Se on menoa eikä nokitusta

Edistyksellisestä näkökulmasta, jota vanha taantumuksellinen aina välillä suurestikin innostuu kannattamaan, tasa-arvo on arvoista ensimmäinen. Sen mukaisesti kukaan ei saa olla toista huonommassa (vai oliko se paremmassa?) asemassa sen takia, mihin viiteryhmään hän itsestään riippumattomista syistä kuuluu.

Siten esimerkiksi sairastuvuuden ja kuolevuuden pitäisi jokaisen kohdalla tapahtua samalla todennäköisyydellä. Itse asiassa kuolevuuden kohdalla onkin edellytettävä nollatoleranssia, sillä kuka koskaan ja miten voisi korvata menehtyneen ihmisen? Elämällä hänen puolestaan vai?

Lääketieteessä on, valkoisten heteromiesten alaa hallitessa, otettu suorastaan julkeaksi tavaksi esittää kaikkien toimenpiteiden, lääkkeiden ja vastaavien kohdalla myös kuolevuusluku (mortality rate). Tämähän ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että asia –tuo kuoleminen- hyväksytään tuosta vaan, muitta mutkitta. Luulen, että tilanne pian tulee muuttumaan –vaikkapa sitten kansanjoukkojen painostuksesta, ellei muu auta.

Tutkistellessani kuolevuutta omassa maassamme, huolestuneena siitä, kuolemmeko kaikki koronaan vai ei, törmäsin kuohuttaviin tosiasioihin, jotka liittyvät sellaiseen tasa-arvon puutteeseen, jolla ei näytä olevan äärtä eikä rajaa.

Koronaa (kruunutautia) meillä on nyt sairastanut noin 9000 henkeä ja siihen on kuollut vähän yli 300 ihmistä. Tämä saattaa kuulostaa vähältäkin, mikäli sulkee silmänsä siltä tosiasialta, että jokainen tapaus on liikaa. Kuolleisuuskäyrään ei korona ole meillä vaikuttanut millään tavalla ja itse asiassa koko maailmankin mitassa sen vaikutus on verrattavissa kausi-influenssaan, joka yleensä tappaa noin 300000-600 000 henkeä. Korona on tappanut jo nyt 900 000.

Kauhistuttavia lukuja toki, mutta todellinen tragedia on jostakin syytä onnistuttu pitämään salassa. Se kyllä paljastuu, kun selataan tilastokeskuksen kuolinsyytilastoja: https://www.stat.fi/til/ksyyt/2018/ksyyt_2018_2019-12-16_tau_001_fi.html .

Raaka tosiasia on, että Suomen noin 55000:sta vuotuisesta kuolleesta noin 45000 kuuluu luokkaan yli 65-vuotiaat.

Vuonna 2018 tauteihin ja vastaaviin kuoli Suomessa 51061 henkeä, joista yli 65-vuotiaita oli peräti 44592 henkeä. Tässä ovat mukana myös alkoholimyrkytykset ja monet muut sellaiset jutut, joita yli 65-vuotiailla on paljon vähemmän kuin muilla. Siinä kohortissa nimittäin tiivistyvät hyveellisyys ja säädylliset elintavat.

En tosin tiedä, miten paljon kuhunkin kohorttiin kuuluu ihmisiä eivätkä tilastojen laatijat ole viitsineet/uskaltaneet laskea, miten suurta on kuolevuus eri syistä /100 000 henkeä/aikayksikkö. Luulen, että epätasa-arvon syvyys sen tästä paljastuisi vain lisää.

Joka tapauksessa on sietämätöntä ajatella, että valtiomme (lue hallituksemme) sallii esimerkiksi 198 yli 65-vuotiaan menehtyä tartunta- ja loistauteihin (vuonna 2018), kun luku 0-14-vuotiaiden ryhmässä on vain 6 ja 15-64-vuotiaillakin vain 40 ja kyseessä ilmeisesti sentään on kaikkein suurin kohortti. Mitähän tähän sanoo Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin?

Saatetaan sanoa, että vanhemmilla ihmisillä on suurempi kuolemanvaara huonommasta vastustuskyvystä johtuen, mutta eikö valtion sivistyksen tasoa pidäkin arvioida juuri sen perusteella, miten se suhtautuu heikoimpiin jäseniinsä? Kyllä jokainen tapaus on liikaa.

Syöpiin kuoli vuonna 2018 yli 65-vuotiaita 10192 henkeä, kun luku työikäisillä (15-64 v.) oli vain 2349 tapausta ja alle 15-vuotiaiden ryhmässä vain 17.

Tästä tilastosta puuttuvat sukupuolittaiset tiedot ja voi vain arvailla, miten kauhistuttavia vääristymiä ne saattaisivat paljastaa. Tulkoon joka tapauksessa mainituksi, että eturauhassyöpään kuoli vuonna 2018 niinkin paljon kuin 895 henkeä, joista alle 65-vuotiaita vain 64 kappaletta. Otan vapauden olettaa, että ainakin 100 prosenttia kuolleista oli miehiä.

Diabetes, josta niin paljon puhtaan, tappoi vuonna 2018 sentään vain 541 henkeä, joista yli 65-vuotiaina 409 henkeä. Dementia oli kuolinsyynä 10120 ihmisellä, joista alle 65-vuotiaita oli vain 35 henkeä.

Sanotaan, mitä sanotaan, tällä alalla olemme tasa-arvosta miltei niin kaukana kuin siitä ikinä voidaan olla.

Klassinen tapa lisätä tasa-arvoa on hallitusten ja virkamiesten tasolla ollut usein se, että liian hyvin pärjäävien oloja on huononnettu enemmän kärsivien hyväksi. Niinpä vaikkapa postin palveluita huononnettiin niiden osalta, joilla se toimi erinomaisesti, jotta saataisiin tilanne yhtä kehnoksi kuin se eräillä muillakin jo oli.

Kuolevuuden kanssa tasa-arvo-ohjelman toteuttaminen saattaa varmastikin kohdata tiettyjä vaikeuksia, mutta uskaltaako joku sanoa, ettei se olisi tarpeellista ja jopa välttämätöntäkin yhteiskuntamme ja kulttuurimme yleinen eetos huomioon ottaen?

Ehkä on viisaampaa olla sellaisia puhumatta.

Neuvostoliitossa nostettiin joskus sen loppuvaiheissa Don Quijote suorastaan kulttihenkilön asemaan. Jokainen tiesi, että hän yritti mahdottomia (kuten Neuvostoliittokin yritti), mutta joka tapauksessa hänen vaikuttimensa olivat jalot ja sielunsa ylevän puhdas (kuten Neuvostoliitollakin haluttiin väittää olevan).

Me, bernsteinilaiset emme sorru edes loppuun saakka yrittämään sitä, minkä tiedämme mahdottomaksi, mutta pidämme velvollisuutenamme tehdä niin paljon kuin mahdollista päästäksemme edes askeleen verran eteenpäin tuota mahdottomuutta kohti. Siitä meitä kaikki kiittäkööt.

Ja hallitus ymmärtäköön, että sen taistelu koronaa vastaan on vain pelkkää kosmetiikkaa. Todelliset ongelmat ovat muualla –kuolevuudessa. Mitä hallitus oikein aikoo tehdä sille ja koko terveydenhoitotoimen piirissä rehottavalle vanhismille (ageism).

Sukupuolten tasa-arvo on tilastojen valossa jo erittäin korkealla tasolla, kun taas ikäryhmien kohdalla näemme hirvittäviä vääristymiä.