Toisin keinoin

Parin päivän takaisessa hesarissa Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi kirjoitti otsikolla Vastustajasi toivoo sinulle hyvää.

Kaikessa simppeliydessään tämä on koko yhteiskunnallemme keskeisen tärkeä asia, joka itse kunkin olisi syytä ymmärtää. Sen tuominen esille tuntuu kuitenkin juuri nyt virkistävän erilaiselta näkökulmalta. Joka tapauksessa on ilmeistä, että hän on oikeassa.

On ensiarvoisen tärkeää, että voimme luottaa kanssaihmisiimme tässä omassa kotimaassamme, jonka hyväksi työskentelemme ja luovutamme suuren osan hankkimistamme tuloista.

Meidän ei tarvitse pelätä, että jokin ryhmä haluaa tehdä muille vääryyttä ja väkivaltaa ja väijyy vain tilaisuutta siihen.

Saatamme turvallisin mielin lähteä siitä, että eduskunnassamme toimivat puolueet pyrkivät kukin kohdaltaan toteuttamaan politiikkaa, joka toimii myös kokonaisuuden parhaaksi siten kuin he asian ymmärtävät.

Käsitykset siitä, mitä tuo paras on ja miten se saavutetaan, vaihtelevat suurestikin, mutta ei ole syytä ajatella, että minkään puolueen tavoitteena olisi maamme raunioittaminen tai jonkin kansanosan pysyvä vahingoittaminen.

Asiat olivat toisin vielä sata vuotta tai jopa puoli vuosisataa sitten, kuten kirjoittaja huomauttaa. Porvareita ja sosialisteja erotti ammottava kuilu, joka jakoi heidät jopa omien kauppojensa ja pankkiensa asiakkaiksi, urheiluseuroista puhumatta. Vastustaja saatettiin kokea paitsi maanpetturiksi, myös viime kädessä eksistentiaaliseksi uhaksi.

Tilanne on tuossa suhteessa perusteellisesti muuttunut ja politiikan merkitys jokapäiväiselle elämällekin on siirtynyt toiselle tasolle kuin ennen, jolloin kysymyksessä saattoi olla ero nälän ja normaalin ravinnon välillä. Nyt keskimääräinen elintaso takaa jo kaikille välttämättömimmän ja kakunjaossa voidaan keskittyä riitelemään siitä, mikä määrä aineellista hyvinvointia kullekin voisi tuntua oikeudenmukaisimmalta.

Kuten Romakkaniemi huomauttaa, juuri viime vuosina on kuitenkin tullut tavaksi kauhistella sitä, miten ihmiset vetäytyvät omaan kuplaansa ja lukevat samanmielisten twiittejä, ymmärtämättä mitään muusta ympäröivästä todellisuudesta.

Toki samanmielisten taipumus kerääntyä yhteen on normaalia, eikä voitane kuvitella, että kaikki ihmiset olisivat kiinnostuneita seurustelemaan kaikkien kanssa. Vaarana kyllä tosiaan on, että omissa porukoissa sitten harrastetaan noista muista kaikenlaisia, yleensä hauskoiksi tarkoitettuja ja vähintäänkin puujalkavitsin tasoisia puheita, mikä vahvistaa ryhmien omaa koheesiota. Kun olen kerran tällainen, en sitten missään tapauksessa ole enkä halua olla tuollainen, niillä tavallaan sanotaan.

Tällä toiminnalla näyttää olevan taipumus kärjistää kuviteltuja eroja, hieman kuten tapahtuu urheilujoukkueiden välillä.

Vaikka joukkueet tosiasiassa koostuvat aivan samanlaisia, yleensä nuorista henkilöistä, tehdään vastustajista omien ja kannattajien silmissä suoranaisia kehnouden ja paheiden ruumiillistumia, joiden löylyttämisestä kelpaa hekumoida.

Tämä on tietenkin infantiilia psykologiaa, mutta sellaisella huvittelevat yhä uudelleen aikuisen kirjoissa olevat, normaalielämässä aivan vastuulliset henkilöt, joista laskeutuminen lapsen tasolle näyttää olevan palkitsevaa leikkiä.

Se heille suotakoon. Poliittisessa ja yhteiskunnallisessa elämässäkin moiselle harrastukselle on sijansa, niin kauan kuin se ei saa helposti epäterveitä piirteitä mikä voisi tulehduttaa ihmisten välejä.

Niin sanottu vihapuhe on meillä havaintojeni mukaan meillä ollut lähes yksinomaan leikillistä tai ainakin normaaliin kielenkäyttöön mahtuvaa mielipidekirjoittelua, jonka tarkoituksena ei ole ollut uhata ketään.

Loukkaavia puheita eli jyrkkää arvostelua politiikan piiristä sen sijaan tietenkin on aina löytynyt ja kuuluukin löytyä. Ammattinsa vuoksi poliitikkojen on syytä sitä kestää.

Politiikassa on omat sääntönsä ja toimiva parlamentarismi perustuu juuri siihen, että niitä kunnioitetaan ja niihin ollaan sitoutuneita. Mikäli yritetään vahingoittaa itse sääntöjen perusteita, ollaan arveluttavalla tiellä.

Niin sanotut ääriliikkeet ovat aina olleet juuri sellaisia poliittisia suuntauksia, joille normaalit parlamentaariset pelisäännöt eivät ole kelvanneet. Reilua peliä harrastavien piirissä moinen on syystäkin herättänyt epäilyksiä ja protesteja, joissakin tapauksissa jopa pelkoa.

Meillä ääriliikkeet ovat sentään aina olleet harvinaisia. Se vanha työväenpuolue, joka tarttui aseisiin vuonna 1918, ansaitsee tietenkin ääriliikkeen nimen. Yhtä äärimmäinen oli myös sen aiheuttama reaktio, mutta jo maailmansotien välisenä aikana poliittista elämäämme hallitsivat suvereenisti parlamentarismiin sitoutuneet tahot.

Tämähän on jatkunut näihin päiviin saakka ja jatkuu yhä. Vallankumoukseen sitoutunut vasemmistolainen ääriliikekin integroitiin käytännössä osaksi normaalia parlamentarismia jo varhain, eikä äärioikeistolaisuudelle ole täällä ollut mitään vakavaa poliittista pohjaa. Se on jäänyt yksittäisten kummajaisten harrastukseksi.

Huomiota kyllä herättää, että sellaisesta on puhuttu jo 1970-luvulta lähtien. Merkittävimpänä tuon leimakirveen käyttäjänä oli presidentti Kekkonen, joka ei tuntenut estoja poliittisia kalavelkoja maksaessaan. Pientalonpoikien puolueen hän vihjasi olevan fasistinen ja normaaleja presidentinvaaleja vaatineet perustuslailliset leimattiin äärioikeistolaisiksi.

Jokaiselle hiukankin kriittiseen ajatteluun kykenevälle oli tietenkin selvää, mikä tässä oli totuus. Äärioikeistolaisiksi kuvatut puolueet kannattivat ja edustivat nimenomaan normaalia parlamentarismia, eivätkä suinkaan pyrkineet mihinkään vähemmistödiktatuuriin.

Mutta presidentin sana vaikutti kyllä siihen joukkoon, joka ei harjoittanut itsenäistä ajattelua ja joka ei ollut suinkaan pieni. Asiaa tuskin varsinaisesti uskottiin, mutta sen pitämisestä ikään kuin totena tuli jotenkin salonkikelpoista.

Kekkosella oli valtiomiestason poliitikkona suuret ansiot, mutta hän oli kaikkea muuta kuin synnitön ja tuo mainittu julkinen valehteleminen lisäsi ikävän tahran hänen ansioluetteloonsa. Eihän sellainen valtiomiehelle sopinut.

Normaalin parlamentaarisen puolueen leimaaminen ääriliikkeeksi ja normaalin kriittisen maahanmuuttopolitiikan leimaaminen rasismiksi ja fasismiksi ovat nyt meillä tätä päivää. Erinäiset lehdet ovat kunnostautuneet tällaisten käsitysten kampanjoinnissa ja vajonneet välillä aina niin sanoakseni hihamerkkitasolle saakka. Alemmashan ei journalismi enää voi vaipua.

Näitä asioita tuskin kannattaa tässä enemmälti vatvoa, vaikka myös niiden unohtaminen olisi kovin kevytmielistä. Tehokasta katumista ei ole kuulunut ja vastaavan uudistumista voi odottaa koska tahansa.

Tässä kuitenkin haluaisin nostaa esille yhden esimerkin, joka tulee oikeuslaitoksen piiristä ja ilmentää myös helppohintaista asioiden tarkoitushakuista vääristelyä, jollaisesta Paasikivi käytti vanhaa termiä brännvinsadvokatyr.

Kyseessä on Päivi Räsäsen tapaus. Räsästähän on syytetty, vieläpä virallisen syyttäjän toimesta, vakavasta rikoksesta, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Aiheenahan olivat Räsäsen mielipiteet homoseksuaalisuudesta, joita hän pyydettäessä julkisesti esitti ja jotka ovat uskonnollisesti perusteltuja ja perinteisiä maassamme esiintyviä käsityksiä.

Mainittakoon erityisesti, ettei Räsänen vaatinut mitään toimenpiteitä homoja vastaan, esimerkiksi heidän viemistään korkean rakennuksen katolle ja pudottamista sieltä. Hänen mielestään kyseessä vain oli synti ja, kuten tiedetään, synnin palkka on raamatun mukaan kuolema. Kuolemahan meitä kaikkia kohtaa, mutta saman ajatuksenjuoksun mukaan jokainen ja siis myös homo, voi pelastua uskon kautta ja vain sen kautta: sola fide, sola gratia, propter Christum.

On siis pääteltävissä, että Räsänen kantoi suurta huolta myös homojen haudantakaisesta kohtalosta ja kehotti heitä parannukseen, jollainen kaikkien muidenkin pitäisi tehdä, kunkin omista synneistään.

Homoutta vastustava Räsänen siis aivan ilmeisesti toivoi näille hyvää, eikä tietenkään millään tavoin kiihottanut ketään käymään homojen kimppuun. Normaalin elämän pelisäännöt pidettiin kunniassa.

On sitäkin oudompaa, että näin itsestään selvässä tapauksessa ihmisen oikeutta ilmaista julkisesti vakaumuksensa, on haluttu tulkita rikolliseksi toiminnaksi.

Mikäli ne, joita vastaan oli muka kiihotettu, olisivat tunteneet aiheellista pelkoa väkivallan uhan takia, voisi ajatella olevan jonkinlaisia perusteita pohtia uskonnollisen mielipiteen ilmaisemisen oikeutta. Tällaiseksi tapaukseksi voisimme kuvitella jonkin fundamentalistisen kokouksen, jossa olisi pyhään sanaan vedoten vaadittu homojen tappamista, koska se on jumalan tahto.

Luultavasti myös jälkimmäisen kaltaista toimintaa esiintyy, mutta ei kuitenkaan kristillisen armouskonnon piirissä ja ainakaan luterilaisuudessa, jossa lain vaatimukset ymmärretään kaikille ylivoimaisiksi täyttää ja kaikenkarvaiset syntiset ovat enemmän tai vähemmän samalla viivalla. Heidän pelastumisensa puolesta voidaan vain rukoilla.

On tietenkin skandaali, että aivan normaaleja uskonnollisia mielipiteenimaisuja on kehdattu viedä oikeuden käsiteltäviksi ja yhtä skandaalimaista on, että niin monet julkisuudessa esiintyvät kirjoittelijat ovat kehdanneet olla ottavinaan syytökset tosissaan. Tämä on jo koko maatamme leimaava häpeä.

Suurimman vastuun kantavat toki ne, jotka ovat tämän masinoinnin takana. On vähintäänkin todennäköistä, ettei langettavaa päästöstä voida antaa, mutta jo pelkkä tämän tason juristeria aiheuttaa vähitellen muutosta siihen, mitä me pidämme tai olemme pitävinämme normaalina.

Siihen ei ole syytä alistua. Vastustajamme, sikäli kuin hän on rehellinen, haluaa yleensä yhäkin meille vain hyvää, vaikka syyttäisi meitä suorastaan synnistä.

Valitettavasti rehellisyys taitaa olla hupeneva luonnonvara julkisen sanamme piirissä. Epärehellinen hyökkäys itse pelisääntöjen kulmakiveä, sananvapautta vastaan, osoittaa, etteivät ihan kaikki taidakaan haluta hyvää ainakaan perinteiselle avoimelle yhteiskunnallemme.