Suhteellista kurjuutta

Heimo Pihlajamaa, Elämää Länsi-Venäjällä. Otava 1971, 183 s.

Vuonna 1970 oli Suomi tehnyt melkoisen repäisyn irti vanhasta, kohti hyvinvointivaliota ja uutta valinnan yhteiskuntaa, kuten sanottiin.

Vielä kymmenen vuotta aiemmin oli asuttu hevosvetoisessa maassa, jossa maaseudun perinnäiset arvot olivat päällimmäisinä. Ahkerat ja säästäväiset miehet olivat rakentaneet rintamamiestalonsa ja pitivät perheitään leivän syrjässä kiinni. Työtoverina ja kulkupelinä oli yleensä hevonen.

Nyt alkoivat kaupunkeihin ja Ruotsiin muuttaneet käydä kesäisin näyttämässä volvojaan. Kaikkea oli myytävänä ja kaikkea ostettiin. Itsepalvelukauppojakin syntyi, jotta ihmiset pystyisivät haalimaan itselleen kaikenkarvaista tavaraa kyllin nopeasti.

Voisi kuvitella, että nyt sitten vallitsi epäilemättä rajaton optimismi ja euforinen mieliala, kun vuosikymmenien niukkuudesta oli päästy. Marxin mainitsema maalaiselämän idiotismi oli jäänyt taa ja jokaisessa mökissä osallistuttiin jo suorastaan valtamerentakaisten muotien seuraamiseen. Jopa puhuttu kielikin oli nopeasti muuttunut.

Vuosikymmenessä tai edes parissa ei ihmistä sentään voida kovin syvällisesti muuttaa. Itse asiassa ihmiset olivat usein joutuneet Prokrusteen vuoteeseen, joka oli monelle kovin epämukava. Valtava määrä uusia, muka työtä säästäviä koneita ei itse asiassa säästänyt kenenkään työtä. Vain tehokkuus lisääntyi ja samalla usein hiostus.

Tehokkuuden myötä lisääntyi sentään hyödykkeiden ja siis myös käytettävissä olevan rahan määrä. Yhtäkkiä kaikilla näytti olevan kaikkea ja uusien esikaupunkien uudet smithit ja jonesit, äskeiset kylien asukkaat, katselivat nyt tarkoin, miten hyvin olivat pysyneet muiden mukana elintasoaan nostamassa. Kilpailu ei antanut yön lepoa eikä päivän rauhaa.

Pihlajamaan kirjassa rahaa haalitaan maksimaalisen paljon ja ilmeisesti myös jostakin syystä kaikki se tarvitaan. Vuokratkin olivat tolkuttomia. Seurauksena oli joka tapauksessa masentava oravanpyörä, joka tekee nopeasti miehestä lopun, ellei siitä pääse pois.

Ruotsiin muuttaminen oli yksi ratkaisu ja voihan sitä mennä kauemmaskin. Australian valtio maksoi tuohon aikaan vielä matkat halukkaille muuttajille.

Päähenkilölle näytti tahti joka tapauksessa olevan liikaa ja hän suunnitteli itsemurhaa, joka samalla turvaisi perheen tulevaisuuden henkivakuutuksen kautta. Keinona oli lurjusmainen rekkaan törmääminen, joka sitten näyttää tapahtuvankin. Onhan niitä sattunut, luoja paratkoon.

Surkeaa siis on ja juuri silloin, kun kaiken piti olla niin paljon paremmin. Mihin kaikki onnettomuus oikein perustui?

Kirjoittaja näyttää uskovan, ettei kaiken kurjuuden syynä ole työntekijän oma ahneus, jota olisi kannattanut hillitä sen sijaan, että yrittää liian nopeasti haalia kaikkia niitä elämän hyvyyksiä, joita nyt on ilmestynyt kaikkialle. Kyllä syynä ovat suomalaiset kapitalistit ja jopa suomalaiset, kurjat duunaritkin. Muualla asiat ovat paremmin. Ruotsissakin palkat ovat jopa kolmin- nelinkertaiset.

On aina yllättävää havaita, miten mahdotonta ihmisille oli tuohon aikaan katsella maailmaa edes äskeisen menneisyyden näkökulmasta. Mauno Koivisto lausahti joskus, että mahtoipa se Suomen elintaso joskus maailmassa olla korkealla, kun aina vain oli menty alaspäin ja vieläkin oli siihen varaa.

Kun tämän kirjan ihmisten ongelmia vertaa vaikkapa Toivo Pekkasen muistelmien maailmaan, voi eron todeta valtavaksi. Siitä huolimatta ongelmat varmasti saattoivat olla aivan todellisia, ne olivat vain erilaisia.

Kirjan nimi Elämää Länsi-Venäjällä on hullunkurinen. Se tuo mieleen parin vuoden takaisen otsikon, jonka mukaan Siperian lämpötilat olivat juuri tulossa Suomeen. Itse asiassa kyse oli kesästä, jolloin Siperiassa on aina hyvin kuumaa ja tuolloin tulossa olivat pohjoisnavan kylmät ilmamassat.

No, tuohon aikaan Venäjällä ei kärsitty lainkaan samasta ongelmasta kuin Suomessa. Keskusjohtoinen pulatalous oli luonut siellä tilanteen, jossa työntekijällä ei liiemmin ollut kiihokkeita maksimaaliseen työsuoritukseen ja ylenmääräiseen velkaantumiseen, kun ostettavaa oli varsin vähän.

Niinpä työpaikoilla vallitsi kiireetön ja lupsakka tunnelma ja ihmiset oivat tekevinään töitä, joista firma oli maksavinaan heille palkkaa. Tunnettu filosofi Aleksandr Zinovjev kärjisti asian siten, ettei missään muualla maailmassa saavuttanut niin mukavaa elämää niin vähällä työllä kuin Neuvostoliitossa.

Uudet volvot eivät olleet mahdollisuuksien piirissä ja harvoille löytyi edes mossea tai ladaa. Mutta moni ei viitsinyt niihin panostaakaan, miksi olisi? Ja tässä huomautan erikseen, että lada oli tuon ajan kriteereillä hyvin laatuun käypä auto.

Toki Neuvostoliitossa moni silloin eli köyhästi ja jopa kurjasti, mutta ei siellä ihmisestä viimeisiä mehuja puristettu. Asioilla on puolensa ja puolensa.

Pihlajamäki muutti Hollantiin ja asunee siellä tänäkin päivänä.