Turkin presidentti Erdogan on kokenut riitelijä, ja nyt hänen hampaissaan on Eurooppa. Natsikortin heiluttelun lisäksi hän on ryhtynyt puhuttelemaan suoraan turkkilaista diasporaa Euroopassa. Hän muun muassa kehottaa kaikkia turkkilaistaustaisia ja Euroopan sunnimuslimeita tekemään vähintään viisi lasta, jotta he saavat vaikutusvaltaansa ja uskontoaan isäntämaissa kasvatettua. Hän syyttää Eurooppaa anti-demokraattiseksi unioniksi jossa poljetaan erityisesti muslimien ja turkkilaisten ihmisoikeuksia. Hän kehottaa Euroopan turkkilaisia yhdistämään voimansa pohjoisafrikkalaisten muslimien kanssa tehdäkseen yhteistyötä tiettyjä eurooppalaisia tahoja vastaan, ja on uhonnut, että eurooppalaiset eivät enää ole turvassa mikäli hänen toiveitaan ei noudateta.

Vaikka lausunnot järkyttävät Euroopassa, ovat ne täysin linjassa Erdoganin tähänastisen politiikan kanssa. Islaminuskossa todetaan, että jonain päivänä uskonto leviää kaikkialle maailmaan ja kaikki ovat sen omaksuneet. Näköjään Erdogan tekee kaiken voitavansa edistääkseen tätä ennustusta. Jo vuosia sitten hän on nimittänyt “maanpettureiksi” ne turkkilaiset naiset, jotka käyttävät ehkäisyä.

Turkki uhkailee, mitä tekee EU? Komission vastaus Turkin pullistelulle on vähintäänkin laimea – Juncker uhkaa Turkkia sillä, että jos Turkki palauttaa kuolemanrangaistuksen, sen EU-jäsenyysneuvottelut katkaistaan. EU-jäsenyys ei kuitenkaan ole pitkään aikaan ollut Erdoganin pääasiallisena tavoitteena. Hän tavoittelee ottomaani-imperiumia ja sen johtajuutta, eivätkä jäsenyysneuvottelut ole kyllin iso porkkana voidakseen ohjailla hänen toimia.

EU voisi halutessaan laittaa kapuloita Erdoganin rattaisiin, jos se tehostaisi omaa rajavalvontaansa, painostaisi Natossa sekä puuttuisi järjestelmällisesti ihmisoikeusloukkauksiin. Näin ei olla toimittu, hyvien naapurisuhteiden ylläpitämiseksi. Täytyy kuitenkin varoa, ettei valta-asetelma vääristy niin, että Erdogan pystyy vaikuttamaan EU:n sisäisiin asioihin, kuten se nyt selkeästi yrittää tehdä.

Turkki kriisistä kriisiin

Turkin tähänastiset askeleet noudattavat häkellyttävän paljon niitä, jotka nähtiin Iranin islamilaisen vallankumouksen yhteydessä 80-luvulla. Sananvapauden rajoittaminen, toisinajattelijoiden “puhdistaminen” mm. armeijasta, etääntyminen lännestä sekä lähentyminen Venäjän ja islamilaisten valtioiden kanssa ovat kaikki huolestuttavia signaaleja.

Ei ole liioiteltua todeta, että viimeisen muutaman vuoden aikana Turkki ei ole nähnyt rauhallista päivää. Yksinvaltiuteen pyrkivä Erdogan on AKP-puolueen kanssa kokenut ennennäkemättömän määrän kriisejä niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Lähes kaikki ulkovallat ovat polttaneet päreensä maan hallinnon kanssa.

Vuonna 2010 suhteet menivät Israeliin, kun Turkki tuki palestiinalaisia, eivätkä suhteet ole Erdoganin anteeksipyynnöistä huolimatta koskaan palanneet entiselle tasolleen. Kolme vuotta myöhemmin suhteet menivät Egyptiin, kun Muslimiveljeskunnan johtaja, presidentti Morsi syrjäytettiin. Hän oli ollut Turkille läheinen liittolainen.

Suurin kivi Turkin kengässä on kuitenkin ollut Syyria. Pitkään Turkki tuki kaikin voimin islamilaisia järjestöjä al-Assadia vastaan. Tänä vuonna kuitenkin Turkki teki täyskäännöksen politiikassaan, kun ryhtyi tekemään yhteistyötä al-Assadin kanssa ja taistelemaan Isisiä vastaan. Mielenkiintoista on, että Turkki ei koskaan suostunut liittoutumaan lännen ja Yhdysvaltojen kanssa Isisin vastaisissa taisteluissa, vaan on nyt liittoutunut Venäjän sekä entisen perivihollisensa Iranin kanssa Syyria-politiikassaan.

Turkki lähestyy nyt isoin harppauksin Venäjän kanssa, vaikka välit maahan katkesivat 2015, kun Turkki ampui alas venäläisen hävittäjän. Nyt maat tekevät yhteistyötä Syyriassa ja Erdogan vieraili taas muutama päivä sitten Venäjällä solmimassa uusia taloudellisia ja sotilaallisia yhteistyösopimuksia. Myös suhteet entiseen viholliseen Iraniin ovat lämmenneet Turkin uuden Syyria-politiikan myötä.

Kaikkien tiedossa on, että USA tukee Syyrian kurdeja Isisin vastaisessa sodassa, mikä ei ole miellyttänyt Turkkia. Tämä on aiheuttanut syvän railon Turkin ja Yhdysvaltojen suhteeseen. Turkki luokittelee kurdit terroristeiksi, kun taas USA tekee heidän kanssaan yhteistyötä. USA ei kuitenkaan suostu valitsemaan puolia vaan pitää molempia tärkeinä liittolaisinaan.

Erdogan haluaa sanansa sanottavaksi EU:n sisäisissä asioissa

Erdogan on jo esittänyt vaatimuksia Euroopalle. Se haluaa, että täältä palautetaan vallankaappausyrityksen jälkeen turvapaikkaa hakeneet, on haastanut oikeuteen häntä kritisoineita eurooppalaisia journalisteja ja tukee islamilaisten keskuksien rakentamista Eurooppaan.

Erdoganin ei saa antaa virittää turkkilaisdiasporaa Eurooppaa vastaan.

Mikäli EU ei toimi yhtenäisesti Erdoganin uhkailuja vastaan, voi tänne levitä merkittäviä “hajoita ja hallitse” -politiikan lietsomia sisäpoliittisa kriisejä. Suomessa, kuten muissakin EU-maissa, toimii AKP-puolueen aktivisteja, jotka levittävät kaikin voimin Erdoganin politiikkaa. Nyt tärkeämpää kuin koskaan että EU puhuu yhdellä suulla Erdoganin toimia vastaan.

Turkki on pyrkinyt saamaan itselleen pysyvän valttikortin pakolaissopimuksesta. Kuten tiedetään, Turkki avasi rajansa 2015 ja antoi satojen tuhansien turvapaikanhakijoiden virrata Eurooppaan. EU:n kanssa neuvottelemansa sopimuksen turvin (johon kuului rahaa ja keskusteluja muista etuuksista), Turkki suostui jälleen valvomaan omaa rajaansa. Ihmisten tulo Eurooppaan tyrehtyi. Nyt kun kriisi puhkesi Saksan ja Hollannin kanssa, Turkin viranomaiset ovat todenneet että pakolaissopimus täytyy “uudelleenarvioida” ja sitä ei sellaisenaan tarvitse noudattaa.