Ihmisoikeudet tuntuvat olevan ajankohtainen kysymys tällä viikolla. Välillä vain vaikuttaa siltä kuin ne, jotka kiihkeimmin niitä sanovat puolustavansa, eivät tiedä mistä puhuvat.

Joillakin on tapana väittää ihmisoikeuksiksi asioita, jotka eivät sellaisia ole. Esimerkkinä tästä on samaa sukupuolta olevien "avioliitto". Jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on yksimielisessä päätöksessään osoittanut, ettei se ole mikään ihmisoikeus. 

Julkisessa keskustelussa ihmisiä harhautetaan keksimällä poliittisten tarpeiden mukaan "oikeuksia", joita ei todellisuudessa ole olemassakaan. Esimerkiksi vapaa maahanmuutto ei sekään ole ihmisoikeus. Naisella ei myöskään ole ihmisoikeutta päättää kohdussaan siinneen ihmiselämän lopettamisesta, vaikka sellaistakin mielikuvaa levitetään. Käsitys siitä, mitä ihmisoikeudet ovat, on hämärtynyt.

Ihmisoikeus on oikeus, jonka omaamisen edellytys on se, että on ihminen, joko mies- tai naispuolinen. Perustavia ovat ainoastaan luonnolliset ja luovuttamattomat ihmisoikeudet. Ne ovat sen takia myös yleismaailmallisia ja yleisinhimillisiä.

Tämä johtuu siitä, että ne perustuvat luonnonoikeuteen, jonka lähtökohta on luonnollisessa moraalilaissa. Ominaista perustaville ihmisoikeuksille on pysyvyys, sillä moraalilaki ei muutu poliittisten suhdanteiden mukaan.

Murha, aviorikos, varkaus ja valehtelu ovat väärin aina ja kaikkialla. Ne ovat väärin riippumatta vaihtelevista poliittisista käsityksistä, jotka saattavat vaikuttaa lainsäädäntöön, ja riippumatta siitä, millä termeillä niitä kulloinkin kutsutaan.

Ihmisoikeudet nousivat kansainväliselle agendalle varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Impulssina olivat ensisijaisesti sodan aikaiset ja sitä edeltävät hirmuteot kansallissosialistisessa Saksassa. Siellä niiden toimeenpanijat saivat laillisen hallitusvallan sinänsä laillisesti ja vieläpä demokraattisen valintamenettelyn kautta. Niiden toteuttaminen perustui voimassa olevaan lainsäädäntöön.

Tarve yleisinhimillisten ja yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tunnustamiseen nousi tästä historiallisesta tilanteesta. Olennaista on se, ettei luonnollisia ja luovuttamattomia ihmisoikeuksia voida poliittisilla päätöksillä sen enempää muuttaa kuin lisätä tai kumotakaan.

Perustavan ihmisoikeuden olemassaolon voi ainoastaan tunnustaa tai olla tunnustamatta. Legitiimi poliittinen päätös voi näin ollen varsinaisesti koskea vain olemassa olevan oikeuden tunnustamista tai soveltamista.

Raja perustavan ihmisoikeuden ja sen soveltamisen välillä ei tosin aina ole yksiselitteinen. Käytännössä ihmisoikeussopimukset sisältävät runsaasti sellaista, mikä todellisuudessa kuuluu ihmisoikeuksien soveltamiseen.

Sopimuksissa – muusta lainsäädännöstä puhumattakaan – voi toki olla kyseenalaista, jopa virheellistä ihmisoikeuksien soveltamista. Allekirjoittajavaltiot ovat saattaneet tehdä sopimuksiin myös varaumia.

Kaikki ihmisoikeudet eivät suinkaan ole keskenään "samalla viivalla". Perustavat ihmisoikeudet ovat loogisessa suhteessa toisiinsa. Niiden välillä on hierarkkinen järjestys, jossa yksi edellyttää toista. Tämäkin tuntuu julkisessa keskustelussa hämärtyneen.

Oikeus elämään – jonka lähtökohtana on ihmisarvo – on kaikkien muiden ihmisoikeuksien perusta. Se on niistä tärkein, sillä ilman sitä ei voi olla muitakaan ihmisoikeuksia.  Siihen liittyy erottamattomasti sekä perustava oikeus isään ja äitiin että oikeus olla heidän kasvatettavanaan. Oikeus tietoon ja koulutukseen on osaltaan sovellusta tästä perustavasta ihmisoikeudesta. Sananvapautta voidaan puolestaan perustella oikeudella oikeaan ja todenmukaiseen tietoon.

Oikeus elämään ja vanhempiin liittyy kiinteästi siihen, että miehellä ja naisella on sekä perustava oikeus keskinäiseen avioliittoon että oikeus lapsiin ja heidän kasvattamiseensa. Tämä on myös vanhempien – ei niinkään julkisen vallan – velvollisuus.

Nämä ihmisoikeudet edellyttävät oikeutta omaisuuteen sekä oikeutta tai pikemminkin velvollisuutta työhön sekä itsensä ja perheensä elättämiseen. Rehellisestä ja laillisesta työstä on oikeus saada kohtuullinen korvaus, kuten myös omaisuutensa myymisestä tai vuokraamista. Oikeus kunniaan ja hyvään nimeen puolestaan on tarpeen yhteiskunnassa toimimiseen, kuten perheensä elättämiseen.

Perustaviin ihmisoikeuksiin kuuluu myös oikeus uskonnon harjoittamiseen, Jumalan tuntemiseen ja uskonsa tunnustamiseen. Tämän on yleensä katsottu edellyttävän uskonnon- ja sananvapautta.

Perustavasta oikeudesta vanhempiin on johdettavissa oikeus lailliseen esivaltaan ja oikeus tulla sen taholta kohdelluksi oikeuden ja kohtuuden mukaan. Esivallan tehtävänä puolestaan on lainkäyttöpiirinsä alueella taata perustavien ihmisoikeuksien toteutuminen. Se koskee ennen muuta ihmisen elämän, avioliiton ja omaisuuden suojaa, yhteiskunnan turvallisuutta ja jatkuvuutta avioliiton kautta sekä yleistä moraalia ja lain kunnioitusta.

Tätä tarkoitusta varten esivallalla on käytettävissään niin sanottu maallinen miekka. Se tarkoittaa oikeutta ja velvollisuutta pakkovallan käyttöön, johon lainsäädäntö- ja tuomiovallan lisäksi kuuluu väkivaltamonopoli ulkonaisen pahuuden rajoittamiseksi ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Tähän liittyy se, ettei esivallan valtuutus ulotu oman lainkäyttöpiirin ulkopuolelle, eikä sillä näin ole oikeutta puuttua toisen esivaltaan tai sen tehtäviin.

Julkisessa keskustelussa "unohdetaan" helposti se, että oikeuksien lisäksi ihmisillä on myös velvollisuuksia esivaltaan kohtaan. Ne liittyvät siihen, että esivalta voisi hoitaa omat tehtävänsä ja velvoitteensa. Sellainen asia voi olla esimerkiksi maanpuolustusvelvollisuus, jota täyttäessään saattaa "tosi paikan" tullen menettää henkensä tai terveytensä.

Kenelläkään ei ole ihmisoikeutta pakoilla velvollisuuksiaan esivaltaansa kohtaan. Kenenkään ei toisaalta pidä suostua valtuutensa ylittävän esivallan vaatimuksiin eikä noudattaa säädöksiä, jotka vaativat toimimaan luonnollista moraalia vastaan.

Jos näistä perusteista luovutaan, menetetään helposti perustavat ihmisoikeudet ja niiden hyödyllinen tarkoitus. Jäljelle jäävät "tyhjät kuoret", joita käytetään ihmisten harhauttamiseen poliittisten tarpeiden mukaan.

Petteri Hiienkoski