Muuan puhdistus

Kai Ekholm, Kielletyt kirjat. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944-46. Things to Come 2000, 300 s.

Menin tässä muutamana päivänä kirjastoon ja huomasin joidenkin ohikulkijoiden mulkoilevan epäluuloisesti kirjakassiani.

Muistin oitis, että kassin kyljessä oli omalla tavallaan aika raflaava teksti: Luen kiellettyjä kirjoja. Olin ostanut sen Kansalliskirjastosta, jonka johtaja Kai Ekholm oli kirjoittanut juuri sen väitöskirjan, jota tässäkin nyt käsitellään.

Mieleeni tuli, että vielä muutama vuosi sitten jokainen yliopisto-opintojen tasolle edennyt kansalainen oli pitänyt kunnia-asianaan lukea kaikkea tarpeellista ja saatavilla olevaa kirjallisuutta riippumatta siitä, oliko joku halunnut sen kieltää vai ei. Kielletyt kirjat olivat jo periaatteessa kiinnostavia, sillä ne oli ainakin jollakin taholla ymmärretty vaikuttaviksi eli tärkeiksi, niissä siis sanottiin jotakin.

Juolahti kyllä mieleeni sekin, että miltäpä mahtaisi näyttää kassin kyljessä teksti En lue kiellettyjä kirjoja tai samaa merkitsevä Luen vain sallittuja kirjoja. Sehän olisi sama kuin julistautua henkisesti alaikäiseksi hölmöksi, vieläpä kaikkein naiiveimmalla tavalla. Kuitenkin juuri sellainen asenne näyttää nykyään olevan kaikkein kiitetyin ns. intellektuellipiireissä.

Sodan jälkeen tuli meillä ajankohtaiseksi ns. fasismin kitkeminen. Kuten nykyään, tuolla termillä saatettiin tarkoittaa lähes mitä tahansa voittaneen valtion ideologian vastaista tai ainakin sitä huonosti palvelevaa asiaa.

Kuvaavasti kerrottiin ulkoasiainministerin nootissa vuonna 1944, että painotuotteet, joiden sisältö oli tähdätty Neuvostoliiton etuja vastaan, oli viipymättä poistattava kaupoista ja kirjastoköytöstä.

Jo välirauhan aikana oli Moskovasta saatu luettelo kirjoista, joita pidettiin Neuvostoliittoa kohtaan epäystävällisinä. Se oli aika lyhyt ja sisälsi lähinnä talvisodan kuvauksia.

Vuosien 1944 ja 1945 luettelot olivat Suomen kustannusyhdistyksen laatimia, paljon laajempia ja aika mielenkiintoisia. Kuten sensuurin kohdalla kai aina käy, mukana oli niin pelkkää roskaa (tyyliin Karhumies Tarsa), pateettista kaunokirjallisuutta (Saraja, Lunastettu maa), harmitonta huumoria (Armas J. Pullan Ryhmy-kirjat) ja asiallisia tietokirjoja ja muistelmia (Karlgren, Timonen, Wrangel, Rahmanova) ja niin edelleen. Tietenkin esimerkiksi Hitlerin Taisteluni kuului luetteloon.

Tämä oli kuitenkin vielä pientä. Varsinainen poistotyö tehtiin sittemmin kirjastoissa, joiden omasta aktiivisuudesta suuresti riippui, mitä kirjoja otettiin erilleen ns. myrkkykaappeihin, joissa ne saivat olla vuoteen 1958 saakka ja jopa pitempään.

Sellaisia helmiä kuin Haanpään Korpisotaa tai Palolammen Kollaa kestää poistettiin myös lainaajien saatavilta. Pari kirjastoa innostui myös piilottamaan Vänrikki Stoolin tarinat.

Ekholmin tietojen mukaan poistettuja nimekkeitä kertyi peräti 1783 kappaletta ja määrällisesti kirjoja pantiin piiloon yli 30000 kappaletta.

Katastrofi Suomen kansalle tämä ei sentään vielä ollut, vaikka on ilmeistä, että Neuvostoliittoa koskevaan kirjallisuuteemme 1940-80-luvuilla syntynyt tietynlainen aukko paheni merkittävästi myös tämän toiminnan takia. Uutta ns. sovjetologista tai toisinajattelijoiden tuottamaa kirjallisuuttahan eivät suuret kustantamot enää sitten julkaisseet lukuun ottamatta 50-luvun lopun hetkellistä suojasäätä.

Itse asiassa suuri osa piilotetun kirjallisuuden parhaimmistoa oli kuitenkin jo saanut paikkansa kansalaisten kirjahyllyissä, eikä kukaan sentään tunkeutunut ihmisten koteihin tutkimaan kirjahyllyjä.

Koko operaatiolla oli kuitenkin ainakin se merkitys, että myrkkykaappien sisällys todella leimautui jonkinlaiseksi vaaralliseksi ainekseksi, jossa saattoi epäillä olevan disinformaatiota, raakaa ksenofobiaa ja epäinhimillisen natsismin ylistystä. Näin oli kuitenkin vain harvoissa tapauksissa. Arvosteleva kirjaluettelokaan ei suosinut roskan tilaamista kirjastoihin.

Itse asiassa, näitä Neuvostoliittoa kuvaavia kirjoja myöhempään tutkimukseen verrattaessa, tulee se käsitys, että kirjoittajat olivat lopultakin hyväuskoisia, eivätkä pystyneet kuvittelemaan, miten häikäilemätöntä stalinistinen terrori oli tosiasiassa ollut.

Vakavampaa kuin kirjastojen puhdistukset, olivat oppikirjoihin vaaditut muutokset. Peräti 28 oppikirjaa ehdotettiin poistettavaksi käytöstä ja useisiin muihin tuli tehdä korjauksia. Etenkin historiassa oli korjattavaa, sekä Venäjän että Suomen historian osalta. Myös Baltian maista kerrottiin kuulemma epätotuuksia.

Uudet oppikirjat laadittiin ennen pitkää eikä voi sanoa, että niissäkään olisi ryhdytty historiaa väärentämään. Kuitenkin tuntuu ilmeiseltä, että ainakin aluksi katsoi kirjoittaja koko ajan syrjäsilmällä idän suuntaan ja niinpä kertomus maamme historiasta jäi usein oudon valjuksi. Itse muistan, että yleinen historiakin loppui 1950-luvulla koulussamme ensimmäiseen maailmansotaan.

No, se oli sitä aikaa se. Tuskinpa paljon erehdyn, jos sanon, että tuo sinänsä aika tehoton ja tökerö sensuuripolitiikka sentään aiheutti merkittävän ilmiön, sensuurimentaliteetin synnyn laajamittaisena ilmiönä.

Kaikki eivät tietenkään koskaan sitä omaksuneet tai hyväksyneet, mutta suuri oli niidenkin ihmisten luku, jotka pitivät viisauden alkuna juuri sellaisten tosiasioiden tunnustamista, jotka olivat Neuvostoliiton etujen mukaisia. Pikkuhiljaa ne saivat päälleen eräänlaisen poliittisen kultauksen ja alettiin ymmärtää myös totuutena.

Mitäpä ihmistä sitä paitsi olisi hyödyttänyt sellainen toinen totuus, jonka ääneen lausuminen tai jopa omaksuminenkin olisi vienyt hänet nopeasti poliittiseen turmioon ja viisaiden ylenkatseen kohteeksi?

Tällainen mentaliteetti yhdistää nykyäänkin kaikkia niitä, jotka vaativat milloin minkäkin historiallisen asian epäilemistä rangaistavaksi ja näitähän tuntuu riittävän Venäjältä aina Euroopan etummaisiin maihin, puhumattakaan muinaisen kulttuurin perillisestä, Armeniasta ja sen historiaansa ja mainettaan vaalivasta naapurista, Turkista.

Kun vielä mietin tuota kirjakassini tekstiä, tulee mieleen, että sen julkinen kantaminen olisi ehkä saattanut herättää pahennusta ennen sotia, mutta lähinnä vain asenteensa takia. Eihän niitä kiellettyjä kirjoja silloin edes ollut, vaikka lehtiä kyllä saatettiin takavarikoida.

Sotien jälkeen kyseessä olisi sen sijaan ollut avoin demonstraatio Neuvostoliitto vastaan, sillä jokainenhan ymmärsi, mistä nuo kiellot meillekin itse asiassa tulivat.

1970-luvulla edistyksellinen kulttuuriväki taas olisi jyrkästi paheksunut moista tosiasioista piittaamatonta ja ihmiskunnan historian edistyksellisiä voimia vastaan hyökkäävää, suorastaan säälittävää käytöstä.

1990-luvulta 2000-luvulle kyseessä olisi ollut yhdentekevä iskulause, jota joku ehkä nyt halusi käyttää erikoisuuden tavoitteluun.

Mutta entäpä nyt? Tänä aikana, jolloin amerikkalaisia muoteja apinoivat woke-ääliöt kaikkialla vaativat historian uudelleen kirjoittamista aina vanhojen symbolien tuhoamista myöten, alkaa moinen teksti jo olla avoin haaste.

Kiellettyjä kirjoja meillä ei virallisesti vieläkään ole, mutta odotellaanpa nyt taas rauhassa vaikkapa kymmenenkin vuotta.