Aivan aluksi toivotan kaikille aidosti hyville ihmisille rauhaisaa joulua. Vähemmän hyviä ihmisiä haluan muistuttaa erityisesti siitä, että monet suomalaiset viettävät edessä olevan joulun ahdistavissa ja surullisissa tunnelmissa.

Viime vuosina useat suomalaiset ovat menettäneet sukulaisen tai ystävän Suomen poliittisen johdon tekojen, tai pikemminkin tekemättömyyden vuoksi. En luettele tarkemmin surullisia tapahtumia, joissa suomalainen ihminen on joutunut surman suuhun vain siksi, että poliitikot ovat heikkouttaan päästäneet pahan valtion rajojen sisäpuolelle.

Suomen nykyinen sisäinen tilanne ja joulun aika toivat mieleen lapsuuteeni liittyvän tositapahtuman, joka on syöpynyt ikuisesti mieleen.

Olimme perinteiseen talviseen tapaan hiihtämässä Helsingissä, minä ja jo 20 vuotta sitten edesmennyt veljeni sekä eräs toinen veljeskaksikko. Ikävuotemme vaihtelivat seitsemästä yhdeksään vuotta, minä nuorimmaisena. Ajankohta oli 1960-luvun alkupuoli.

Mukana oli pieni reppu, joka piti sisällään termospullollisen kuumaa kaakaota, neljä kuppia ja pussillisen äitini leipomia korvapuusteja, joiden veroisia leivon vain itse (omakehu, mutta minkäs teet tosiasialle!).

Pakkanen paukkui lähempänä kahtakymmentä astetta, mutta se ei haitannut, sillä olimme kaikki vähäisestä iästä huolimatta tottuneita hiihtäjiä, osalla takana esimerkiksi 20 kilometrin hiihtoretki, josta sai palkinnoksi Tahko Pihkalan kunniaksi tehdyn mitalin.

Retkemme suuntautui erikoiseen paikkaan, jonka vilkasluonteinen veljeni oli havainnut ympäristössä aiemmin liikkuessaan. Hiihdimme Maunulasta muutaman kilometrin päässä Pasilan suunnassa olevalle alueelle, josta lapsia usein varoiteltiin. Paikka oli asutuksesta syrjässä, melko avoimella rakentamattomalla alueella, joka sijaitsi tiheähkön metsäalueen vieressä.

Keskelle karua ympäristöä oli pystytetty aaltopahvista, kovalevystä, puurimasta ja hylätystä rakennusmateriaalista valmistettuja majoja, joissa asusti arviolta 10 – 20 miestä. Osa heistä istui nuotion ääressä lämmittelemässä kun saavuimme paikalle.

Itseäni pelotti hiukan, mutta joka paikkaan uteliaan nenänsä työntävä velipoika vain naureskeli ja vinoili todeten minun olevan ikuinen itkuiikka. Harmitti, mutta pidin suun supussa.

Otimme sukset pois jalasta ja kävelimme miesten luo. Osa heistä oli pukeutunut vanhoihin, huonokuntoisiin vaatteisiin, toisilla oli normaali aikuisen miehen talvinen asu, paksu talvipomppa ja siistit talvikengät. Nuotiolla vallitsi hiljainen, haikea tunnelma.

Miehet kyselivät mitä pojille kuuluu ja mistä tulemme. Kerroimme olevamme hiihtoretkellä ja tulleemme varta vasten katsomaan mitä täältä löytyy.

Lyhyen sananvaihdon jälkeen avasimme mukana olleen pienen repun, tarkoituksena nauttia matkaeväistä nuotion ääressä. En muista kuka, mutta joku meistä kysyi miehiltä haluavatko he korvapuusteja. Hetken empisen jälkeen saimme myönteisen vastauksen. Muistelen, että joidenkin miesten silmät olisivat kostuneet. En ole varma, mutta tällainen mielikuva minulle on jäänyt.

Kovin pitkään emme nuotiolla viihtyneet, osasyynä kylmyys, mutta merkittävimpänä syynä lienee se, että kotiintuloajasta oli sovittu eikä siitä kannattanut tinkiä. Heitimme hyvästit ankeissa oloissa eläville miehille ja hiihdimme alkuillan hämärässä takaisin kotimaisemiin.

Silloin en ymmärtänyt tarkalleen miksi he asuivat kovien talvipakkasten aikaan pahvimajoissa, mutta myöhemmin oivalsin, että he olivat sodan käyneitä miehiä, jotka olivat ajautuneet syrjään yhteiskunnasta, kuka mistäkin syystä, osa fyysisesti, mutta kaikki henkisesti vammautuneina.

Tapaaminen on noussut usein mieleen. Esimerkiksi hetkinä, jolloin 70-luvun kommunismibuumi oli korkeimmillaan ja kuulin, kuinka kommunistit syyllistivät sodan käyneitä alkoholisoituneita miehiä.

Mitäs menitte, oma vika. Tällaisia sanoja saivat useat elämässään järkyttäviä kärsimyksiä kokeneet miehet kuulla. Kommunistit eivät antaneet minkäänlaista arvoa sille, että elämän sivupolulle ajautuneet miehet olivat juuri niitä, joiden ansioista heillä, äärivasemmiston edustajillakin oli sanomisen vapaus sekä oikeus poliittisen mielipiteen ilmaisuun.

Sivupolulle ajautuneilta miehiltä vietiin viimeinenkin kunnia sen lisäksi, että he olivat jo menettäneet terveytensä. Yhteiskunnalle heidän arvonsa oli puhdas nolla, ei armoa, ainoastaan säälin, halveksunnan ja inhon sekaisia katseita.

Reilu viisikymmentä vuotta myöhemmin Suomen nykyinen poliittinen johto päästi maahan tuhansia länsimaista elämäntapaa ja demokratiaa vihaavia miehiä. Ei vain päästänyt vaan suorastaan houkutteli, hoivasi ja huolehti.

Yksikään rajan yli tulleista ei ollut pannut tikkua ristiin Suomen hyväksi, osa heistä oli jättänyt vaimonsa, lapsensa, isänsä ja äitinsä sotaisaan maahan. Osa heistä oli rikollisia, osa sotilaskarkureita, jotkut jopa terroristisessa toiminnassa mukana olleita.

Pahvimajojen miehet olivat sen sijaan antaneet kaikkensa, jotta Suomi säilyttää itsenäisyytensä. Heidät valtiovalta hylkäsi.

Kiitokseksi turvasta, hoivasta ja avusta useat viime vuosina rajan ylittäneet miehet ovat kohdelleet kaltoin suomalaisia naisia, miehiä ja lapsia. Valtiovallan reaktiona on ollut täysi hiljaisuus.

Ja ikään kuin kantaväestön kohtaamassa hyväksikäytössä ja väkivallassa ei olisi riittämiin siedettävää, poliittinen eliitti ja media ovat ”potkineet maassa makaavaa”, toisin sanoen solvanneet kritiikkiä esittäneitä suomalaisia erilaisin törkein nimityksin.

En kykene toivottamaan hyvää joulua yhdellekään ihmiselle, joka on tuottanut päätöksillään tai tietoisella toiminnallaan suuria kärsimyksiä tuhansille suomalaisille. Raiskaus, tappo, murha ja terrori eivät tuhoa vain kohteeksi joutuneen elämää vaan vaikuttavat monin tavoin heidän läheistensä ja ystäviensä elämään.

Kymmenet tuhannet suomalaiset liikkuvat nykyisin täysin erilaisen tunteen vallassa kuin vielä neljä vuotta aiemmin. Yhteiskunnasta on tullut turvattomampi paikka vain siksi, että poliittiselta johdolta puuttui rohkeus ja halu suojella omaa kansaa.

Kun mietin pahvimajojen miehiä, nousee heidän arvonsa korkeuksiin nykyisten poliittisten johtajien rinnalla. En näe mitään hienoa ja sankarillista henkilöissä, joilla on silmien paikalla euron, ruplan tai dollarin kuva ja pään sisällä jäätä.

Suomen poliittinen johto on unohtanut, että aitoa vapautta ei ole ilman turvallisuutta. Eikä se [poliittinen johto] tunnu ymmärtävän, että vähälläkin rahalla tulee tarvittaessa toimeen, mutta hengettömänä millään ei ole enää mitään arvoa.

Virolainen laulu Isamaa ilu hoieldes, Pidä huolta isänmaan kauneudesta, sisältää viisautta, jonka valtaosa suomalaisista tuntuu kadottaneen vaeltaessaan haaveiden ja turhuuksien markkinoilla. Seuraavassa ote kappaleen sanoista vapaana suomennoksena :

”Jos vaivut valheisiin, unohdut unelmiisi, taivut pakkovallan edessä, myyt kunniasi rahasta [taivut ruplan/ euron edessä],

saat kirppuja kupeillesi, syyhytaudin sydämeesi, paiseita päähäsi, luita mahaasi, joudut helvettiin.”

Tänä aamuna nuorehko virolainen mies totesi ETV:n ohjelmassa ”Igal rahval peab olema oma riik”, jokaisella kansalla täytyy olla oma valtio.

Hetken päästä ruutuun ilmestyi nuori poika, joka kertoi pitävänsä Ivo Linnan ja Tõnis Mäen musiikista. Mägi ja Linna ovat ikämiehiä, yli 70-vuotiaita, poika oli korkeintaan viidentoista. Mägi ja Linna tunnetaan isänmaan miehinä, Laulavan vallankumouksen sankareina ja oman maan kulttuurin aktiivisina tukipylväinä, joita arvostetaan Virossa edelleen erittäin laajasti.

Hyvää joulua kaikille aidosti hyville suomalaisille sekä kaikille niille Suomessa asuville ulkomaalaisille, jotka ovat ottaneet maan tavat ja kulttuurin sisäänsä iloisella mielellä.