Tekniikan tohtori Eero Paloheimo on sitkeä mies. Ikoninen vihreä on vuosikymmenet kamppaillut löytääkseen keskitien kahden ääripään välillä, jotka jakavat ihmiset ympäristökysymyksissä. On ihmiskeskeinen ja edistysuskoinen valtavirta-ajattelu, joka uskoo kaiken järjestyvän markkinatalouden ehdoilla. Toisaalla on luontokeskeinen vähemmistö, joka saarnaa ihmisen pakottamista kurinalaisuuteen. Siinä missä edellä mainittu on optimismiin puettua välinpitämättömyyttä, on jälkimmäinen epärealistinen odottaessaan massoilta epäitsekkyyttä.

Paloheimo on ratkaissut ristiriidan uskollaan tekniseen vallankumoukseen, jonka toteutuminen on koko maapallon elinehto. Unelma konkretisoituu ekokaupungissa, joka minimoi ihmisyhteisön ympäristökuormituksen. Ekokaupunki ei ole ulkokultainen puistokylä vaan koko infrastruktuurin mullistava tulevaisuudenvisio. Vuonna 2005 Paloheimo lähti unelmansa perässä Kiinaan, sillä arveli ettei demokratia ole vielä ehtinyt pilata mahdollisuuksia radikaaleihin kokeiluihin.

Kuinkas sitten kävi? Tohtori lähti soitellen sotaan, ja sai aluksi maistaa menestystä. Sitten alkoivat ongelmat, joiden alkuperä on inhimillisessä tekijässä. Tämänkin tarinan taikasana on raha. Se houkuttaa hunajan tavoin ihmisiä, joilla ei pitäisi olla mitään tekemistä näin tärkeiden hankkeiden kanssa. Paloheimo antaa imartelun sokaista itsensä ja saa myöhemmin karvaasti todeta, että hänenkin juudaksensa oli koko ajan yksi läheisimmistä.

Kiinalainen juttu on tapahtumakuvauksena melkoinen järkäle. Paloheimo kuvaa kaiken syömiään aterioita myöten niin insinööriautistisen pikkutarkasti, että tyylilaji jakaa taatusti lukijoita. Lähes kuusisataasivuisesta mammutista voisi helposti leikata puolet pois ilman että kokonaisuus kärsisi. Makuasioita tietysti. Matka- ja raporttikirjallisuudessa tyylillä on vannoutuneet lukijansa, eikä nyt edes puhuta katiskanpainosta. Ero esimerkiksi kaikki sillat polttaneen ex-puoluesihteerin Jarmo Korhosen historiikkeihin on selvä.

Kirjan paras anti on kulttuurierojen läpivalaisussa, joka on sekä herkullista että karmivaa luettavaa. Rehellisyys on Kiinassa pahe, ja rahanpalvonta häpeämätöntä. Tätä on vaikea suomalaisten tonttujen ymmärtää. Toisaalta jokainen voi pohtia, ovatko suomalainen suorasanaisuus ja sopimusten kunnioittaminen sittenkään niin pahoja asioita? Kiinalaisen yhteiskunnan ongelmiin on syynsä, eikä niitä tarvitse hakea ihmisistä kauempaa. Maa, jossa vaatimus luottamuksesta on äärimielipide, ei ehkä ole se eldorado, joka näyttää suunnan muulle maailmalle. Aika näyttää. Paloheimon liikekumppanin sanat summaavat pettyneet tunnot: “Nyt menen nukkumaan. Vihaisena. Jätetään p**kele Kiina sikseen, eivät ole teidän, eivätkä meidän suunnitelmiemme arvoisia.”

Eero Paloheimo: Kiinalainen juttu. Kiuas Kustannus, 2018, s. 583.

Kirja-arvion toimitti Tenho Kiiskinen