Suomalainen EU-idealismi nyykähti vuonna 2000 Nizzan huippukokouksessa

Muistan sen erittäin hyvin.

Sen kun suomalainen EU-idealismi kuoli vuoden 2000 joulukuun Nizzan huippukokouksessa.  

Olin työskennellyt Senior Associated Member statuksella St. Anthony’s College’ssa (Oxfordin yliopisto).

Kyseinen college on politiikan ja historiantutkimuksen tunnettu opinahjo ja siellä vieraili usein huomattaviakin vieraita eri maista.

Vuoden 1999 syksy oli ollut siellä yhtä meikäläisten suitsutusta ja suomalaisen idealismin juhlaa. Suurlähettiläänä UK:ssa toimi Pertti Salolainen, jonka vilpitön ja itseasiassa viattoman suloinen luento herätti college’ssa herätti huomiota.

Monet brittiläiset kollegat kyselivät epäuskoisina silloin: ”uskoiko Suomi todella näin paljon EU:n integraatioon?”

Salolaisen idealismi hämmästytti ja ehkä pelottikin kyynisiä brittejä.  

Usko oli silloin kuitenkin kova. Neuvostoliitto oli kaatunut miltei 10 vuotta sitten ja kylmä sota – niin silloin luultiin - oli historiaa. Putin oli aina syksyyn 1999 tuntematon henkilö. Suomi oli ollut heinäkuusta 1999 joulukuuhun ensimmäistä kertaa EU:n puheenjohtaja. Huippukokousten isäntänä toimi täysin rinnoin Paavo Lipponen.

Olimme päässeet EU:n ytimiin.

Kun todellisuus iski Suomen naamaan

Nizzan huippukokouksessa joulukuussa 2000 isäntämaa Ranska pelasi kuitenkin sikaa.

Sen piti toimia kauniiden korulauseittensa mukaisesti mutta maa käyttikin härskisti valtaansa häikäilemättömästi oman asemansa vahvistamiseksi. Ja niin käyttivät myös Saksa ja Iso-Britannia.

Usko siihen, että pienet maat otetaan huomioon, lopahti kerralla. Vanha suurvaltapolitiikka kukoisti ja juhlapuheiden liturgia väistyi.

Ranskan ulkoministeri saneli Nizzan kokouksessa sen, että äänivaltasuhteet määräytyivät sekä väkiluvun että poliittisten seikkojen perusteella.

Me saimme siinä jaossa mopen osan.

Viattoman Suomen ajatus ennen Nizzaa se, että yhteinen etu olisi pienen maan kansallinen etu. Suomalainen EU-hurmio sai myös iskun siinä, että me olimme ajatelleet, että prosenttiosuus ja enemmistö maista ratkaisisi vaikeat asiat.

Suomi sävyisänä Jurpo-Turona

Suomen silloinen eliitti uskoi hartaasti, että meitä kuunneltaisiin. Toivoimme, että saisimme huomiota sävyisyydellä ja että meitä kuunneltaisiin samalla tavalla kuin sivistyneessä cocktail-tilaisuudessa kuunnellaan kohteliaasti pari minuuttia sinne saapunutta jurpo-turoa.

Isot kuitenkin sanelivat todellisen tahtonsa.

Heille riitti pelkkä enemmistö.

Suomalaisen politiikan teon ominaisuus on kuitenkin se, että saadut poliittiset selkäsaunat eivät vaivaa.

”EU-hyvä ja Impivaara-paha” idealismin romahdus oli vain väliaikaista.

Siitäkin huolimatta, että Suomi olisi ollut valmis verotuksen toimivallan siirtämiseen Nizzassa. Onneksi ruotsalaiset ja Iso-Britannia vastustivat.

Tämän jälkeen myös ovi Itä-Eurooppaan avautui. EU:n väkiluku kasvoi noin miltei 30% mutta yhteistä kakkua he toivat mukanaan vain 6 prosenttia. Siitä alkoi myös Suomen maksuosuuden vähittäinen kasvu – oli luotava ostovoimaa yhteisille markkinoille ja siksi oli maksettava Itä-Euroopan kuluja.

Kiltti mallioppilas Suomi

Ja mehän maksettiin. Todellisuuden virvoittava vaikutus silloiselle Suomen eliitille oli lyhytaikainen.

Suomalaiset jatkoivat ”kiltin oppilaan” politiikkaansa ja kärsivät tappioita aina toisensa jälkeen.

Paras esimerkki tästä on se kun Suomi menetti elintarvikeviraston Berlusconin Italialle ja Lipponen jäi haukkomaan vähäksi aikaa henkeänsä.

Suomi on Nizzan jälkeen toiminut niin parlamentissa, komissiossa kuin muuallakin kilttinä, vaikenevana ja hyvätapaisena yhtiömiehenä – joko siksi, että sinne mennyt päämies ei ole ymmärtänyt sitä mistä puhutaan tai siitä syystä, että hän ei ole uskaltanut avata suutaan.

Tähän täytyy kuitenkin saada aikaan muutos.

Tai käy kuten venäläisessä sananlaskussa: ”hölmö saa selkäänsä kirkossakin”.