Kun äärivasemmistolainen opetusministeri Li Andersson kiroilee ja puhuu törkeästi toisten keskustelijoiden puheen päälle, otsikoi suomalainen media esimerkiksi näin:

Iltalehti: "Li Andersson tylytti Jussi Halla-ahoa A-studiossa: ”Suoraan sanoen paskapuhetta”"

Iltalehden naistoimittajan mielestä Andersson on kova kimma? Tylyttää.

Yle: "Li Andersson ryöpytti Jussi Halla-ahoa A-studiossa: "Tuo on suoraan sanottuna paskapuhetta""

Ylen naistoimittajan mielestä Andersson on kova kimma? Ryöpyttää.

Iltasanomat: "Jussi Halla-ahon kommentti sai aikaan kiivaan sananvaihdon A-studiossa – Li Andersson: ”Suoraan sanottuna paskapuhetta”"

Iltasanomien miestoimittaja on neutraali, ei kantaa suuntaan tai toiseen.

MTV: "Lapsilta korvat kiinni: Opetusministeri Li Andersson äityi kiroilemaan Halla-aholle Ylen suorassa lähetyksessä"

MTV:n miestoimittaja kritisoi lempeästi, mutta selkeästi.

Voi olla, että otsikot laatii joku muu kuin toimittaja, mutta toimittajan nimiin otsikot luetaan suuren yleisön silmissä.

Artikkeleiden otsikot heijastelevat myös median yleistä kantaa mihin tahansa yhteiskunnalliseen asiaan.

Neljän esimerkin valossa voi tehdä muutaman johtopäätöksen:

1) naistoimittajat ihailevat Anderssonia ja ovat sitä mieltä, että hänen käytöksensä opetusministerinä on ihan ok

2) suhtautumisellaan naistoimittajat tulevat tunnustaneeksi, että äärivasemmistolaisen ministerin kiroilu on ihan ok, ikään kuin luonnollista käyttäytymistä kommunismin perinnepuolueen edustajalta

3) miestoimittajat ovat joko neutraaleja tai kriittisiä, MTV:n artikkelin otsikko kielii siitä, että opetusministerin käytös ei sovi julkiseen mediaan

4) jos toimittajien poliittinen vakaumus pitäisi päätellä otsikon perusteella, naistoimittajat kuuluvat ilman muuta osastoon punavihreät, miestoimittajien puoluekannaksi voisi luokitella jonkun porvarillisen puolueen tai demarien sivistyneemmän osaston, mikäli demaripuolueesta vielä sellainen osasto löytyy

5) otsikoinnin perusteella voi kuvitella myös kyseisten toimittajien sivistystason, naisilla se on alhainen, miehillä keskinvertoa tai parempi

Jos nyt tuli mieleen, että moralisoin syyttä suotta, huoli pois, sillä minulle on yksi lysti, jos ministeri kiroilee eikä osaa käyttäytyä keskustelun aikana. Ennen kaikkea Li Andersson kertoo käytöksellään vain siitä, että hän on sivistyksellisesti pohjasakkaa.
Ei ihmisen kiroilu henkilöstä sinänsä sivistyksellistä nollaa tee, mutta on eri asia millaisissa paikoissa ärräpäitä päästelee.

Kiroilen itsekin aika ajoin melko rankasti, mutta vältän voimasanoja lasten kuullen. Autoa ajaessa saatan tilanteesta riippuen kiroilla kuin rantarosvo, jos olen yksin tai kyydissä on vain aikuisia, joiden kanssa on kaverilliset välit. En ole aina muutenkaan mikään pulmunen, mutta vältän ikävää käytöstä julkisuudessa enkä ole ylpeä sellaisesta myöskään silloin, jos ja kun yksityiselämässä eksyn typerien tapojen tulkiksi.

On aivan varmaa, että lapset oppivat aikanaan kiroilemaan ja tekemään pahojaan, mutta en tahdo olla esimerkki, johon voidaan tarvittaessa vedota, kun haetaan hyväksyntää omalle huonolle käytökselle.

Yhteiskunnassa, siis sivistyneessä yhteiskunnassa, on tietynlaiset normit, joiden perusteella ympäristö arvioi kutakin henkilöä.

Länsimainen yhteiskunta on ollut parhaina aikoinaan hyvä nimenomaan siitä syystä, että kaikkien sen edustajien käyttäytyminen on tietyllä tavalla ennakoitavaa, vaikka kukin on ollut myös persoonallinen oma itsensä.

Kiroilu julkisessa poliittisessa keskustelussa on aina laskettu typeryydeksi, joka kertoo lähinnä siitä, että henkilön on sivistymätön ja että argumentit ovat lopussa ja sen vuoksi täytyy ottaa käyttöön sanavarasto, jolla pyritään lanaamaan eri mieltä olevia.

Iltalehden ja Ylen naistoimittajan asenne on mainio esimerkki siitä, kuinka puolueellisesti he suhtautuvat poliitikkoon riippuen siitä, mitä puoluetta tai sukupuolta hän edustaa.

Ajatelkaapa huviksenne millaisia otsikkoja ja kommentteja toimittajat olisivat repineet, mikäli joku perussuomalainen nainen tai mies olisi yhtä huonokäytöksinen kuin Li Andersson.

Jos esimerkiksi Arja Juvonen tai Riikka Purra päästelisivät ärräpäitä ja puhuisivat toistuvasti kanssakeskustelijoiden puheen päälle televisioitavan keskustelun aikana.
Ja voi sitä negatiivista riemua mediassa, mikäli Jussi Halla-ahon suusta pääsisi iso prkle osoitettuna vihreiden tai vasemmistoliiton puheenjohtajan suuntaan!

Kommunisteille ja muille äärivasemmistolaisille on ollut kautta aikain tyypillistä, että he puhuvat ylevästi ihmisoikeuksista ja toisten kunnioittamisesta, mutta toteuttavat yhteiskunnassa poliittista kulttuuria, jossa ikävä käytös, eri mieltä olevien sorto sekä vandalismi ja väkivalta ovat sallittuja keinoja tavoitteiden edistämisen tiellä.

Jostain syystä suomalainen toimittajakunta sulkee lähes aina silmänsä, kun Suomen punavihreä väki harjoittaa perinteisiä toimiaan kenttätyössä.

Viimeisin Tampereen yliopiston sisällä tehty tutkimus kertoi, että noin 75 prosenttia toimittajaopiskelijoista äänestää punavihreitä (vas, vihr) ja noin 10 prosenttia demareita, joten toimittajien reagoinnissa tai reagoimattomuudessa ei ole sinänsä mitään ihmeellistä.

Tiedossa ja näkyvissä olevien tosiasioiden perusteella olisi tietysti toivottavaa, että toimittajat eivät niin usein väittäisi olevansa poliittisesti neutraaleja henkilöitä tehdessään yhteiskunnallisiin asioihin liittyvää työtä.

Koska toimittajakunnan enemmistö on niin selkeästi punavihreän [uuskommunistisen] politiikan tukijoukko, pitäisikö heidän vanhaa saksalaista metodia mukaillen kertoa vaikka hihamerkin avulla mitä poliittista suuntausta he edustavat?

Oliko se niin, että hihamerkki-vitseistä nousee aina kohu, koska punavihreät toimittajat ovat melko fasistisia ja rasistisia myös huumorintajun suhteen?