Pääministeri Sanna Marin (sdp) on paitsi sosialisti, myös äärifeministi, näiden ideologisten asioiden suhteen hän ei ole jättänyt mitään epäselvyyttä.

Myös sisäministeri Maria Ohisalo (vihr) on äärifeministi, nähtävästi vielä enemmän "ääressä" kuin pääministeri Marin.

Lisäksi Ohisalon, kuten useiden muiden vihreiden kommenteista on pääteltävissä, että he edustavat jonkinlaista kommunismin ja natsiaatteen välimuotoa.

Sananvapauden vastaisuus, kansallisen itsenäisyyden vastaisuus, rotuteoriaan ja kastijakoon viittaava interseksionaalinen feminismi sekä ideologiaan liittyvä sanallinen kiemurtelu ja suoranainen valehtelu nostavat mieleen kommunistien ja natsien harjoittaman viestinnän.

Epäselvyyttä ei ole myöskään siitä, että äitiyslomalla oleva vasemmistoliiton Li Andersson ja STM-ministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas) ovat äärifeministejä ja sosialisteja. Sekavia puhuvasta Krista Kiurusta (sdp) puhumattakaan.

Kuinka kovia feministejä ovat rkp:n Anna-Maja Henriksson ja keskustan punaväriä tunnustavaksi puheenjohtajaksi mainittu Annika Saarikko, sitä en tiedä, mutta ainakin he tukevat hallituksen linjaa.

Viime aikoina on ollut selkeästi nähtävissä, että äärifeministinen maailmankuva ohjaa vahvasti hallituksen toimintaa. Saamaansa ikävään palautteeseen hallitus on reagoinut väittämällä negatiivisen viestinnän johtuvan ministerien sukupuolesta (feminiininen).

Itsekritiikin puutteesta kärsivät hallituksen naiset eivät nähtävästi ymmärrä feminismikiihkossaan, että kritiikissä ei todellakaan ole kyse naisvihamielisyydestä, vaan hallituksen toteuttamasta politiikasta, jonka epämääräisyydestä ja poikkoilevuudesta ovat viimeksi todistaneet koronaan liittyvät puheet ja tavoitteenasettelut.

Ensin hallitus esitti voimakkaita liikkumisrajoituksia, jotka perustuslakivaliokunta sittemmin tyrmäsi. Ei kuitenkaan kulunut montaa päivää, kun pääministeri Marin astui esiin ja kertoi julkisuuteen, että hallituksen exit-strategian mukaan kesällä kaikki saattaa olla toisin ja yhteiskunta sen myötä avautumassa.

Ailahtelevaisia ovat pääministerin puheet, mutta kulissitietojen valossa sitä ei voi enää pitää ihmeenä. Marinin käytös on jo pidempään viitannut äksyilevään ja ylimieliseen luonteeseen, jollainen on tyypillistä minä itse -ihmiselle, jonka sisällä hehkuu voimakas, poliittista ja yhteiskunnallista näkökenttää sumentava aatteen palo.

Kuinka paljon pääministerin sekavaan viestintään vaikuttaa valtioneuvoston uusi strategisen viestinnän tiimi, joka aloitti toimintansa muutama kuukausi takaperin?

Valtioneuvoston tiedote, päivätty 3.2.2021, valaisee tiimin toimintaa tiedotteessaan muun muassa seuraavalla tavalla: 

"Valtioneuvoston kanslian viestintäosastolla on aloittanut toimintansa uusi strategisen viestinnän tiimi. Viisihenkinen tiimi vastaa viime keväänä poikkeusolojen alussa käynnistetystä henkisen kriisinkestävyyden Suomi toimii –viestintäkokonaisuudesta sekä tukee viranomaisia informaatiovaikuttamiseen varautumisessa ja vastaamisessa."

Siis, "tukee viranomaisia informaatiovaikuttamiseen varautumisessa ja vastaamisessa".

Viestintäjohtaja Päivi Anttikosken mukaan "hyvä henkinen kriisinkestävyys auttaa ihmisiä ja yhteisöjä kestämään koronakriisin aiheuttamat henkiset paineet paremmin. Hyvä henkinen kriisinkestävyys edistää myös kriiseistä toipumista ja on siksi tärkeä osa yhteiskunnan huoltovarmuutta".

Hallituksen osalta viestinnän ykkösnimi on tietysti pääministeri, jonka tehtävänä pitäisi olla erilaisista toimista ja strategioista kertominen mahdollisimman yksiselitteisellä ja selkeällä tavalla.

Pääministerin puhetapa (katkonainen puhe) on ilman muuta selkeää, mutta viestintä sen sijaan sekavaa sen vuoksi, että puheen sisältö saattaa muuttua radikaalisti muutamien päivien sisällä.

Eikö hallitus löydä keskuudestaan yksimielisyyttä, jonka vuoksi yhdellä viikolla esitellään jotain strategiaa ja seuraavalla jotain toista, että kaikki hallituksessa istuvat puolueet olisivat tyydytettyjä?

Entä kuinka suuri merkitys hallituksen tarjoilemaan epäjohdonmukaiseen viestintään on valtioneuvoston strategisen viestinnän tiimillä?

Toisin kuin viestintäjohtaja Anttikoski toteaa, hallituksen kriisiviestintä ei ole kasvattanut viime kuukausina kansalaisten kriisinkestävyyttä, vaan alentanut sitä. Epämääräinen, epäjohdonmukainen ja sekava viestintä ovat omiaan nimenomaan heikentämään kriisinkestävyyttä ja kansalaisten uskoa hallituksen toimintaan.

Jotain suuntaa antavaa voi päätellä strategisen viestinnän tiimin pätevyydestä, kun tiedostaa, että Anttikosken alaisuudessa toimivaa tiimiä johtaa henkilö, jonka mielestä ylikomisario Jari Taponen ja sdp:n helsinkiläinen somalivaltuutettu Husu Hussein ovat päteviä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden markkinoijia.

Taponen tunnetaan useista poliisikunnan arvovaltaa ja uskottavuutta horjuttaneista tviiteistään, Husseinia puolestaan ei tunneta erityisen luotettavana ja rehellisenä viestijänä.

Strategisen viestinnän tiimin sukupuolijakauma on mielenkiintoinen, sillä kaikki tiimin jäsenet ovat nimensä perusteella naisia ja ainakin tiimin vetäjän tiedetään olevan kova feministi.

Itselleni on melko usein tullut hallituksen esityksiä ja viestintää seuratessa mieleen kysymys siitä, vaikuttaako äärimmäinen feminismi, intersektionaalinen feminismi voimakkaasti kaikkeen politiikkaan, jota hallitus toteuttaa.

Sisäministeri Ohisalo on todennut julkisesti, että "intersektionaalinen feminismi on hallituksen uuden tasa-arvo-ohjelman kantava ajatus". 

Hallituksen tasa-arvo -ohjelman tarkoituksena on edistää sukupuolten tasa-arvoa Suomessa ja ulkomailla.

Intersektionaalisen feminismin tasa-arvokäsityksen mukaan valkoihoisen heteromiehen niin sanottu uhristatus on nolla, joten kyseiseen "luokkaan" tai "kastiin" kuuluva henkilö on intersektionaalisen feminismin mukaisesti pahnan pohjimmainen, joka tarkoittaa, että valkoihoinen heteromies nähdään lähinnä sortajan asemassa.

Kaikki muut ihmisryhmät ovat tietyllä tavalla uhreja, mutta eivät suinkaan tasavertaisia uhreja, vaan uhristatus määräytyy ihonvärin, uskonnon, jonkin vähemmistöstatuksen tai jonkun muun henkilöön liittyvän yhden tai useamman ominaisuuden mukaisesti.

Hierarkinen uhriasema vaihtelee riippuen siitä, millaisessa yhteiskunnassa eletään, mutta yksi on varmaa - valkoihoinen heteromies on aina alinta kastia.

Onko kyseisellä modernilla rotuopilla (intersektionaalinen feminismi) jotain tekemistä koronatoimenpiteiden kanssa?

On paljonkin, kuten tiedetään esimerkiksi siitä, miksi rajavalvonnan kuntoon laittaminen on ollut äärimmäisen vaikeaa hallitukselle. Sisäministeri Ohisalo on aiemmin todennut, että turvapaikanhakijoiden mahdollisuudesta päästä Suomeen on aina pidettävä huoli.

Tämän lisäksi tiedetään, että hallitus ei ole halunnut kohdentaa toimenpiteitä juuri sinne, missä korona on levinnyt selkeästi kiivaimmin.

Maahanmuuttajayhteisöt ja niiden harjoittamat kokoontumiset sekä erityisesti maahanmuuttajanuorten hengailu kauppakeskusten nurkilla ovat olleet hallituksen päätöksenteossa toissijaisia asioita.

Kuinka suuri merkitys intersektionaalisen feminismin määrittämällä uhristatuksella on todellisuudessa ollut hallituksen kädettömään toimintaan?

Toisin sanoen kuinka vahvasti hallituksen kykyyn suojella väestön pääosaa vaikuttaa se, että useat maahanmuuttajaryhmät nähdään hallituksen sisällä uhriasemassa, vähemmistöinä, joiden toimintaa katsotaan läpi sormien?

Ääriajattelijoille ei pitäisi koskaan antaa niin suurta mandaattia yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kuin tällä hetkellä on Suomessa. Konsensuspolitiikka on tällaisessa tilanteessa todellista myrkkyä väestön enemmistön kannalta. Konsensuksen mukaisesti ääriajattelijat saavat nykyisessä hallituksessa läpi kansallista yhtenäisyyttä, omavaraisuutta ja itsenäisyyttä tuhoavia asioita, koska hallituksen kaksi aisankannattajapuoluetta tyytyvät siihen, että saavat omia päämääriään läpi.

Konsensus on aidon demokratian tuhoava voima ja erityisen vaarallinen päätöksentekotapa siitä muodostuu, kun ääriajattelijat omaavat hallituksessa enemmistön.