Sukelluksia historiaan

Jaan Kross, Kleion silmien alla. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni 2012, 261 s.

Jaan Kross saattaa olla nykyään meillä tunnetuin virolainen kirjailija. Syytä onkin. Hänen tuotantonsa on monipuolista, mutta koko maailmassa tunnetut historialliset romaanit ovat siitä näkyvin osa.

Suurelle kansalle historia on normaalisti aina kerskailtavien urotekojen kronikka. Pienelle kansalle historiasta löytyy todistus sen olemassaolosta ja selviytymisestä -kaikesta huolimatta.

Virolaiset ymmärtävät erinomaisesti olevansa pieni kansa, jonka katoaminen historiasta on täysin reaalinen mahdollisuus, joka vielä hiljattain oli lähellä aktualisoitumistaan.

Mitä taas meihin suomalaisiin kansana tulee, taidamme olla merkillinen hybridi, jonka itseymmärryksessä yhdistyvät niin suurvaltainen huono omatunto kuin pienen kansan alemmuuskompleksi. Virolaiset ovat toisenlaisia.

Kross aloitti historiallisten aiheidensa työstämisen jo neuvostoaikana, jolloin itse asiassa lähes kaikki virolaiseen kansakuntaan eli siis nationalismiin liittyvä oli tabu. Etnografista ainesta toki sallittiin, mikä todisti kaikkein humaaneimman järjestelmän laajakatseisuudesta. Historiaa ei voinut kieltääkään, mutta sen oli syytä kertoa oikeaa tarinaa.

Krossin historialliset teokset lähtevät todella eläneiden ihmisten elämäkerrasta ja poikkeavat sikäli esimerkiksi Mika Waltarin kirjoista. Kirjoittaja on tässäkin tapauksessa tehnyt paljon töitä taustojen selvittämisessä ja kirjoissa kuvatut asiat olisivat voineet olla mahdollisia. Ne osoittavat ainakin sen, millaisia asioita kansan historiaan kuului.

Liivinmaan aateli eli Viron saksalaiset olivat Venäjän valtakunnassa aivan tavattoman hyvin menestynyt ryhmä. Moisionherrojen nimet nousevat yhä uudelleen esille Venäjän ylimmän hallinnon ja armeijan johtavien virkojen kohdalla. Mutta missä oli maarahvas eli virolainen kansa?

Vastaus kuuluu, että se eli sorrettua ja oikeudetonta maaorjan elämää aivan samoin kuin venäläiset säätyveljensäkin. Suomessa tilanne oli parempi, mutta ei sentään niin hyvä, kuin yritimme länteen suunnatussa sotapropagandassa aikoinaan esittää. Vapaus oli suhteellista eikä demokratia kuulunut yhteiskunnan todellisuuteen ennen 1900-lukua.

Nyttemmin on nostettu esille mahdollisuus kirjoittaa Venäjän historiaa niin sanotun postkolonialismin näkökulmasta. Huomiota herättänyt yritys on Helsingissä väitelleen Aleksandr Etkindin käsialaa.

Asialle on perusteita, jo kuuluisa Venäjän historian klassikko Kljutševski nimitti Venäjää itseään kolonisoivaksi maaksi.

Kolonisointi tässä tapauksessa tarkoitti aika lailla samaa kuin uudisasukkaiden harjoittama maiden valtaaminen Amerikan lännessä, mutta myös siirtomaaherruuden tapaisesta yhteiskuntajärjestelmästä oli syytä puhua.

Suuressa lännessä laajennuttiin, joskaan ei eletty, alkuasukkaiden kustannuksella. Venäjällä taas riistettynä luokkana oli oma talonpoikaisto. Herrat pyrkivät erottautumaan siitä jopa ryhtymällä puhumaan keskenään vierasta kieltä. Kuilu kansan ja herrojen välillä ei olisi voinut olla syvempi.

Vai olisiko sittenkin? Virossa maarahvas eli virolainen kansa oli myös maaorjan asemassa ja herrasväki oli muualta muuttaneiden orjuuttajien kasti, joka eli kantaväestön kustannuksella. Virolaisten historiaan ei todellakaan kuulu herrakansan rooli, se oli kokonaan varattu saksalaisille.

Meillähän on jo havaittavissa kansainvälisen muodin mukaisia yrityksiä nähdä oma historiamme jonkinlaisen kolonialismin näkökulmasta, joko sorrettuna ryhmänä tai sortajina(!). Meillähän tuotettiin tervaa orjalaivojen kylkiin…

Odottelen henkeä pidättäen, milloin ilmestyy ensimmäinen virolainen postkolonialistinen kirja, joka paljastaa sen kansan eläneenkin etelän alkuasukkaita riistämällä.

Mutta toistaiseksi joudumme siis tyytymään niihin tilityksiin, jotka liittyvät Viron todelliseen menneisyyteen.

Krossin 1500-luvun alkuun sijoittuvat kertomukset liittävät Tallinnan porvarit aikakautensa maailmanhistoriaan. Tallinna -siis Rääveli- oli hyvinvoipa hansakaupunki, mutta toistahan se oli Espanjan hovi, jossa maailmaa kiertävä kuvataiteilija Michel Sittow oli muun muassa kiertänyt. Rakkaus pysäytti hänet kuitenkin Tallinnaan, jossa yhä on hänen veistämänsä omintakeinen Pyhä Yrjön patsas. Sitä pitänee taas käydä katsomassa Nigulisten kirkossa uusin silmin...

Muuan kertomus liittyy myös Friedrich Reinhold Kreutzwaldin talonpojalta kuulemaan tarinaan suuresta kivestä, joka on Lohusalun tienoilla ja jota sanottiin Kalevanpojan (Kalevipoeg) heittämäksi. Siitäpä innostus virolaisten omaan kansalliseepokseen! Eipä ole tätäkään asiaa tullut Lohusalun venesatamassa ymmärrettyä.

Toinen kertoo suuresta kansallisesta merkkimiehestä Johann Voldemar Jannsenista, jonka väitettiin saaneen saksalaisilta lahjuksia, jotta kirjoittaisi myönteisemmin heistä. Kilpailevaa, Jakobsonin ryhmittymää voitiin sen sijaan syyttää venäläisten suosimisesta.

Jannsenin syyllisyyttä ei voitu todistaa, mutta Kross kuvittelee todisteiden itse asiassa olleen olemassa. Kun Jannsenin poika löytää ne ja suuttuu hillittömästi, selittää isä viileästi, ettei hänen poliittinen linjansa perustunut mihinkään lahjuksiin. Rahan hän otti vastaan, tukeakseen oikeaa asiaa. Tilanne oli siis samanlainen kuin kylmän sodan aikaisessa Suomen politiikassa.

Tarina kenraali Michelssonista (Michelssonen) liikkuu sekin tositapahtumien tasolla, ainakin jossakin määrin niitä tietenkin muunnellen.

Michelsson, joka muuten johti venäläisiä Porrassalmella, esitetään talonpojan poikana, joka oli omilla avuillaan ja kaikkeinkorkeimmalla suosiolla noussut yhteiskunnan huipulle. Hänen ehkä huomatuin urotyönsä oli Pugatšovin sitkeän talonpoikaiskapinan kukistaminen, josta kunnia on annettu lähinnä Suvoroville.

Hölmöjen hätkäyttäminen ja sovinnaisuuksien pilkkaaminen -èpatage- on Michelssonin maun mukaista ja kun ritarikunta järjestää hänen kunniakseen juhlat, hän tuo mukanaan juhlahuoneistoon talonpoikaiset isänsä ja äitinsä. Se on tietenkin ennenkuulumaton skandaali.

Vanhemmat ovat pojastaan ylpeitä, mutta äiti tuntee piston sydämessään. Entäpä jos talonpoikaiskapina sattuisikin Virossa? Poika voitaisiin komentaa sitä kukistamaan ja hän tekisi selvää talonpojista. Vai kuinka?

Tässäpä olisi ainesta kenraalin sosiaalisen omantunnon heräämiselle ja katumukselle oman aseman tähden. Olisiko tämä hieman samaa kuin neekeriorjan nouseminen piiskaajan paikalle?

Vai jätetäänkö nyt jo pois ne afrikkalais-amerikkalaiset vertaukset, kun on Viron historiasta puhe?

Viron kansalla, kuten myös suomalaisilla on kyllä ollut ihan oikeasti oma historiansa ja sukupolvien ketju ulottuu ja on aina ulottunut jonnekin hamaaseen ikihämärään, josta tietoa tuovat meille vain nerokkaat kosmologimme.

Konkreettista tietoa alistettujen kansanryhmien elämästä ennen muinoin on sinänsä paljonkin, mutta se tuppaa olemaan enemmän tai vähemmän yhdentekevää, verottajan, riistäjän ja rankaisijan näkökulmasta katsottua.

Krossin kansallinen merkitys taitaa olla siinä, että hän yhdistää aikoinaan ääntä vailla olleen maarahvaan elämän siihen maailmanhistoriaan, jonka kaikki tuntevat.

Ja kansallinen näkökulma ei Virossa ole kirjoittajan häpeä, vaan hänen kunniansa. Se meillä taitaa olla erona.

Jouko Vanhasen kieli on hyvää suomea ja selitysosasto on valaiseva.