Mielensäpahoittajien protesti

Suuri laatulehtemme julkaisi viikko sitten pääkirjoituksen, jonka johdosta moni pahoitti mielensä. Seurauksena oli kuulemma satoja twitter-kommentteja ja monenlaista muutakin. Facebookissa moni poseerasi norsun irvistystä kuvaavilla emojeilla.

Mielensä pahoittaminen nyt ei sinänsä ole uutisen arvoinen asia. Itse asiassa koko nykykulttuurin etujoukko on perinteisesti pyrkinyt juuri siihen, että hallitsevan porvarillisen kulttuurin kannattajat pahoittaisivat mielensä. Näiden ohella siihen saavat aihetta erilaiset ikäloput ja muutkin juntit vanhentuneine asenteineen.

Tämä asetelmahan on jo vanha, ja jo vahvasti institutionalisoitunut. Älymystö pilkkaa yhä työkseen niitä, jotka maksavat sen ylläpidon. 1800-luvulla asiasta käytettiin nimitystä épatage. Tuon ajan älymystön asenteet oli peritty aatelistolta, joka eli talonpoikaiston kustannuksella ja halveksi sitä sydämensä pohjasta.

Nyt mieltä pahoitettiin kuitenkin jo aivan väärissä piireissä. Koko asetelma olikin käännetty ylösalaisin. Hyvä etteivät jo rahvaan syvät rivit päässeet päällepäsmäreiksi, mukana myös tietyn puolueen kannattajia. Ei näin!

Asenteiden ja mielipiteiden arvottaminen ja erityisesti niiden halveksiminen on ajan mittaan institutionalisoitunut tiettyjen ryhmien oikeudeksi ja jopa lähes perinnölliseksi oikeudeksi. Mielensä

pahoittaminen taas on sen toisen osapuolen asiaankuuluvana osana. Tätä vaatii jo yhteiskunnan kehityksen dynamiikka. Terävän kritiikin on aina päästävä suomimaan itsekylläistä porvarillista typeryyttä, olipa kyse sitten taiteesta tai yhteiskunnallisista arvoista, jopa arvopohjasta. Tällöin kuvaan tulevat myös sosiaalitieteet ja yhteiskunnan ymmärtäminen.

Käytännönläheisissä piireissä syntyy helposti monia kysymyksiä tämän, sinänsä arvovaltaisen näkemyksen johdosta. Ne instituutiot, jotka enimmäkseen älymystön ulkopuolelle sijoittuva veronmaksaja kustantaa, saattavat joka tapauksessa joskus hoitaa tehtävänsä huonommin ja joskus paremmin. Erittäin arkaluontoinen on kysymys siitä, kenellä voisi olla oikeus kritisoida noita kriitikoita.

Selvää joka tapauksessa on, ettei itsesäätely aina toimi. Yhdysvalloissa on viime aikoina saatu nähdä outoja näytelmiä, kun opiskeleva nuoriso, jonka pitäisi olla siellä oppimassa eikä määräilemässä, on usein ryhtynyt erilaisiin poliittisiin ja tieteenulkopuolisiin voimatoimiin tehdäkseen laitostensa toiminnasta mielensä mukaista.

Samaa olemme sen jälkeen tietysti saaneet nähdä omassakin maassamme, jossa lähinnä maaniseksi luonnehdittava anteeksipyytelykulttuuri ja ”turvallisia tiloja” vaativa sensuurihenki ovat todella saaneet vaikutusvaltaa instituutioiden toiminnassa.

Kuten on pakko todeta, tässä ei kyseessä ole ollut mikään autonomisen tieteen itsesäätelyyn viittaava toiminta, vaan sen sijaan avoimesti poliittinen eli viime kädessä virkavallan säätelemään pakkoon tähtäävä toiminta, jonka avulla älyllistä debattia on haluttu kieltää ja korvata annettujen totuuksien julistamisella.

Vastaavanlaista avoimesti poliittista toimintaa maamme korkeakouluissa esiintyi 1970-luvulla, jolloin totalitaarista diktatuuria palvelevat tahot harjoittivat mielipideterroria jopa suoranaisella auktorisoimattomalla väkivallalla uhaten.

Suuri laatulehtemme, joka on yleensä suhtautunut älymystön yhteiskunnalliseen tehtävään suurella ymmärtämyksellä ja jopa hartaudella, kirjoitti nyt sitten aiheesta kriittisen pääkirjoituksen, jonka konkreettisena aiheena oli erään akateemisen opettajan muistelmateos, joka kertoi 1970-luvun tilanteesta.

Sen kuvaamiin ilmiöihin verrattiin nyt nykyisiä ylilyöntejä, joiden keskiössä on, kuten todetaan, niin sanottu intersektionaalinen ideologia, joka haastaa miehisinä, valkoisina ja länsimaisina pidetyt ajatusmallit.

Yhtäläisyydet 1970-luvun tilanteeseen ovat niin ilmeisiä, ettei niitä kannata erikseen toistella. Rakenteellisesti älyllisen kritiikin torjuva, hengeltään totalitaarinen ideologia hylkää perusteidensa arvostelemisen eikä pidä sellaista edes mahdollisena. Älyllisten ja luonteeltaan universaalisten argumenttien sijasta se operoi rodun, sukupuolen ja kansallisuuden käsitteillä.

Vastaavastihan myös aikoinaan nostettiin järjen argumenttien yläpuolelle milloin luokkatietoisuus, milloin rotuvaisto.

Kyseisen pääkirjoituksen laatija viitasi pariin itsestäänselvyyteen, kuten siihen, että edettäessä luonnontieteellisiltä aloilta yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille, lisääntyy ideologian merkitys samalla kuin empirian merkitys vähenee.

Lehti haastatteli sittemmin, vesilasimyrskyn noustua, eri alojen tutkijoita, jotka parhaansa mukaan torjuivat tieteisiinsä mahdollisesti kohdistuvia epäilyksiä. Tämä oli toki aivan asian vierestä. On aivan yhtä turha selittää, ettei ihmistieteiden välttämättä tarvitse olla politisoituneita kuin että rodulla ei Yhdysvaltain politiikassa ole eikä voikaan olla mitään merkitystä, koska sellaisia ei ihmiskunnan piirissä edes ole.

Periaatteessa yliopistot voivat ja niiden tuleekin olla kiinnostuneita kaikista maailman asioista, alkaen ihmissyöjien rituaaleista ja feministisistä ja muistakin noitamenoista ja päätyen korkeampaan matematiikkaan ja fysiikkaan. Tämä merkitsee monien erilaisten tutkimusmenetelmien ja tiedonintressien hyväksymistä.

Jotkut tiedonalat, kuten lainoppi, on yksinkertaisesti tarkoitettu palvelemaan yhteiskuntaa eivätkä ne muodosta tieteellistä tutkimuskohdetta samassa mielessä kuin vaikkapa luonnontieteet. Vastaavasti sen niin sanotuille tutkimustuloksille ei myöskään voida antaa samanlaista ehdotonta auktoriteettia, vaikka laki sinänsä onkin pidettävä kunniassa, että yhteiskunta toimisi. Soveltavilla aloilla on toki oma olemassaolon oikeutuksensa, mutta jokaisella tieteellä on myös omat rajoituksensa, turha sanoakaan.

Mitä yhteiskuntatieteisiin tulee, olemme jo kaukana Auguste Comten esittämästä tiedonihanteesta savoir pour prévoir pour pouvoir prévenir, vaikka asia taitaa yhä kummitella ihmisten mielessä. Ennustaminen ei niiden piirissä yksinkertaisesti ole mahdollista sen enempää kuin vuoden sääennusteen tekeminen. Useissa luonnontieteissä kyky ennustaa on sen sijaan oikean tiedon ehdoton kriteeri.

On ilmeistä, että hesarin haastattelemat tutkijat ovat huolissaan tieteen arvovallasta ja heidän sietääkin olla. Mikäli jokin intersektionaalinen feminismi yrittää ratsastaa yleisellä tieteellisyyden arvovallalla, se kyntää aivan vieraalla hevosella. Politiikka ei ole tiedettä, vaan tahdon asia. Tämä seikka, joka seuraa jo ns. Humen giljotiinista, olisi aina syytä pitää kirkkaana mielessä, kun keskustelu sivuaa tiedettä ja politiikkaa.

Se ongelma, johon hesarin paljon huomiota saanut pääkirjoitus viittasi, koski nimenomaan tieteen ulkopuolisten tahojen tunkeutumista poliittisine ja siis epätieteellisine argumentteineen akateemiseen maailmaan. Tieteen ja politiikan sotkeminen toisiinsa on tänä päivänä aivan yhtä vahingollista kuin se oli 1970-luvulla.

Olisi erittäin lapsellista ja hyväuskoista selittää, ettei tässä nyt ole mitään ongelmaa, kun akateeminen itsesäätely ilman muuta aina korjaa kaikki ylilyönnit. Meillä ei tosin olla yhtä pitkällä kuin Amerikassa, jossa politiikka ja epä-älyllinen retoriikka ovat jo usein jyränneet rationaaliset argumentit ja suorastaan estäneet toisinajattelijoita tuomasta näkemyksiään esille.

Valmiutta tällaiseen on kuitenkin myös meillä jo selvästi havaittavissa. On hyvä, että asia nostetaan esille ja on ymmärrettävää, että tietyt tahot ovat sen johdosta nousseet takajaloilleen. Kalikka näyttää kalahtaneen ja ilmeisesti juuri lehdistön tehtävänä on heitellä niitä aina silloin tällöin.