Toisin kuin valtamediassa on suomalaisille uskoteltu, jäsenyys Natossa ja sen peruskirjan 5. artikla eivät tarkoita sitä, että Suomi näiden perusteella saisi "todelliset turvatakuut" ja pääsisi "ydinsateenvarjon" alle. Ne eivät tarkoita sitä, että Yhdysvallat lähettäisi taistelujoukkojaan Suomeen, saati vastaisi ydinaseilla, jos Suomen ja Venäjän välillä syttyisi sotilaallinen konflikti.

Tällaiset käsitykset ovat joko tietämättömyydestä johtuvaa sinisilmäistä toiveajattelua tai suomalaisten tietoista harhauttamista. Toisaalta ei ole myöskään ollut osoitettavissa mitään tosiasioihin perustuvia järjellisiä syitä pelolle siitä, että Venäjä uhkaisi Suomea sotilaallisesti.

Ainoat "todelliset" turvatakuut, joissa myös ydinpelotteella voi olla merkitystä, ovat joka tapauksessa sellaisia, että Yhdysvalloilla olisi Suomessa ydinaseilla varustettuja pysyviä sotilastukikohtia – samaan tapaan kuin sillä oli kylmän sodan aikana Keski-Euroopassa Varsovan liiton maiden vastaisilla alueilla.

Ydinpelote toimi ainakin tuolloin. Siihen tosin vaikutti muitakin tekijöitä kuin pysyvien tukikohtien ja ydinaseiden läsnäolo. Mutta suostuisiko Yhdysvallat enää siihen? Suomen pääministeri on jo ennättänyt ilmoittamaan, ettei sellaista edes toivota. Tämä vakuuttelu on varmasti miellyttänyt sekä Valkoista taloa että Kremliä.

Jos Yhdysvallat suostuisi sijoittamaan maahamme pysyvästi merkittävän määrän taistelujoukkojaan ja ydinaseita, siinä tapauksessa meillä olisi turvatakuut, jotka voisivat todellisesti sitoa sitä Suomen aseelliseen puolustamiseen. Se myös antaisi ainakin "jonkinlaisen ydinsateenvarjon", vaikka se ei tarkoittaisikaan samaa, mikä Keski-Euroopan Nato-mailla oli kylmän sodan aikana.

Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että Yhdysvallat ei tule tähän suostumaan, vaikka sitä rystyset valkoisina rukoiltaisiin. Sen kasvavat suurvaltastrategiset haasteet ovat maapallon toisella puolella eikä tähän kehitykseen ole näköpiirissä muutosta.

Yhdysvalloilla ei ole intressiä sitoutua Suomen ja suomalaisten puolustamiseen muutoin kuin lähinnä asejärjestelmiä toimittamalla sekä tiedustelu- ja maalinosoitustuella. Se palvelee sen aseteollisuuden etuja, millä myös on kansantaloudellista merkitystä. Tämä on myös se sotilaallisen avun muoto, jota Yhdysvallat liittolaisineen on Kiovan hallitukselle antanut.

Edes Naton peruskirjan 5. artikla – jos kaikki jäsenvaltiot saataisiin yksimielisesti päättämään sen soveltamisesta – ei edellytä enempää. Eikä se tarkkaan ottaen edellytä edes sitä, vaan jättää kunkin jäsenmaan harkittavaksi, millaista apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle antaa.

Ensisijainen – joskaan ei ainoa – syy siihen, miksi Yhdysvallat on jo vuosia yrittänyt saada Suomea ja ilmeisesti Ruotsiakin Natoon, liittyy siihen, ettei Natolla ole edellytyksiä puolustaa Baltian maita. Sotilasasiantuntijat tietävät, että Venäjä voi halutessaan miehittää Baltian muutamassa tunnissa.

Natolla ei sotilaallisesta voimastaan huolimatta ole käytännössä mahdollisuuksia edes niiden takaisin valtaamiseen. Jos maayhteys Ruotsiin katkaistaan, eivät Naton mahdollisuudet auttaa Suomenkaan puolustamisessa olisi juuri sen paremmat. Ilman Ruotsin Nato-jäsenyyttä, ainoa maayhteys olisi Norjan kautta.

Tilanne kuitenkin muuttuu Baltian maiden osalta, jos Suomi ja Ruotsi saataisiin Natoon. Näiden pääasiallinen tehtävä olisi oman alueensa puolustamisen lisäksi puolustaa entisiä neuvostotasavaltoja. Tämä on se syy, minkä takia Viron ja muiden Baltian maiden edustajat ovat vuosikausia houkutelleet Suomea Natoon.

Yhdysvallat ei ole niiden toistuvista pyynnöistä huolimatta suostunut sijoittamaan Baltiaan pysyviä sotilastukikohtiaan. Muutaman sadan länsieurooppalaisen sotilaan kierrättämisellä Baltiassa ja siellä järjestettävillä sotaharjoituksilla ei ole sellaista merkitystä, että se estäisi Venäjää ryhtymästä tarpeelliseksi katsomiinsa operaatioihin.

Venäjän presidentti on korostanut myös Suomen kohdalla sitä, että "Naton sotilaallisen infrastruktuurin" tuominen federaation rajalle, on se, mitä ei hyväksytä. Tämänkään takia en usko, että Yhdysvallat suostuisi pysyvien tukikohtien ja ydinaseiden sijoittamiseen Suomeen. En ainakaan haluaisi olla lähellä, jos sellaista yritetään.

Nato-jäsenyys sinänsä ei estä Venäjää ryhtymästä sotilaallisiin toimiin sen enempää Baltian maissa kuin Suomessakaan – etenkään kun pysyviä ydinasetukikohtia ei alueella ole. Se nostaa kuitenkin kynnystä ryhtyä niihin, koska kustannukset sotilaallisesta konfliktista nousevat.

Se, että Nato tiivisti yhteistyötään jäsenyyttä tavoitelleen Kiovan hallituksen kanssa ja Yhdysvallat liittolaisineen varusti ja koulutti sen joukkoja ja uhkaisi Venäjää ennen näkemättömän ankarilla pakotteilla, ei estänyt Venäjää ryhtymästä "sotilaalliseen operaatioonsa" Ukrainassa.

Nämä tekijät ja Ukrainan massiivinen aseistaminen sodan aikana, ovat kuitenkin nostaneet siitä aiheutuvia inhimillisiä ja aineellisia kustannuksia Venäjälle – mutta myös ukrainalaisille.

Petteri Hiienkoski