Yhteiskunnallinen ilmapiiri Suomessa on valtamedian yksipuolisen ja harhaanjohtavan mielipiteenmuokkauksen kiihottamana kiristynyt tavalla, jota ennen Ukrainan sotaa ja suurvaltojen välisen vastakkainasettelun kärjistymistä, ei olisi voinut uskoa todeksi.

Eräät vihan sokaisemat poliittiset kiihkoilijat ovat levittäneet jopa minusta karkeita valheita (käyttäen kieltä jota en häveliäisyyssyistä heidän itsensä tähden tohdi toistaa) sekä olleet "passittamassa" minua Venäjälle. Joidenkin on vaikea hyväksyä sitä, ettei todellisuus ole niin mustavalkoinen, millaisena valtamedia sen esittää.  

Tuskin olen ainoa, joka viime aikoina on joutunut julkisen "verbaalimuilutuksen", solvaamisen ja mustamaalauksen kohteeksi. Mahdollisesti jotkut, jotka ovat rohjenneet kyseenalaistaa valtamedian levittää narratiivia, ovat joutuneet paljon pahemman vihan lietsonnan kohteeksi. Ne, jotka vihan lietsontaan sortuvat, ovat yleensä voimakkaan tunnepohjaisen manipuloinnin uhreja kuitenkaan sitä itse ymmärtämättä. 

Järjetön kiihkoilu muistuttaa pelottavasti siitä, mitä tapahtui Suomessa runsas 90 vuotta sitten, kun äärioikeiston poliittinen vaikutusvalta kasvoi ja uhkasi isänmaamme vapautta, länsimaista kansanvaltaa ja oikeusvaltiota. Tuolloin kysymys oli aidosta äärioikeistolaisuudesta ja kiihkonationalismista, todellisesta ekstremismistä.

Näiden käsitteiden merkitys on myöhemmin hämärtynyt. Nykyään etenkin vihervasemmistolaisilla on tapana on leimata "äärioikeistolaisiksi", "fasisteiksi" ja "natseiksi" poliittisia vastustajia, joilla todellisuudessa kuitenkin on hyvin tai ei lainkaan tekemistä sen kanssa, mitä termeillä alkujaan tarkoitettiin ja mistä niissä todellisuudessa on kysymys.

Maailmansotien välisenä aikana äärioikeiston toimintaan Suomessa kuuluivat niin sanotut muilutukset eli kyyditykset, joissa oli siirrytty sanoista tekoihin. Kyydityksillä tarkoitettiin äärioikeiston vaatimukset torjuvien kiinniottamista ja kuljettamista Suomen itärajalle.

Tavoitteena oli pelotella ja vaientaa ne, jotka rohkenivat olla heidän kanssaan eri mieltä. Nykyään tähän tarkoitukseen on käytettävissä muita ja paljon tehokkaampia ja hienovaraisempia keinoja kuin kyyditykset.

Vihan ja kostonhimon kyllästämän ilmapiirin taustalla olivat vuonna 1918 käydyn vapaus- ja kansalaissodan katkerat kokemukset. Puolet kansasta oli Venäjän kommunistihallituksen ja maamme äärivasemmiston kiihottamana saatu taistelemaan vastaitsenäistyneen Suomen laillista hallitusta ja vapaata yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Äärioikeistolaisille ja kiihkonationalisteille, joilla sodan jälkeen oli vahva asema yhteiskunnallisissa instituutioissa ja etenkin puolustusvoimissa, ei riittänyt edes se, että toinen rakasti isänmaataan, oli oikeistolainen eikä hyväksynyt kommunismia.

Vihan sokaisemille fanaatikoille on ominaista se, etteivät he siedä moniarvoisuutta ja sitä, että erilaisilla näkemyksillä olisi yhdenvertainen pääsy julkiseen keskusteluun. Omasta kannasta poikkeavia näkemyksiä ei siedetä: ellet ole kanssamme samaa mieltä, olet meitä vastaan. Tämä on yhteinen piirre kaikille totalitaristisille katsomuksille riippumatta siitä, miten niitä ulkonaisesti kaunistellaan.

Tunnetuin kyyditys kohdistettiin itsenäisen Suomen ensimmäiseen tasavallan presidenttiin, K.J. Ståhlbergiin. Se tapahtui lokakuussa 1930. Hänen valikoitumisensa äärioikeiston vihan kohteeksi ei ollut sattuma: se johtui yhteiskunnallisista näkemyksistä, joita hän edusti.

Vaikka Ståhlberg ei enää osallistunut päivänpolitiikkaan, hänellä oli merkittävä symboliarvo. Hän oli periaatteidensa mukaisesti edistänyt kansallista sovintoa toisiaan vastaan sotineiden kansanryhmien välillä.

Mutta ennen muuta Ståhlberg oli perinteisen länsimaisen kansanvallan ja oikeusvaltion periaatteiden varaan rakentuneen perustuslakimme pääarkkitehti. Tämä perustuslaki kumottiin ja korvattiin monitulkintaisella ja sen takia valtion mielivallan mahdollistavalla vasemmistoliberaalilla perustuslailla vuonna 2000.

Toisin kuin monet muut muilutetut, Ståhlberg ei ollut vasemmistolainen, vielä vähemmän kommunisti. Hän kuului Suomalaisen puolueen jakaantumisen yhteydessä muodostuneeseen Kansalliseen Edistyspuolueeseen.

Edistyspuolue, jota ei ole ollut olemassa yli puoleen vuosisataan, korosti klassisen liberalismin periaatteita, toisin sanoen kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta, länsimaista demokratiaa ja sen toimivuudelle välttämättömiä kansalaisoikeuksia, sanan- ja uskonnonvapautta, sekä nämä turvaavaa perustuslaillista tasavaltaista hallitusmuotoa.

Nämä ovat arvoja, joita pohjimmiltaan totalitaristinen valtaeliitti valtavaltamedian tuella "demokratian ja ihmisoikeuksien" nimissä länsimaissa yhä voimallisimmin ja kiihtyvällä vauhdilla murentaa edistääkseen valtapoliittisia ja taloudellisia etujaan ja käyttämällä siihen tehokasta yleisen mielipiteen muokkausta, jossa taitavasti sovelletaan massapsykologiasta tuttuja manipuloinnin keinoja, etenkin pelon lietsontaa. Tähän kuuluu se, etteivät useimmat tiedosta sitä, miten heitä käytetään hyväksi.

Samoja menetelmiä on käytetty esimerkiksi presidentti Donald Trumpin perustuslaillisen aseman horjuttamiseksi ja hänen uudelleenvalintansa estämiseksi sekä "kunnianhimoisen" ilmastopolitiikan, gender/queer-poliitikan ja koronakorotekampanjan edistämiseksi.

Totalitarismissa hyväksytään vain yksi Totuus, jonka vahvistamiseen kaikki institionaaliset rakenteet pyritään valjastamaan.

Divide et impera!

Petteri Hiienkoski