutkimukseen

Myös Teksasin yliopiston (Austin) seksuaalitutkija Mark Regnerus (2017) näkee merkkejä siitä, että pedofilialle yritetään lähitulevaisuudessa saada yleinen hyväksyntä. Hän uskoo tämän kampanjan voivan onnistua, koska se perustuu samoille oletuksille, joilla saatiin yleinen hyväksyntä sukupuolineutraalille avioliittolaille. Jo nyt seksuaalitutkimuksessa pyritään kyseenalaisella päättelyllä puolustamaan käsitystä, etteivät seksuaalisuhteet aikuisten kanssa vahingoita lapsia, koska nuoret voivat saada näistä suhteista nautintoa (Rind & Welter 2014; Rind 2017a; Rind 2017b).

Se, että nuoret voivat kokea nautintoa seksuaalisuhteissa aikuisten kanssa, ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö seksi aikuisen kanssa vahingoittaisi nuoria. Vahingoittuminen voi tapahtua, vaikkei hän olisi tietoinen kokemastaan vahingosta. Nuori helposti erehtyy sen osalta, mikä hänen ihmisyydelleen on pitkällä tähtäimellä arvokasta ja tärkeää. Seksuaalisen nautinnon kokemus vääristyy suhteessa, jossa nuori ei ole tasavertainen osapuoli, mikä johtaa eroottisen halun kehitystä epäterveeseen suuntaan. Niinpä Regnerus (2017) luonnehtiikin tällaista nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä ”pirulliseksi” (diabolical), koska nuori ei välttämättä edes tiedosta omaa vahingoittumistaan eikä siksi pysty etsimään keinoja oman seksuaalisen halunsa kehityssuunnan tervehdyttämiseksi esimerkiksi terapiassa.

Filosofi Roger Scruton (2006: 295−298) pitää pedofiliaa eläinten sekaantumisen ja nekrofilian kaltaisena sikäli, että kaikissa näissä vaihtoehdoissa seksuaalisen halun kohteena on jokin sellainen (eläin, kuollut ruumis, lapsi), jota aikuinen voi hallita. ”Eläimiin sekaantujan ja nekrofiilin tavoin pedofiili ei pysty antautumaan toisen näkökulman täydelle haasteelle, vaan hänen täytyy rajoittaa huomionsa siihen, mitä hän voi myös kontrolloida.” (296) Nekrofilia on seksuaalisen perversion absoluuttinen muoto, koska siinä toisen olemassaoloa pidetään uhkana seksuaaliselle pyrkimykselle. Muissa perversioissa toista halutaan, mutta vähennetyssä muodossa. Pedofiili haluaa lasta juuri siksi että tämä on lapsi, jota on mahdollista kontrolloida ja manipuloida omien halujen tyydyttämiseksi, koska lapsi ei pysty samalla voimalla ja taidolla tiedostamaan ja ilmaisemaan omia halujaan ja omaa näkökulmaansa. Lapsi ei myöskään pysty arvioimaan hänelle tehtävän seksuaalisen väkivallan pitkäaikaisia seurauksia hänen seksuaalisen halunsa kehitykseen, joka pedofilian seurauksena myrkyttyy ja saastuu muistoilla pakottamisesta ja vieraantumisesta.

Alfred Kinseyn vaikutus

Aikamme seksologiassa ja sen mukana myös seksuaalikasvatuksessa on päässyt vallalle käsitys, jonka mukaan lapset ovat seksuaalista nautintoa etsiviä olentoja syntymästään saakka. Tämän mukaan seksuaalikasvatuksen tarkoituksena on poistaa estoja ja auttaa lasta seksuaalisen nautinnon saavuttamisessa. Päiväkodeissa ja kouluissa on otettu käyttöön niin sanottu kokonaisvaltainen seksuaaliopetus, joka välittää mielikuvaa erilaisten seksuaalisten elämäntapojen samanarvoisuudesta.

Yhtenä tärkeänä perustana aikamme käsitykselle lapsen seksuaalisuudesta on Alfred Kinseyn ja hänen työtoveriensa tutkimus, jossa he väittivät ensimmäistä kertaa tieteellisesti todistaneensa, että vauvojen ja lasten normaaliin elämään kuuluu orgasmiin huipentuva seksuaalisuus. Tältä pohjalta lapsilla ajatellaan olevan ”oikeus” seksuaaliseen käyttäytymiseen riippumatta vanhempiensa arvoista − oikeus kaikkiin seksuaalisuuden muotoihin, kunhan ne ovat vapaaehtoisia ja perustuvat yhteiseen sopimukseen. Tällöin unohdetaan, että lapsen vapaaehtoisuus on helposti manipuloitavissa.

Kinseyn lapsitutkimuksiin tukeudutaan esimerkiksi Robert Crooksin ja Karla Baurin kirjoittamassa seksologian perusteoksessa Our Sexuality. Kirjan ensimmäisessä painoksessa (1983: 410) tekijät kirjoittivat: ”Väärä olettamus, jonka mukaan lapsuus on piilevän seksuaalisuuden aikakautta, on vähitellen murenemassa Alfred Kinseyn ja muiden merkittävien tutkijoiden tutkimustulosten vaikutuksesta. Itse asiassa nykyään tunnustetaan, että molempien sukupuolien vauvoilla on jo syntyessään kyky kokea seksuaalista mielihyvää ja reagoida seksuaalisesti.”

Kirjan kahdennessatoista painoksessa (2014: 344) lainataan Kinseyn kirjan kuvausta pienten lasten orgasmeista ja todetaan: ”On mahdotonta määrittää, mitä tällaiset varhaiset seksuaaliset kokemukset merkitsevät vauvoille, mutta on kohtuullisen varmaa, että nämä toiminnot tuottavat tyydytystä.”

Tietolähteenä pedofiilien havaintoraportit

Crooksin ja Baurin kirjassa mainitaan, että Kinseyn lapsia koskevan tutkimuksen yhtenä tietolähteenä ovat äitien havaintoraportit. Kirjassa jätetään kuitenkin mainitsematta toinen paljon tärkeämpi tietolähde. Kinseyn elämänkerran kirjoittajan James Jonesin (2004) mukaan Kinseyn kuvaus lasten ja vauvojen seksuaalisuudesta ja heidän ”orgasmeistaan” perustui suurelta osin pedofiilien havaintoraportteihin.

Voidaanko Jonesin väitettä pitää luotettavana? Kinsey-instituutin entinen johtaja ja Kinseyn läheinen työtoveri Paul H. Gebhard kirjoittaa Jonesin kirjan takakannessa: ”Tämä teos on Alfred Kinseyn definitiivinen elämänkerta. Jonesin työtä ei luonnehdi pelkästään sen yksityiskohtaisuus vaan sen huolellinen tarkkuus.”

Aikamme seksologian käsitykseen lapsen seksuaalisuudesta on vaikuttanut Kinseyn miesraportin luku, jossa Kinsey käsittelee esimurrosikäisten lasten seksuaalisuutta. Hän katsoo osoittaneensa, että pikkulapsilla on kyky kokea orgasmi, että seksuaalinen aktiivisuus on luonnollista ihmiselle syntymästä saakka ja ettei seksuaalinen aktiivisuus vahingoita vauvoja eikä lapsia. Kinseyn mukaan yhtenä lapsuuden kehitystavoitteena on kyky kokea seksuaalista tyydytystä. Kinsey kertoo avoimesti kirjassaan, että aineisto on peräisin ”vanhemmilta henkilöiltä, jotka ovat olleet seksuaaliyhteydessä nuorten poikien kanssa” (Kinsey ym. 1948: 160).

Luvun teksti ja siinä olevat taulukot kertovat, että alle vuoden ikäisiä lapsia oli seksuaalisesti stimuloitu (eli seksuaalisesti hyväksikäytetty) ja havainnoitu tunnin ajan kerrallaan ja yhtä nelivuotiasta jopa 24 tuntia yhtäjaksoisesti. Kinsey ilmaisee avoimesti, että yksi hänen informanteistaan oli ollut ”seksuaaliyhteydessä tiettyjen poikien kanssa useiden vuosien ajan (joissakin tapauksissa jopa kuudentoista vuoden ajan), varhaisesta esimurrosiästä myöhäiseen teini-ikään ja kahdenkymmenen vuoden ikään asti.” (Kinsey ym 1948: 160-161.)

Kinseyn elämänkerran kirjoittajan James Jonesin (2004: 511) mukaan tämän luvun perustana oleva aineisto on suurelta osin peräisin yhdeltä tietyltä henkilöltä, jota Jones kutsuu nimellä ”herra X”. Kyseinen herra X oli seksuaalisesti hyväksikäyttänyt 600 poikaa ja 200 tyttöä sekä elänyt seksuaalisuhteissa useiden eläinlajien kanssa (Jones 2004: 507). Herra X oli tehnyt perusteellisia muistiinpanoja seksuaalisista kokemuksistaan, joissa hän raportoi lapsiuhriensa reaktioita ja käyttäytymistä.

Herra X:n muistiinpanot muodostivat merkittävän osan siitä aineistosta, jonka pohjalta Kinsey muodosti käsityksensä lasten seksuaalisuudesta. Kirjeessään herra X:lle Kinsey kirjoittaa: ”Onnittelen sinua tutkimusasenteesta, joka on johtanut sinut keräämään aineistoa näin monien vuosien ajan.” Myöhemmin hän lisäsi: ”Kaiken keräämäsi aineiston täytyy löytää tiensä tieteellisiin julkaisuihin.” (Kinsey; sit. Jones 2004: 508.)

James Jones (2004: 510) kuitenkin katsoo, että tieteen kannalta olisi ollut parempi, jos Kinseyn kiihkeä halua saada uutta aineistoa ei olisi hämärtänyt hänen arvostelukykyään:

”Katsottiinpa asiaa miltä kannalta tahansa, hänen suhteensa herra X:ään oli varoittava esimerkki. Olipa herra X:n kokemusten oletettu arvo tieteelle mikä tahansa, tosiasiana pysyy, että hän oli saalistava pedofiili ̶̶ ̶ Kinseyn näkökentän valtava sokea piste ilmenee siinä, että hän otti herra X:n rikollisista teoistaan tekemät muistiinpanot ja muutti ne tieteelliseksi tosiasia-aineistoksi.” (Jones 2004: 510-511.)

Tuottavatko pedofiilit lapsille nautintoa?

Herra X:n aineistoon tukeutuen Kinsey kuvasi lasten orgasmeja. Jotkut pojat ” pidättävät hengitystään tai haukkovat henkeään, silmät tuijottavat tai ovat tiukasti suljettuina, kädet puristavat, suu vääristyy, joskus kieli tulee ulos; koko ruumis tai sen osat kouristuksenomaisesti nytkähtelevät.” Kinsey jatkaa, että nämä samat pojat kokevat ”asteittaisen, ja joskus pitkittyneen, kehityksen orgasmiin, johon sisältyy vielä rajumpia koko ruumiin kouristuksia; voimakasta hengitystä, vaikeroimista, voihkimista, nyyhkytystä, tai vielä rajumpia huutoja, joskus runsaasti kyyneliä (erityisesti nuoremmilla lapsilla).” Toinen ryhmä ilmensi ”hysteeristä naurua, puhetta, sadistisia tai masokistisia reaktioita, nopeita liikkeitä (joko masturbaatiossa tai yhdynnässä), huipentuen enemmän tai vähemmän raivokkaisiin liikkeisiin, jotka jatkuvat läpi orgasmin.” Toisilla yksilöillä oli orgasmeja, jotka ”huipentuivat äärimmäiseen vapinaan, romahdukseen, värin katoamiseen ja joskus henkilön tajunnan menetykseen.” Jotkut pojat kärsivät ”sietämätöntä kipua ja saattavat huutaa, jos liikettä jatketaan tai penistä edes kosketetaan.” Viime mainitun ryhmän jäsenet ”rimpuilevat päästäkseen eroon kumppanistaan ja saattavat tehdä vielä rajumpia yrityksiä välttääkseen huippukohdan, vaikka he saavat selvästi nautintoa tilanteesta.” (Kinsey ym. 1948: 161.)

Herra X:n kaltaiset seksuaalirikolliset saivat Kinseyn vakuuttuneeksi siitä, että lapset ”saavat selvästi nautintoa tilanteesta”, vaikka he rimpuilevat päästäkseen irti, haukkovat henkeään, huutavat kivusta tai jopa menettävät tajuntansa. Tämä pedofiilien väite lasten saamasta nautinnosta kertautuu useissa aikamme seksologian teoksissa, joissa käsitellään lasten seksuaalisuutta. Osin tämän väitteen varaan rakentuu myös aikamme seksuaalikasvatus, jossa korostetaan lapsen ”seksuaalioikeuksia”, oikeutta etsiä seksuaalista nautintoa.

Kinseyn orgasmiksi määrittelemässä kokemuksessa oli Kinseyn elämänkerran kirjoittajan James Jonesin (2004: 512) mukaan kyse lasten äärimmäisestä kipureaktiosta heihin kohdistetun seksuaalisen kidutuksen aikana. Jones kyseenalaistaa sen, että voisimme pitää luotettavana pedofiilien todistusta heidän seksuaalisesti kiduttamiensa lasten saamasta seksuaalisesta nautinnosta. Judith Riesmanin mielestä lasten seksuaalisuutta koskevan informaation hankkiminen lasten hyväksikäyttäjiltä on sama kuin tehdä päätelmiä aikuisten naisten seksuaalisuudesta raiskaajien kertomusten pohjalta

Kinseyn tutkimusten inspiroimassa seksuaalikasvatuksessa lapselle pyritään antamaan seksuaalisuutta koskevaa tietoa ja aktivoimaan häntä seksuaalisesti mahdollisimman varhain. Uuden seksuaaliopetuksen mukaan ei ole olemassa mitään ehdottomia seksuaalinormeja: kaikki keskinäiseen sopimukseen perustuvat seksuaalikäyttäytymisen muodot ovat normaaleja ja hyväksyttäviä. Kun lapselle ja nuorelle esitellään kaikki vaihtoehdot samanarvoisina ilman moraalista tai edes terveydellistä arviota, nuoren on vaikea hahmottaa, että osa näistä vaihtoehdoista on omiaan tuhoamaan hänen mahdollisuutensa luoda vakaa ja onnellinen avioliitto. Kun tällaista ajattelua opetetaan nuorelle koulun pakollisessa seksuaalikasvatuksessa, hänen on vaikea ymmärtää seksuaalisuuden suhdetta rakkauteen ja siirtää seksuaalielämänsä avioliittoon.

Seksuaalioikeudet ja seksuaaliterveys

Vuoden 1995 Pekingissä pidetyssä naisten maailmankonferenssissa kirjattiin ensimmäistä kertaa kansainvälinen yhteisymmärrys seksuaalioikeuksien periaatteiden tunnustamisesta. Sen jälkeen monet kansainväliset ja kansalliset järjestöt ovat yrittäneet toteuttaa ja laajentaa Pekingin konferenssissa hyväksyttyjä ohjelmia. Yhdysvalloissa toimiva Seksuaalisuuden, tiedon ja kasvatuksen neuvosto (Sexuality, Information, and Education Council, SIECUS) määrittelee seksuaalioikeudet seuraavasti: ”Henkilöllä on oikeus tietoihin, taitoihin, tukeen ja palveluihin, jotta hän pystyy tekemään vastuullisia, omia arvojaan vastaavia päätöksiä seksuaalisuudestaan. Näihin oikeuksiin kuuluu oikeus päättää omasta kehostaan, oikeus vapaaehtoisuuteen perustuviin seksuaalisuhteisiin, vapaaehtoisuuteen perustuvat seksuaali- ja lisääntymisterveyspalvelut sekä mahdollisuus ilmaista omaa seksuaalista suuntautuneisuutta ilman väkivaltaa tai syrjintää.” (Lottes 2000: 20.)

Naisten kansainvälisen terveysliiton (International Women’s Health Coalition) alajärjestö HERA (Health, Empowerment, Rights and Accountability) mukaan seksuaalioikeudet ovat “ihmisoikeuksien perustava osa. Ne sisältävät oikeuden kokea mielihyvää tuottavaa seksuaalisuutta, joka on sinällään olennaista ja arvokasta, mutta se on samalla perustava kommunikaation ja rakkauden ilmaisemisen väline ihmisten välillä. Seksuaalioikeudet pitävät sisällään oikeuden vapauteen ja itsenäisyyteen vastuullisessa seksuaalikäyttäytymisessä” (Lottes 2000: 22).

Maailman terveysjärjestö WHO soveltaa seksuaalioikeuksien käsitettä rajoitetusti myös lapsiin ja määrittelee lapsen oikeudeksi seksuaalisen aktiivisuuden ja sen toteuttamiseksi vaadittavan tiedon saamisen, minkä WHO tulkitsee tarkoittavan lapsen velvollisuutta osallistua WHO:n määrittelemään seksuaalikasvatukseen. 0−4 vuotiaan lapsen seksuaaliterveyttä vaalitaan WHO:n mukaan osoittamalla hänelle, että ”seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat myönteisiä ja nautinnollisia” (SSE 35). Hänelle on kerrottava ”omaa kehoa kosketettaessa syntyvästä nautinnosta ja mielihyvästä, varhaislapsuuden masturbaatiosta”, “oikeudesta tutustua alastomuuteen ja oman kehoon” ja ”oikeudesta tutkistella sukupuoli-identiteettiä” (SSE 17, 38−39.)

WHO:n oppaassa käytetty lasten seksuaalioikeuksien käsite irrottaa lapset vanhempiensa auktoriteetista vetoamalla ”yksilön seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen”, joka ”auttaa yksilöä torjumaan perheen tai yhteiskunnan tunkeilua.” (SSE 18.) Kuitenkin tutkimusten mukaan lapsen läheinen yhteys vanhempiinsa suojelee lasta epäkypsiltä seksuaalisilta ratkaisuilta. Juuri seksuaalikasvatuksen alueella nuoret tarvitsisivat vanhempien tukea voidakseen toimia viisaasti tulevaisuuden ihmissuhteita ajatellen.

Perinteisessä merkityksessään lapsen seksuaalioikeus tarkoittaa lapsen oikeutta säilyttää seksuaalinen viattomuutensa eli seksuaalinen valmistumattomuutensa kenenkään sitä häiritsemättä niin kauan, että lapsi on kypsynyt persoonaksi, joka kykenee kokonaisvaltaisesti antautumaan toiselle persoonalle rakkaussuhteessa. Lapsuuden luontaiseen viattomuuteen kuuluu vapaus seksuaalisista ajatuksista, seksuaalisista mielikuvista, haluista ja toiminnoista. Yksi osa luontaista viattomuutta on kyky kokea häpeää. Häpeän tunne on myös yksi korkeakulttuurin edellytyksistä, kuten Neil Postman toteaa kirjassaan Lyhenevä lapsuus: ”Kulttuuri ei tule toimen ilman mielijohteiden hillintää, varsinkaan ilman aggressiivisten ja välittömään tyydytykseen tähtäävien mielijohteiden hillintää. Olemme koko ajan vaarassa joutua barbaarisuuden lumoihin, vaarassa jäädä väkivallan, vapaiden sukupuolisuhteiden, viettien, itsekkyyden jalkoihin. Häpeä on mekanismi, joka pitää barbaarisuuden aisoissa −− Siksi häpeän tunteiden opettaminen on muodostanut mittavan ja herkän osan lapsen kotona ja koulussa saamasta opetuksesta. ” (Postman 94.)

Seksuaalisuutta aktivoiva ja herättävä seksuaalikasvatus poistaa seksuaalisia estoja ja siten altistaa lasten seksuaalisille yllykkeille ja seksuaaliselle hyväksikäytölle. Häpeän tunteen kadottaminen tekee lapselle vaikeammaksi vastustaa seksuaalista hyväksikäyttöä, koska hänen luontainen tunneperäinen vastareaktionsa heikkenee. Samalla häpeän tunteen katoaminen tai estyminen heikentää hänen kykyään vastustaa omia primitiivisiä yllykkeitään.

Uuden seksuaalikasvatuksen kirkollinen siunaus

Kirjassaan Monta rakkautta (MR) Björn Vikström omaksuu kritiikittömästi maailman terveysjärjestön WHO:n teesit ”seksuaaliterveydestä” ja ”lasten seksuaalioikeuksista”, joilla ymmärretään lasten ja nuorten tarvetta ja oikeutta seksuaaliseen aktiivisuuteen. Viitaten WHO:n seksuaalioikeuksien käsitteeseen Vikström kirjoittaa: ”Kirkoilla ja muilla uskonnollisilla yhteisöillä on myös tärkeä rooli ja vastuu seksuaalisten oikeuksien ja seksuaalisen terveyden toteuttamisessa” (MR 81). Vikström ei kriittisesti pohdi WHO:n ”seksuaalioikeuksille” antamaa määritelmää, joka olettaa lapsilla olevan tarve ja oikeus seksuaaliseen aktiivisuuteen.

Vikström mukautuu naturalistisen seksologian näkemykseen, jonka mukaan ”seksuaalisuuden eri ilmenemismuodot” voidaan ”ymmärtää ilmauksina luonnollisista variaatioista ja luomakunnan rikkaudesta” (113). Seksuaalikasvatuksen sovellettuna tästä seuraa, että ”Aikuisten tehtävä on antaa lupa seksuaaliselle ja sukupuoliselle moninaisuudelle.” (149) Seksuaalisuuden eri muotojen kriittisen arvioinnin sijaan painotuksena on vallitsevan muodin mukainen kritiikitön ”seksuaalisen ja sukupuolisen moninaisuuden” hyväksyminen.

Vaikka Vikström yksiselitteisesti torjuu aikuisten ja lasten seksuaalisuhteet, hänen perusajattelunsa ”seksuaalisen moninaisuuden hyväksymisestä” ja erilaisista seksuaalisista suuntautumisista ”luonnon variaatioina” tekee hänen seuraajilleen mahdolliseksi mukautua ajan virtauksiin siinä vaiheessa, kun pedofilia ymmärretään synnynnäiseksi ja muuttumattomaksi seksuaaliseksi suuntautumiseksi ja lasten seksuaalioikeuksien katsotaan vaativan oikeutta elää seksuaalisuhteissa aikuisten kanssa.

Jo nyt on tutkijoita, joiden mukaan aikuisten ja lasten väliset seksuaalisuhteet ovat hyväksyttäviä ja jopa olennaisia lapsen terveelle kehitykselle. Esimerkiksi Joan A. Nelsonin (1989) mielestä pedofiiliä tulisi kutsua lapsen oikeuksia puolustavaksi visionaariksi, joka “uskoo, että aikaamme luonnehtivat ongelmat ovat peräisin lapsuuden seksuaalisuuden tukahduttamisesta, joka kieltää iästä vapaan seksuaalisen kiintymyksen ilmaisun”.

Lopuksi

Aikamme yhteiskunta vastustaa vielä voimakkaasti pedofiliaa. Samalla kulttuurimme on jo sisäistänyt käsityksen seksuaalisen suuntautumisen synnynnäisyydestä ja muuttumattomuudesta sekä lapsen seksuaalioikeuksista, joita voidaan käyttää kampanjassa pedofilian laillistamiseksi. Tuleeko tämä kampanja onnistumaan? Vastaus tähän kysymykseen riippuu siitä, heräävätkö ihmiset puolustamaan lasten aitoja ihmisoikeuksia.

Lyhenteet

SSE: Maailman terveysjärjestön (WHO) Euroopan aluetoimisto ja BZgA: Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa. Suuntaviivat poliittisille päättäjille, opetus- ja terveydenhoitoalan viranomaisille ja asiantuntijoille. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki 2010.

 

Kirjallisuus

Crooks, Robert & Baur, Karla (2014) Our Sexuality. Twelth Edition. Wadsworth.

Jones, James H. (2004) Alfred C. Kinsey: A Life. Norton.

Kinsey, Alfred & Pomeroy, Wardell & Martin, Claude & Gebhard, Paul (1948) Sexual Behavior on the Human Male. Philadelphia: Saunders.

Lottes, Ilsa (2000) ”Uusia näkökulmia seksuaaliterveyteen”, teoksessa Osmo Kontula & Ilsa Lottes (toim.) Seksuaaliterveys Suomessa. Helsinki: Tammi.

Mainwaring, Doug (2017) ”Amid sex scandals, Hollywood releases gay ’romance’ that normalizes man-boy sex”, Life Site News 27.11. 2017.

Nelson, Joan A. (1989) ”Intergenerational Sexual Contact: A Continuum Model of Participants and Experience”, Journal of Sex Education & Therapy 15 (1): 3−12.

Postman, Neil (1985) Lyhenevä lapsuus. Suom. Ilkka Rekiaro. WSOY.

Puolimatka, Tapio (2017) Seksuaalivallankumous: perheen ja kulttuurin romahdus. Kauniainen: Perussanoma.

Puolimatka, Tapio (2018) Seksuaalivallankumouksen uskonnolliset juuret. KKJMK.

Regnerus, Mark (2017b) “No Long-Term Harm? The New Scientific Silence on Child-Adult Sex and the Age of Consent”, Public Discourse 20.09. 2017.

Reisman, Judith (2013) Stolen Honor, Stolen Innocence: How America was Betrayed by the Lies and Sexual Crimes of a Mad “Scientist”. New Revolution Publishers.

Rind, Bruce & Welter, Max (2014) “Enjoyment and Emotionally Negative Reactions in Minor-Adult Versus Minor-Peer and Adult-Adult First Postpubescent Coitus: A Secondary Analysis of the Kinsey Data”, Archives of Sexual Behavior (2014) 3: 285−297.

Rind, Bruce (2017a) “First Postpubertal Male Same-Sex Sexual Experience in the National Health and Social Life Survey: Current Functioning in Relation to Age at Time of Experience and Partner Age”, Archives of Sexual Behavior, Published online 17 July 2017.

Rind, Bruce (2017b) Reactions to First Postpubertal Female Same-Sex Sexual Experience in the Kinsey Sample: A Comparison of Minors with Peers, Minors with Adults, and Adults with Adults”, Archives of Sexual Behavior (2017) 46: 1517−1528.

Scruton, Roger (2006) Sexual Desire: A Philosophical Investigation. London: Continuum.

Vikström, Björn (2016) Monta rakkautta: Seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologia. Helsinki: Kirjapaja.

 

 

Kirjoittaja on Tapio Puolimatka, suomalainen kasvatustieteen professori. Hän toimii kasvatuksen teorian ja tradition professorina Jyväskylän yliopistossa