Myöhempien aikojen Augustinus?

Kai Ekholm, Jörn Donner, kuinka te kehtaatte. Docendo 2020, 389 s.

Olin aika kauan Jörn Donnerin naapurina. Hänen talonsa oli noin 30-50 metrin päässä venepaikastani Helsingin Pohjoisrannassa. Joskus isäntääkin näki, vaikka harvemmin.

Donnerin kirjoja olen lukenut muutaman, myös hänen parhaiksi mainittujaan ja katsonut ainakin elokuvan Fanny ja Alekxander, joka sai aikoinaan Oscarin sekä ohjaajalle että tuottajalle. Filmihän oli ihan mukava ja oli tavallaan merkittävää, että se ymmärrettiin jopa Amerikassa. Tuottajan roolista annetun palkinnon merkitystä en tosin ole ymmärtänyt eikä sitä ole tähän päivään mennessä kukaan minulle selittänyt. Joka tapauksessa ne ovat meillä harvinaisia.

Epäilemättä siis Donner oli merkittävä persoona ja yhdistin hänet aina 50-luvulla nousseeseen nuorten vihaisten miesten joukkoon, joka nyt on jo majan majoilla. Heidän roolinaan ja missionaan oli yleisestikin épatage -porvarin ärsyttäminen ja jopa säikyttäminen.

Suomen sodanaikainen yhdenmukaisuuden paine ja ahdasmielisyys olivat se kauhistus, joka oli vihaisten mielestä murskattava. Jopa kirkkokin, ihan voltairelaisessa mielessä, oli meillä noussut kumitukseksi, joka kuristi kulttuuria ja ansaitsi vain tuhoamisen.

Donner kuului niihin, jotka uskalsivat käydä virtaa vastaan, samoin teki pasifismissaan Linkola ja pian koko nuori älymystö. Esikuvat löytyivät Englannista ja muualtakin suuresta maailmasta. Suomi kulki perässä samaa tietä, jonka läntinen älymystö oli viitoittanut, mutta jälkijoukoissa. Ehkä enempää ei voinutkaan vaatia. Ei kai meidän maamme voi olla mikään länsimaisen sivilisaation trendsetter. Ei edes Donner.

Tiesin, että Donner oli monipuuhainen mies, mutta mieleeni ei ollut koskaan juolahtanut, että hän olisi oikeasti merkittävä. Mieleen jäi muistikuvia arrogantista ja jopa moukkamaisesti käyttäytyvästä kirjailijasta, joka nautti saadessaan rikkoa tabuja tai ainakin nyt hyviä tapoja.

Varsinaisia tabuja en tiennyt hänen koskaan rikkoneen, ainakaan intellektuellille sopivalla argumentaatiolla. Sukupuolielimensa näyttäminen filmissä oli epäsovinnaista, mutta ei kai se nyt merkittävästä älyllisestä potentiaalista todistanut. Luettuani muutama Donnerin kirjan, mukaan lukien Ihmisen ääni, mielikuvani vahvistui: en voi löytää tästä mitään älyllisesti kiinnostavaa, saati vakuuttavaa uutta.

Minulle Donner oli aina aikansa tuote. 1950-luvun vihaisilla nuorilla miehillä oli aikakautensa sosiaalinen tilaus. Sen jälkeen heidän sopi yrittää päteä yhteiskunnan ja kulttuurin kriitikkoina käyttäen sellaisia argumentteja, joihin heidän henkinen kapasiteettinsa riitti. Useinhan se vaikutti aika merkittävältä, kuten Paavo Haavikolla, joka sitten hurahti oman erinomaisuutensa harhoihin ja höperehtelyssään toimi akateemikkona kansakunnan yleisenä vaivaannuttajana.

Mutta Donnerista ei tullut akateemikkoa. Olisikin muuten kiinnostaa leikkiä ajatuksella, että olisi tullut. Tosin pelkään, että hän ei olisi edes ottanut pestiä vastaan. Vaikka olisi kai se olympolainen asema antanut hyvän kaikupohjan älyllisesti vaatimattomallekin kansakunnan ja sen kulttuurin linttaamiselle.

Sivumennen sanoen, muistan, miten äitini suuttui kuullessaan Donnerin elokuvan otsikon: Perkele, kuvia Suomesta. Hän ei tietenkään sitä koskaan nähnyt eikä olisi vapaaehtoisesti suostunut katsomaankaan.

Tätä voi verrata siihen, miten Donner, eräässä Ruotsin TV:lle tekemässään haastattelussa kovisteli muuatta kirjailijaa hänen teostensa takia. Oletteko lukenut teoksiani, kysyi kirjailija. -En ole, tiedän muutenkin, millainen paska te olette, vastasi Donner.

Tämähän oli haastattelijalta ylittämätöntä moukkamaisuutta aina siihen pisteeseen saakka, ettei sitä voi antaa anteeksi millään perusteella. Se oli synti intellektualismin henkeä vastaan.

Äitini reaktio oli älyllisyyden puutteessaan lähellä tätä, mutta on otettava huomioon, ettei hän ensinnäkään ollut intellektuelli ja toiseksi se, että hän kuului toiseen maailmaan ja toiseen aikakauteen. Meitä se nauratti, mutta sillä oli objektiiviset syynsä. Sitä maailmaa vastaanhan Donner hyökkäsi.

Kun huomasin Kai Ekholmin, yleensä fiksuna tunnetun miehen kirjoittaneen paksun kirja Donnerista, kiinnostuin oitis asiasta, semminkin kun kirja löytyi helposti Sulkavan kunnankirjaston uutuushyllystä.

Täytyy sanoa, että kirjan alku hämmästytti minua aika lailla. Siinähän suorastaan tunsi lukevansa uuden Boswellin tekstiä, jossa ehtimiseen kerrotaan ”This great man…” Boswellhan varsinaisesti loi koko Samuel Johnsonin  maineen hengen jättiläisenä, suurmiehenä.

On selvää, että myös Ehkolmille Donner on ollut sankari, henkilö, joka on sanonut ja tehnyt jotakin aivan uranuurtavaa, maanmainiota. Kirjan loppua kohden kriittinen asenne kuitenkin valtaa alaa. Kovin paljon Donnerin valtavasta grafomaanisesta kymmenien tuhansien sivujen tuotannosta osoittautuukin olevan merkityksetöntä sälää ja jopa kehnoa pakkopullaa.

Mammuttia, Donnerin eräänlaista testamenttia ja tunnustuskirjaa en ole lukenut enkä koskaan aikonutkaan lukea.

Tämän Ekhokmin kirjan jälkeen mielenkiintoni kyllä heräsi myös tähän kirjalliseen epäluomaan, joka se näyttää olevan. Juorukirjat eivät minua kiinnosta lainkaan, mutta ehkä voisi ainakin vilkaista, mitä vanha ekshibitionisti on vielä haudan partaalla keksinyt kuvitella paljastamisen arvoiseksi. Tässä positiossammehan me sentään olemme lähinnä kollegoita.

Kirjaa voisi varmaankin sanoa hyväksi ja kiinnostavaksi. Se on kirjoitettu ainakin kohdettaan arvostaen, mikä aina on kunnon elämäkerran tunnus. Lukija ratkaisee, miten kauas överiksi on menty, mutta eihän kirja suinkaan ole vailla myöskään kriittistä näkökulmaa.

Omalta kohdaltani luulisin oman nihkeän suhtautumiseni Donneriin juontavan juurensa siitä tosiasiasta,  ettei moukkamaisuus ollut minulle koskaan mikään kova juttu. Sen sijaan se oli, ei suinkaan lähtökohta, mutta kuitenkin infantiilin teini-ikäisen yksityisajatteluni hedelmä, jolla kuvittelin olevan suurtakin intellektuaalista arvoa, edistystä nähkääs.

 Kun Donner julkisuudessa toteutti samanlaista filosofiaa, hän olin aikansa lapsi, épateur, porvariston järkyttäjä. Sillä roolilla oli aikanaan oma tilauksensa, mutta 2000-luvun puolella se oli jo pahoin passé. Entinen public intellectual oli jäänyt kelkasta Oliko hänellä muka jotakin tärkeää sanottavaa sitten 1960-luvun? Jos, niin mitä?

Hän toki haukkui silloin tällöin abstraktilla tasolla Suomea, mutta entäs sitten? Oliko hänellä ihan oikeita ja perusteltuja, konkreettisia argumentteja?

Luulen, että Donnerin roolin kykenivät näkemään suurena ennen muuta ruotsinkielisen ankkalammikkomme asukkaat: se röyhkeä raljeeraus, joka hänen nimeensä liittyi, ei useinkaan herättänyt sen kummempia reaktioita suomenkielisellä ja etenkään sen älymystöpuolella. Siellä moukkamaisuus nyt vaan oli aika tavanomaista ja jopa arvattavaa uhoamista.

Mutta kun ankkalammikon lähtökohdat olivat kyllin ahtaat -kaikessa kuvitellussa kosmopoliittiuudessa- nousi kauhukakara herostraattiseen maineeseen. Miten hän kehtasi? Sentään hän oli ihan oikea Donner ja hyvin, hyvin sivistynyt tai ainakin lukenut, kuten kerrottiin.

Sellaista oli kai pakko kysyä Donnerin nuoruudessa, mutta kukapa nyt ihan oikeasti olisi viitsinyt kysyä sitä enää 2000-luvulla?

PIränee nyt joka tapauksessa lainata joku Donnerin myöhempi teos. Kyllä tämä kirja sen todistaa, että ainakin joku pitää vanhaa naapuriani suuressa arvossa. Ehkäpä jopa suurmiehenä.

Mutta ei hänestä Augustinusta saa.