Verkkouutiset julkaisi viikko sitten Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden kannalta hämmentävän uutisen. Sen mukaan pääministeri Juha Sipilä (kesk.) kertoi Ylen Haloo Eurooppa -podcast-ohjelmassa Suomen liittoutuneen Ranskan kanssa Euroopan yhteisen puolustuksen rakentamiseksi.

– Me ollaan sovittu Macronin kanssa, että liittoudumme yhteisen puolustuksen eteenpäinviemiseksi. Saksa on siinä kolmas kumppani, Sipilä totesi Kokoomuksen Verkkouutisten mukaan.

Tavoite olla integraation ytimessä EU:n puolustusyhteistyön tiivistämisessä johtaa yhä syvempään ristiriitaan sotilaallisen liittoutumattomuuden kanssa.

Intoilu vaikuttaa järjettömältä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu valtion suvereeniuden ja turvallisuuden ydinalueisiin. Se on jätetty Euroopan yhdentymisessä tiiviimmän yhteistyön soveltamisalueen ulkopuolelle.

Näistä tehtävistä suvereenit valtiot ovat näet haluttomia luopumaan – ainakin normaalisti. Integraation edistäminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on sen takia arvioitu kaikkein vaikeimmaksi. Sen on myös pelätty johtavan unionin hajoamiseen tai ainakin pirstoutumiseen, koska kaikki eivät ole siihen valmiita. Yhdentyminen on sen takia ollut ensisijaisesti talousintegraatiota. Sekään ei ole edistynyt toivotulla tavalla. Kiirehtiminen on johtanut unionin pirstoutumiseen (esim. euroalue). 

Arvioin 14.6.2017 julkaisemassani blogi-kirjoituksessa kesällä tapahtuneen hallituskriisin ja Perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamisen syitä. Kirjoituksessani Poikkeuslaista liittovaltiokehitykseen eli miksi eduskuntaryhmät hajoavat korostin ulkopoliittisten motiivien merkitystä sille, miksi hallitus oli pidettävä pystyssä ilman että Jussi Halla-ahon Perussuomalaiset pääsisivät vaikuttamaan politiikan suuntaan. Suomen ulkopolitiikka on kaventunut yhteen asiaan. Se on EU.

– Uusi vaihtoehto -nimisen eduskuntaryhmän muodostumiseen on merkittävämpiäkin syitä kuin muutama ministerinsalkku. Pyrkimys integroida Suomea tiiviimmin Euroopan Unioniin on niistä tärkein. Britannian EU-eron (Brexit) jälkeen poistui pidäke liittovaltiokehityksen tieltä. Ranskan uusi presidentti Emmanuel Macron ajaa yhdessä Saksan liittokansleri Angela Merkelin kanssa tiettävästi rahaliiton ja pankkiunionin tiivistämistä.

Kuten useimmat ehkä jo tietävät pääministeri Sipilän, valtiovarainministeri Petteri Orpon (kok.) silloiset selitykset arvoista eivät olleet todellinen syy sille, etteivät Perussuomalaiset enää kelvanneet hallitukseen. Ilmeisesti myös presidentti Sauli Niinistön vaatimat katumusharjoitukset liittyivät samoihin tekosyihin, joilla Halla-ahon johtamalta puolueelta piti estää pääsy valtioneuvostoon.

Ongelma ei missään vaiheessa ollut se, ettei puolue olisi sitoutunut hallitusohjelmaan. Todellinen uhka oli päinvastoin juuri se, että Halla-ahon johtama puolue nimenomaan oli hallitusohjelmaan sitoutunut. Hallitusohjelma ei näet sopinut presidentti Niinistön suunnitelmiin eikä ilmeisesti sen takia myöskään kelvannut hallituskumppaneille. Kirjoitin taustamotiiveista kesällä seuraavasti:

– Suomen hallitus saadaan tukemaan tätä kehitystä korostamalla etenkin Venäjän uhkaa ja herättämällä ilmeisen perusteettomia toiveita EU:n yhteisen puolustuksesta. Presidentti Niinistö näyttää olevan erityisen aktiivinen puolustusyhteistyön tiivistämisessä, vaikka unionista ei edes ole mahdollista muodostaa puolustusliittoa ainakaan niin kauan kuin NATO on olemassa. Suunnitelmia ei kuitenkaan ole äänestäjille avoimesti kerrottu.

Europarlamentaarikko Henna Virkkunen (kok.) totesi syyskuun alussa Jyväskyssä pitämässään puheessa, että "Euroopan unionissa ollaan ottamassa pitkää harppausta puolustusyhteistyön syventämiseksi". Hän vaati, että "Suomen on oltava edistämässä tiivistä puolustusyhteistyötä".

Presidentti Niinistö on osoittanut ajavansa EU:n puolustusintegraation syventämistä, mikä Suomen kaltaisen itsenäisen valtion päämieheltä on jossain määrin erikoista. Mahdollisesti hän myös lähetti Virkkusen juoksutytökseen tässä asiassa.

Virkkunen kritisoi, osin aiheestakin, sitä, etteivät "Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kovin kärki, presidenttiehdokkaat tai entinen pitkän linjan ulkoministeri" keskustele analyyttisesti turvallisuuspolitiikasta. Mitään erityisen analyyttistä, saati laajakatseista, ei tosin ole sen mitään sanomattaman mantran toistelemisessa, että "turvallisuusympäristömme on muuttunut". Nykyinen ulkoministeri Timo Soini (sin.) näytä juuri muuhun kyenneen.

Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, hallitus tai sitä tukevat poliittiset tahot saattavat vielä ryhtyä paisuttelemaan Venäjän uhkaa, jolla hanketta Suomen integroimiseksi EU-puolustukseen vauhditettaisiin. Edellisestä "trollijahdista" alkaakin olla jo tovi.

Hallitus on tekemässä suurta ja peruuttamatonta muutosta ajaessaan EU:n puolustusintegraation syventämistä.

1. Suomi on antamassa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa enenevässä määrin muiden käsiin, jolloin liikkumavaramme keskeisimmällä itsemääräämisoikeuteen ja turvallisuuteen vaikuttavalla alueella kaventuu.
2. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen integraatio koskee suvereenin valtion ydintehtäviä ja on ratkaisevia askelia kohti EU-liittovaltiota.
3. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksenteko – joka etenkin Suomelle on kriittinen "kohtalonkysymys" – vaikeutuu, jäykistyy ja hidastuu laajassa monenkeskisessä yhteistyössä, mikä todennäköisesti myöhemmin johtaa vallan keskittämiseen Brysseliin.
4. Suomen ja muiden EU-maiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset intressit poikkeavat toisistaan radikaalisti, jolloin suomalaiset joutuvat käytännössä monen muun eri EU-maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan maksajiksi.

Tuntuu käsittämättömältä, että keskeisestä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta ei ole käyty avointa ja perusteellista julkista keskustelua. Pääministeri vain ilmoittaa jossain haastattelussa sopineensa asiasta Macronin kanssa.

Luulisi, että surullisen kuuluisasta pienen piirin EMU-ratkaisusta – jolla Suomi liittyi rahaliittoon ja luopui kokonaan omasta rahapolitiikastaan – olisi jo jotain opittu. Sitäkin laskua maksetaan vielä ja kauan. Silloinkaan ei kysytty niiltä, jotka laskun maksavat.

Hallitusohjelmaan ei ole tehty mitään kirjausta siitä, että Suomi olisi etunenässä ajamassa Euroopan yhteisen puolustuksen rakentamista. Hallitusohjelmaan on päinvastoin kirjattu, ettei hallitus ole syventämässä integraatiota. Perussuomalaisten edustakuntaryhmän hajottua strateginenkin hallitusohjelma – joka kuitenkin on hyväksytetty eduskunnassa – näyttää muodostuneen "kuolleeksi kirjaimeksi".

Mikä ylipäätään on perustuslain ja demokraattisten periaatteiden merkitys, jos hallitus ja sen pääministeri toimivat näin leväperäisesti hallitusohjelmasta välittämättä ja kansan mielipidettä kysymättä?

Petteri Hiienkoski