Viimeisten viikkojen aikana on valtamediassa näkynyt tiivistyvään tahtiin kommentteja, joissa kritisoidaan kovalla kädellä Sanna Marinin (sdp) hallituksen (sdp, kesk, vihr, vas, rkp) ministerien ja joidenkin johtavien virkamiesten toimintaa.

Vielä joulu- ja tammikuussa valtamedia hehkutti Marinin hallitusta varsin pidäkkeettömästi, vaikka hallituksella ei ollut todellisuudessa ensimmäistäkään näyttöä osaamisestaan.

Tai no, ehkä Marinin takana olevat miehet ja naiset osaavat markkinoida ihmisiä hömppäjulkisuuteen, kuten Vogue-lehden sivuille. Sitä en aivan ymmärrä, millä tavalla muotilehti Voguen sivuilla poseeraaminen vahvistaa kuvaa ammattitaitoisesta ja luotettavasta poliitikosta.

Henkilökohtaisesti yhdistän muotimaailman aivan toisaalle kuin hyvään yhteisten asioiden hoitoon. Voguen sivut täyttyvät käsittääkseni enimmäkseen itseään ja ulkonäköään täynnä olevista egoisteista ja narsisteista, joilla ei ole kansalaisten arkielämän asioiden hoitamisen kanssa mitään tekemistä.

Sukupuoli, ikä ja / tai mukiinmenevä ulkonäkö eivät ole poliittisia meriittejä, vaikka kiihkeät feministit ja naisia mielistelevät vasemmistolaiset setämiehet niin antavat ymmärtää.

Luotettavaa poliitikon kuvaa ei synny myöskään siitä, että poliitikko (Sanna Marin) kannattaa hoitajamitoitusta eduskunnassa, mutta vastustaa samaa asiaa Tampereen valtuustossa.

Sosiaalisen median aktiivit ja useat vaihtoehtojulkaisut ovat suhtautuneet huomattavasti valtamediaa kriittisemmin pääministeriin ja hänen hallitukseensa. Koronakriisin alkuvaiheessa valtamedia jaksoi vielä hypettää Marinin hallitusta, mutta viime viikkoina, erityisesti aivan viime päivinä, on mediassa näkynyt realismiin pohjaavia kriittisiä kirjoituksia, tekstejä, jollaisiin ammattitoimittajien olisi pitänyt kyetä jo huomattavasti aiemmin. Mutta parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan.

Kahdesta viimeisimmästä valtamedian Marinin hallitukselle osoittamasta kriittisestä kirjoituksesta toinen on Susanne Päivärinnan Iltalehdessä eilen (19.4.2020) julkaisema Näkökulma-teksti, jonka kohteena on sosiaali- ja terveysministeriön (STM) kauhukaksikkoministereistä toinen, Aino-Kaisa Pekonen (vas), joka on suoltanut suustaan lausuntoja, joiden sisältö ja elävän elämän todellisuus eivät ole kohdanneet luotettavalla ja uskottavalla tavalla.

Päivärinta ihmettelee kirjoituksessaan Pekosen piiloutumista hetkellä, jolloin ministerin pitäisi seisoa etulinjassa kertomassa kansalaisille tosiasioita koronavirukseen liittyen.

Päivärinnan ja useiden muiden toimittajien haastattelupyynnöistä Pekonen on järjestelmällisesti kieltäytynyt, vaikka tarjolla on ollut mikä tahansa ajankohta, jonka Pekonen katsoo sopivaksi. Ministeri Pekonen on kieltäytynyt pyynnöistä kategorisesti avustajansa välityksellä.

Toisin sanoen suomalaiset ovat saaneet Pekosesta ministerin, joka puhuu julkisuudessa mitä sylki suuhun tuo, jonka lisäksi hän ei vastaa kysymyksiin, joita sinkoilee nyt ilmassa enemmän kuin kertaakaan Marinin hallituksen lyhyen historian aikana.

Viimeisimmän kritiikin Marinin hallitukselle esittää Iltasanomien entinen vastaava päätoimittaja Tapio Sadeoja tänään (20.4.2020) julkaistussa kommenttipuheenvuorossa. 

Pitkähkössä kirjoituksessa Sadeoja nostaa esiin kummatkin sekavia puhuvat ministerit, Aino-Kaisa Pekosen ja Krista Kiurun (sdp) sekä STM:n kansliapäällikkö Kirsi Varhilan (sdp).

Sadeoja toteaa kirjoituksensa loppuosassa, että kriisijohtajan (pääministeri Marin) rooliin on kuuluttava ”uskallusta tunnustaa, että omassa lähipiirissä on johtajia, jotka ovat väärässä paikassa väärään aikaan”.

Sadeojan mukaan Marinin ”on jätettävä ideologiansa takapenkille ja keskityttävä pragmaattiseen johtamiseen. Hänen on myös kyettävä sanomaan, että toveri saa mennä, kun toveri ei ole tehtäviensä tasalla”.

Huomio kiintyy tekstin viimeisiin sanoihin, jotka alkavat sanalla KUN, ei siis jos, vaan kun.

Sananvalinta tarkoittaa, että Sadeoja on tuhansien ja tuhansien suomalaisten kanssa samalla linjalla – erityisesti kriisiaikana suomalaisilla täytyy olla poliittiset johtajat ja johtavat virkamiehet, joihin voi luottaa sen sijaan, että heidän lausuntonsa herättävät toistuvasti epävarmuutta ja hämmennystä.

Vanha viisaus, jonka mukaan hyvät ajat tuottavat huonoja johtajia, näyttää pitävän millilleen paikkansa, sillä Marinin hallituksesta löytyy useita ministereitä, pääministeri mukaan lukien, jotka eivät ole antaneet toimillaan kuvaa asiansa hallitsevasta ja luotettavasta henkilöstä, vaan hallituksen politiikka koronan suhteen on ollut poukkoilevaa ja sekavaa. Puhumattakaan siitä, että useat ministerit ovat puhuneet täyttä lööperiä Suomen hyvästä valmiudesta kriisitilanteen edessä.

Sanna Marinista ei ole heijastunut vahvan johtajan ominaisuuksia, vaan hän on leppoisina poliittisina aikoina politiikassa edennyt broileri, joka ei pääministerin roolissa kykene johtamaan maata, vaan edustaa enemmän poliittista ideologiaa ja identiteettipolitiikkaa.

Huonosta tilannetajusta kertovat esimerkiksi kommentit, joista on syntynyt mielikuva, jonka mukaan hallitus ei tingi utopistisesta ja suomalaisille kalliiksi käyvästä ilmastopoliittisesta linjastaan eikä haitallisesta maahanmuutosta, jota pikemminkin pyrkii helpottamaan tiukennusten sijaan.

Suomalaisten kannalta olisi erinomainen asia, mikäli poliittinen hallitus astuisi sivuun ja sen sijalle nousisi virkamieshallitus, joka ei politikoi vaan tekee tarvittavat päätökset ja laittaa virkamiehet töihin, joiden myötä ei palvella poliittista eliittiä vaan kansaa.

Suomi tarvitsee nyt kokeneita henkilöitä johtamaan valtio vakaalle tielle. Sukupuolella ei ole väliä, sen sijaan kokemuksella sekä hyvillä kansainvälisillä suhteilla ja kaupallisella osaamisella olisi nyt erittäin paljon käyttöä.

Poliittisten broilerien aika on ohi, tai siis pitäisi olla, sillä broilerikoulut eivät opeta kriisijohtamista vaan poliittista pelaamista, jossa oma ja puolueen etu kulkevat aina kansakunnan edun edellä.