Kysymys oikeutetusta sodasta (bellum iustum) ja sen edellytyksistä oli tärkeä paitsi antiikin kreikkalaisille ja roomalaisille oppineille, myös kristillisen kirkon opettajille uuden liiton ensimmäisistä vuosisadoista alkaen.

Kirkkoisä Augustinus (354–430 jKr.) oli ensimmäisiä, joka kokosi siitä Raamatun opetusten perusteella opillisen esityksen. Hänen esittämänsä perusteet oikeutetulle sodalle ovat merkittäviä senkin takia, ettei kirkko vielä tuolloin ollut jakaantunut tunnustuskuntiin.

Myöhemmät teologit, kuten Tuomas Akvinolainen (1225–1274) sekä Martti Luther (1483–1546) ja muut uskonpuhdistajat, samoin kuin puhdasoppisuuden ajan luterilaiset opettajat, ovat pitkälti seuranneet niitä perusteita, jotka Augustinus aikanaan esitti. Muut kirkonmiehet ovat tehneet lähinnä joitain täsmennyksiä ja lisäyksiä hänen alkuperäisiin perusteisiinsa.

Niiden ymmärtäminen ei edellytä kristillistä uskoa eikä raamatuntuntemusta, sillä kysymys on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden (huom! EI siis vasemmistoliberaalissa nykymerkityksessä) ja luonnonoikeuden (ius naturale) piiriin kuuluvista asioista. Sen ytimessä on yleisinhimillinen niin sanottu vastavuoroisuuden periaate (Matt. 7:12).

Esitetyillä perusteilla on sen takia ollut keskeinen vaikutus myös kansainväliseen oikeuteen tai kansojen oikeuteen (ius gentium), kuten sitä aikanaan kutsuttiin. Kansainvälisen oikeuden isänä pidetty Hugo Grotius (1583–1645) toistaa hänkin ne pääosin samansisältöisesti. Hän käy kirjoituksissaan läpi sekä muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten oppineiden että kirkollisten opettajien esittämiä käsityksiä.

Raamatunkohdilla sinänsä on merkitystä ainoastaan niille, jotka ovat kristittyjä (Joh. 10:27). Muut voivat ymmärtää sen, mikä on oikein ja mikä väärin, terveellä järjellä luonnollisen moraalitajun ja siihen perustuvan oikeudentunnon ohjaamina.

Oikeutetun sodan edellytykset

Oikeutetun sodan edellytykset jaetaan toisinaan kahteen ryhmään. Niistä ensimmäinen ja tärkeämpi koskee sitä, mitä ehtoja sotaan menemisen on täytettävä (jus ad bellum) ja toinen sitä, mitä ehtoja sodankäynnin on täytettävä (jus in bello), että sotaa voitaisiin pitää oikeutettuna.

1. Ensimmäisen ryhmän ehtojen mukaan sotaan menemisen on täytettävä vähintään seuraavat edellytykset (jus ad bellum):

a) Oikeutettu syy

Sota on aloitettava ja käytävä oikeudenmukaisesta syystä, kuten itsepuolustukseksi, syyttömien ihmishenkien suojelemiseksi tai oman maan ja kansan puolustamiseksi.

Vaikka sota olisi näennäisesti hyökkäyssota, sillä voi siitä huolimatta olla oikeutettu syy, kuten oman kansakunnan turvallisuuden puolustaminen siihen kohdistuvaa vakavaa uhkaa vastaan tai naapurimaassa järjestelmällisen väkivallan kohteeksi joutuneiden siviilien hengen suojeleminen. Mutta esimerkiksi valtion alueen laajentaminen sinänsä tai kolonisointi eivät ole oikeutettuja syitä sodalle.

Vastaavasti, vaikka sota olisi näennäisesti puolustussota, siihen ei välttämättä ole oikeutettua syytä.

Esimerkiksi sota, joka on seurausta siitä, että on liittouduttu naapurimaan vihollisen kanssa tavalla, joka vakavasti vaarantaa sen turvallisuuden, ei ole aidosti puolustussota. Siinä on näet loukattu toisen legitiimiä oikeutta omaan turvallisuutensa.

Toisen oikeuksien loukkaus puolestaan vaatii luonnollisen oikeustajun mukaan vastaavan hyvityksen eli korjauksen. Se voi tässä tapauksessa olla syy oikeutetulle sodalle.

(1 Moos. 9:6; 2 Moos. 22:2; Luuk. 22:36-38; Ps. 28:4; Room. 13:4; 1 Piet. 2:13-14; 1 Tim. 2:2; Matt. 7:12; vrt. Apt. 23)

b) Oikea tarkoitus

Sodan taustalla olevan tarkoituksen on myös oltava oikea. Se tarkoittaa, että sodan tavoitteena tulee olla rauhan, järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden (huom! EI vasemmistoliberaalissa merkityksessä) palauttaminen.

Tästä seuraa, että rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuus on sodan aikana pidettävä auki.

Oikeutettu tarkoitus on myös vastaava hyvitys kärsitystä vääryydestä. Sota, joka on seurausta toiselle aiheutetusta vakavasta vahingosta, ei sen takia ole oikeutettu.

Toisen valtion laillisen hallituksen kumoaminen ei sekään sinänsä ole oikea tarkoitus. Se saattaa kuitenkin olla sitä, jos hallitus järjestelmällisesti käyttää pakkovaltaansa luonnonoikeuden vastaisesti esimerkiksi syyttömien tappamiseen.

Sota, jonka tarkoituksena on toisen maan hallituksen kaataminen sen takia, ettei se miellytä muuten poliittisesti tai ideologisesti tai joka tähtää esimerkiksi yksinvaltaisen järjestelmän muuttamiseen kansanvaltaiseksi, ei kuitenkaan ole tarkoituksensa puolesta oikeutettu.

(Matt. 5:9; Room. 13:4; 1 Piet. 2:13-14; 1 Tim. 2:2.)

c) Laillinen esivalta

Ainoastaan laillinen esivalta, kuten toimivaltainen hallitus tai hallitsija, voi aloittaa sodan ja käydä sitä. Kapinallisten tai kumouksellisten aloittama ja käymä sota ei ole oikeutettu.

(Room. 13:4; Matt. 26:52.)

d) Viimeinen keino

Sodan tulee olla viimeinen keino sen jälkeen, kun kaikki muut keinot konfliktin ratkaisemiseksi on käytetty. Ellei ole aidosti pyritty rauhanomaiseen ratkaisuun, sota ei ole oikeutettu.

(Room. 12:18; Hepr. 12:14; Saarn. 3:8.)

Näihin ehtoihin on toisinaan lisätty vaatimus sodassa menestymisen todennäköisyydestä. Ennen sotaan käymistä on tehtävä arvio, jonka perusteella siinä on kohtuullinen mahdollisuus menestyä. Muuten sota on turhaa ja aiheuttaa tarpeetonta vahinkoa.

Sota, johon käydään ilman edeltävää menestymisen arviointia ja ylivoimaista vihollista vastaan, vaikka se voitaisiin ihmishenkien säästämiseksi sopimalla estää, ei ole oikeutettu.

(Luuk. 14:31-32; Saarn. 9:4.)

Tähän liittyy myös suhteellisuuden vaatimus: sodan aiheuttama vahinko ei saa olla suurempi kuin sillä saavutettava hyöty.

2. Toisen ryhmän ehdot, jotka koskevat periaatteita, joita sodassa on noudatettava, että sodankäyntitapa olisi oikeutettu (jus in bello), ovat edellisiä suhteellisempia. Niiden täyttyminen on sen takia vaikeammin todennettavissa.

a) Suhteellisuus

Sodassa käytettävien keinojen on oltava oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään: käytetyn voiman taso ei saa olla suurempi kuin se, mikä on tarpeen sodan oikeutetun syyn saavuttamiseksi. Tarpeetonta voimankäyttöä on vältettävä.

Keinojen oikeutuksen arviointi edellyttää sitä, että tunnetaan perusteiltaan, mikä on sotaa käyvän valtion syy ja tarkoitus sodalle. Ilman sitä arviointi on käytännössä lähes mahdotonta.

(Luuk. 14:28; Matt. 7:12.)

b) Erottelevuus voimankäytössä

Voimankäytön on oltava erottelevaa, mikä tarkoittaa, että muita kuin sotilaallisesti merkittäviä kohteita on vältettävä. Esimerkiksi siviilejä ja sotavankeja ei saa vahingoittaa, saati kiduttaa.

Tilanteessa, jossa vastapuolen taistelijat ovat sekoittuneet siviilien keskuuteen, mikä usein on ominaista modernille kaupunkisodankäynnille, kohteiden erotteleminen on käytännössä vaikeaa, ellei mahdotonta.

(2 Moos. 23:7; 5 Moos. 20:19.)

Sodan oikeutusta koskevan arvion perusteet

"Totuus on sodan ensimmäinen uhri".  Koska informaatiosota on olennainen osa nykyaikaista sodankäyntiä, vaaditaan huolellisuutta ja tarkkuutta, ettei anneta sotapropagandan johtaa harhaan.

Sotapropagandaan kuuluu olennaisena yksipuolisuus ja pyrkimys osoittaa, ettei toinen osapuoli käy oikeutettua sotaa, samalla kun vaietaan kaikesta, mikä viittaa siihen, ettei sota ole omalta puolen oikeutettu.

Esivallankaan levittämä sotapropaganda ei vapauta vastuusta selvittää tosiasioita, jotka ovat välttämättömiä sodan oikeutusta koskevan todenmukaisen arvion tekemiseksi.

(Sananl. 16:2; 21:2; vrt. Tuom. 17:6.)

Arviota sodan oikeutuksesta ei sen takia voida perustaa ainoastaan toisen osapuolen väitteisiin. Tähän liittyy vanha roomalainen oikeusperiaate: "Kukaan ei saa olla tuomari omassa asiassa."

Arviota ei myöskään tule tehdä näennäisten eikä pinnallisten syiden, saati henkilökohtaisten, poliittisten tai muiden mieltymysten perusteella. Sen motiivina ei saa olla henkilökohtainen viha, katkeruus eikä kostonhimo, joita tunteisiin vetoavalla sotapropagandalla pyritään nostattamaan.

(Joh. 7:24; Matt. 5:44; Gal. 5:19-21; Room. 12:19.)

Myöskään sosiaalisen hyväksynnän, saati poliittisen tai taloudellisen hyödyn tavoittelu, eivät saa ohjata arviota.

(2 Moos. 23:2-3,8; 5 Moos. 16:19; Sananl. 18:5; 24:23.)

Arvion on oltava oikeuden ja kohtuuden mukainen ja sen on perustuttava osapuolten näkemysten tasapuoliseen selvittämiseen ja todennettavissa oleviin tosiasioihin, kuten minkä tahansa oikeustapauksen kohdalla (5 Moos. 1:16-17). Arvioita tehdessä ei siis tule tuomita "näön mukaan", vaan tulee tuomita oikea tuomio (Joh. 7:24).

Irtaantuminen luonnonoikeudesta

Luonnonoikeudesta poikkeava positivistinen oikeuskäsitys hylkää ehdottomat moraalinormit, jotka määrittelevät, mikä oikein, mikä väärin. Sen mukaan oikeutettua on se, mitä voidaan pitää laillisena, legaalina. Sen puolestaan ratkaisevat ihmiset käytettävissään olevan ylivallan, voiman tai enemmistön perusteella, säätämällä lakeja ja solmimalla sopimuksia sekä tulkitsemalla niitä kulloistenkin tarpeiden mukaisesti. 

Huolimatta siitä, että luonnonoikeus tunnustaa velvollisuuden noudattaa tehtyjä sopimuksia (pacta sunt servanda), sodan oikeutusta eivät sen mukaan kuitenkaan viimekädessä määrittele valtioiden väliset sopimukset sinänsä. Ne saattavat näet olla ristiriidassa luonnonoikeuden kanssa, kuten valtion sisäinenkin lainsäädäntö voi olla sitä, tai niiden tulkinta saattaa muuttua sellaiseksi.

Laillinen esivalta, joka toimii vastoin luonnonoikeutta säätämällä lakeja ja solmimalla sopimuksia, jotka eivät itsessään tai tulkintansa puolesta ole sen kanssa sopusoinnussa, ylittää näiltä osin toimivaltansa ja muuttuu "tyranniaksi", sanan alkuperäisessä merkityksessä, vaikka toiminta olisi sinänsä laillista, legaalia.

Tunnetuimpia esimerkkejä tästä ovat viime vuosisadan sosialistiset valtiokokeilut. Sekä sosialistisessa Neuvostoliitossa että kansallissosialistisessa Saksassa laillinen esivalta rikkoi karkeasti luonnonoikeutta vastaan vaikka toimikin laillisesti hyväksyttyjen lakien mukaisesti.

Positivistinen oikeuskäsitys on sittemmin omaksuttu laajasti länsimaissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ylivoiman tai enemmistön turvin laaditaan poliittisideologisten tarpeiden perusteella lakeja ja sopimuksia, joita itsessään tai tulkintansa puolesta pidetään laillisina ja velvoittavina, vaikka näin toimimalla rikottaisiin luonnonoikeutta vastaan.

Petteri Hiienkoski

Lähteitä ja lisätietoja:

Aristoteles: "Politics, Book 7". Perseus Digital Library.

Cicero: "Divinatio in Caecilium". English transl. L.H.G. Greenwood (1928).

Cicero: "De officiis." English transl. by Walter Miller (LONDON: WILLIAM HEINEMANN NEW YORK: THE MACMILLAN CO, 1913).

Augustinus: "City of God: Christian doctrine". English transl.  J. F. Shaw (Edinburgh: Wm. B. Eerdmans Publishing Company, 1886).

Tuomas Akvinolainen: "Summa Theologica". Christian Classics Ethereal Library. English transl. by Fathers of the English Dominican Province (Benziger Bros. edition, 1947).

Hugo Grotius: "The Rights of War and Peace". English transl. A. C. Campbell (NEW YORK AND LONDON: M. WALTER DUNNE PUBLISHER, 1901).