Blogi: Timo Vihavainen, la 13.04.2019 00:26

Naapureita ei voi valita

Kolkolla paikalla

 

Huomasin Hesarista, että Suomen ympäristö on kolkko ja kylmä ja karu kuin entisessä laulussa poikamiehen elämäntaru. Tämä kuulemma ilmenee uudesta kirjasta, jota en ole lukenut.

Ilmaus on aika erikoinen, ottaen huomioon, ettemme ole mikään Israel. Naapureinamme ovat Ruotsi, Viro ja Venäjä.

Etenkin viime mainittu on maa, jossa meihin suhtaudutaan erityisen ystävällisesti. Se on asia, joka näyttää osalta nuorta polvea jääneen kokonaan huomaamatta.

Pikkuhiljaa on tiedotusvälineissä ja niiden toimesta kuitenkin näköjään syntynyt jonkinlainen uusi normaali, jonka puitteissa tuo yllä oleva lausuntokaan ei kuulosta yhtä absurdilta, kuin olisi kuulostanut vielä hiljattain.

Ei siinä taida paljon auttaa sekään, että valtionpäämiehet kehuvat keskinäisiä suhteita, kuten Putin juuri äsken Pietarissa.

Tässä voi varmaan jo ilman kysymysmerkkejä todeta, että suurelle osalle suomalaisia on syntynyt jonkinlainen pelko Venäjän arvaamattomuutta ja sen oletettua laajenemishalua kohtaan.

Ilmiö on uusi ja kuten mielipidetiedusteluista voidaan todeta, se oli huomattavasti vähäisempi neuvostoaikana kuin nykyisen demokraattisen järjestelmän aikana.

Käytän tässä sanaa demokratia merkitsemään valtiomuotoa. Siitä, miten hyvin järjestelmä missäkin maassa vastaa kansan mielipiteisiin, en esitä mitään otaksumia. Totean vain, että se kyllä Venäjälläkin reagoi kansan vaaleissa ja mielipidemittauksissa ilmaisemaan tahtoon.

Kuten tässä jokin aika sitten tuli todettua, kaikesta etatismistaan huolimatta venäläistä järjestelmää ei voi pitää fasistisena ainakaan sanan perinteisessä mielessä.

Oppositiota kyllä tukahdutetaan, mutta se on olemassa ja ilmoittaa itsestään. Sananvapaus on hyvinkin suurta verrattuna moniin maailman maihin, puhumatta siitä, että ihminen on vapaa lähtemään maastaan, mikäli haluaa.

Muuan oleellinen seikka, joka erottaa pelkän etatismin ja totalitarismin on yhtenäisen, millenniaalisen ideologian puuttuminen. Vallan puolue on kyllä valtion suosiossa ja sen käytössä on niin sanottu administrativnyi resurs -hallinto tukee sitä ja syrjii muita. Mutta ei se ole ainoa sallittu puolue.

Tähän voi tietenkin todeta, että myös ns. kansandemokratian maissa oli yleensä monta puoluetta ja jopa Stalinin aikana oli olemassa näennäisesti vapaa poliittinen järjestelmä, jossa tosin oli vain yksi puolue, mutta se oli vaaliliitossa puolueettomien kanssa…

Pelkkä muodollisesti vapaa poliittinen järjestelmä ei vielä kerro siitä, miten se todellisuudessa toimii. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten diktatuuri voi ottaa kansanvaltaiset elimet haltuunsa.

Kuitenkin on syytä huomata, että Venäjältä puuttuu sellainen, aggressiivinen valtionideologia, joka on yleensä ominainen poliittisesti aggressiivisille valtioille. Izborskin klubilla ja muilla höyrypäiden kokouksilla sellaisia näyttäisi olevan tarjolla, mutta valtaosa kansaa ei tiedä niistä mitään, saati että olisi niistä tippaakaan kiinnostunut.

Tietenkin voidaan sanoa, että kansan manipuloiminen hyökkäyssotaan on vahvalle valtiolle lastenleikkiä: eikö muka suuri osa kansaa saatu vuonna 1939 uskomaan, että Suomi on aloittanut vaarallisen aggression neuvostojen maata vastaan?

Tottahan se on tämäkin, mutta silloin vallassa oli todellinen totalitaarinen valtio, jonka mahtavaa koneistoa ei voi verratakaan Yhtenäisen Venäjän vaatimattomiin resursseihin.

Mutta eikös Venäjä joka tapauksessa ole poikkeuksellisen sotainen valtio, joka ei lainkaan häpeä aseiden kalistelua tai edes ydintuholla uhkailua?

Epäilemättä se on se kortti, jota Venäjän valtiojohto on kansainvälisellä areenalla käyttänyt, mutta se näyttää ennen muuta johtuvan siitä, ettei sillä ole muutakaan esitettävää.

Taloudellinen mahti, joka jo näytti tulevan sen käsiin samaan aikaan kun dollari oli hätää kärsimässä, pakeni pian pois Putinin ulottuvilta. Mikäli Kiina on kiinnostunut Venäjän seurasta, on se sitä vain suurena itäisenä naapurina, joka jostakin syystä haluaa seuraa, mutta voisi hyvin tulla toimeen ilmankin.

Hitlerin Saksan selitettiin aikoinaan olevan ylikansoitettu: se muka tarvitsi ehdottomasti elintilaa ja halusi sellaista ottaa toisilta.

Venäjällä tilaa riittää kyllä. Ikävä tosiasia on, että sen väestö on taas vähenemässä, vaikka muutamat höperöt sovinistit jo ehtivät ottaa käyttöön ”venäläisen miljardin” tavoitteen. Siis väkiluvun kasvattamisen miljardiin. Mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta.

Venäjällä ei ole mitään ”liikaväestöä”. Sen sijaan ne harvat poikalapset ovat vanhempiensa aarteita. Eivät sotilaiden äidit laskisi heitä vaarallisiin paikkoihin…

Minkä ihmeen takia meillä on jo parin vuosikymmenen ajan jankutettu julkisessa sanassa venäläisestä vaarasta, ikään kuin se olisi jo jonkinlainen selviö.

Ketä Venäjä siis uhkaa? Uhkaako se koko länttä ja siinä luvussa myös Suomea? Miksi ja millä lihaksilla? Pelkät aseet eivät vielä ole suurikaan valtion sotilaallisen voiman tae, saati hyökkäävyyden syy.

Vasta sitten, kun sotilaalliseen suorituskykyyn liittyy kyllin voimakas tahtotila sen käyttämiseen tiettyyn tarkoitukseen, väistämättömien uhrausten hinnallakin, alkaa sodan aineksia olla koossa, vaikka itse asia tietenkin vaatii tarkoin harkittua poliittista päätöstä, jossa hyödyt ja haitat punnitaan.

Näyttää kuitenkin siltä, että asia Venäjä on haluttu esittää nimenomaan uhkaavana. Silti jää kysymään, miksi ihmeessä myös Suomi on nyt haluttu lukea tähän uhattujen joukkoon, kun välimme Venäjään ovat jo kauan olleet erinomaiset?

Asian selitystä lienee etsittävä siitä uudesta paradigmasta, joka on pikkuhiljaa hiipien muuttunut kuriositeetista normiksi. Kyseessä on lännettyminen, voisi sanoa. Se tarkoittaa sitä, ettei asioita katsella enää oman maan näkökulmasta, vaan joidenkin muiden.

Otetaanpa vähän vauhtia historiasta ja sen tulkinnoista.

Parina viime vuosikymmenenä on meilläkin yleistynyt pyrkimys nähdä omassa maassamme ja sen historiassa osa Euroopan historiaa myös sen poliittista historiaa ja nimenomaan Länsi-Euroopan, vaikka me asumme aivan eri paikassa.

Siinä samalla on esimerkiksi viime sotiamme pyritty tarkastelemaan Hitlerin vastaisuuden ja holokaustin näkökulmasta.

Intellektuaalisesti tulokset ovat lähinnä tragikoomisia.

Sen ohella myös niin sanotun suomettumisen kautta -käyttöön on tosiaankin nyt jälkijättöisesti otettu tämä tässä yhteydessä täysin mieletön termi- on haluttu myös tarkastella uudessa valossa.

Sanomattakin on selvää, ettei tämä näkökulma ole suomalaisen kansallisvaltion, vaan länsieurooppalais-atlanttisen liiton näkökulma.

Mitä sotiin tulee, on siis astuttu entisen vihollisen saappaisiin, mikä on tavallaan virkistävää ajatusvoimistelua. Mikäli asia kuitenkin otetaan täydestä, on kyseessä älyllinen konkurssi.

Niin sanottuun suomettumiseen nähden ei edes takavuosien länsieurooppalainen näkökulma ole riittänyt. Silloinhan sieltä käsin meille toistuvasti kerrottiin, että ”suomettuminen” on huono nimi onnistuneelle politiikalle.

Nyt siitä on sen sijaan haluttu tehdä todellinen mörkö, joka oli lähes yhtä pahaa kuin itsenäisyyden menetys, ellei se juuri sitä ollutkin.

No, nämä tällaiset ilmiöt rajoittuvat kyllä yleensä niiden piiriin, jotka eivät itse ole tuota aikaa kokeneet. Anakronistiset syytökset asioiden väärästä arvioinnista ovat suunnilleen yhtä huonosti maaliinsa osuvia kuin niitä tavallaan vastaavat holokaustitukinnat Suomen sodista. Lähinnä ne voi kuitata historiattomana poseerauksena.

Tottahan tietenkin on, että joskus Kekkosen kaudella meillä monet hurahtivat suoranaiseen naapurisuhde-euforiaan. Se on muuan tosiasia. Ne väitteet, joiden mukaan kaikki oli vain teeskentelyä, eivät osu maaliin ollenkaan.

Max Jakobson siteerasi silloin osuvasti Kissingeriä, joka totesi kollaboraatiopolitiikan olevan vaikea laji. Siinä vaaditaan hyvin paljon niin kansalta kuin sen johtajilta. Kaikkien kapasiteetti ei riittänyt tilanteen ymmärtämiseen, mutta varsin harmittomiahan ne sen ajan jättämät traumat lopultakin ovat ja liittyvät lähinnä oman tyhmyyden paljastumiseen etenkin ns. intellektuellipiireissä.

Korkeimmalla tasolla vaarat kyllä oivallettiin ja onnistuttiin välttämään.

Mutta sen jälkeen on alkanut maan niin sanottu eurooppalaistuminen, jonka lieveilmiönä siis on ollut myös pyrkimys tarkastella omaa historiaamme osana länsi-Euroopan historiaa tai paremminkin sanottuna sen epäonnistumista länsieurooppalaisittain katsoen.

Asia liittyy erityisesti maamme puolueettomuuteen, jonka vaaliminen on meille historiallisesti ollut yhtä tärkeää kuin erillissotadoktriinin vaaliminen oli sodan aikana.

Pelkkä simppeli puutteellisen onnistumisen osoittaminen näyttää molemmissa tapauksissa olevan joidenkin mielestä suurikin urotyö, joka ainakin melkein mitätöi kaiken sen, mihin aikoinaan pyrittiin ja sen, missä onnistuttiin.

Koska mennyttä ei saa sanan varsinaisessa ja täydessä merkityksessä muuksi muutettua yrityksistä huolimatta, voidaan aina sen sijaan yrittää tässä nykyisyydessä sitäkin pontevammin elää niin kuin pitää, siis aidosti atlanttisena eurooppalaisena.

No, yllä esitetty kuvaus toki sopii vain yhden, kooltaan rajoitetun, mutta ominaispainoltaan merkittävän ryhmäkunnan näkemyksiin.

Kuten tunnettua, kansamme vankka enemmistö pitää yhä tiukasti puolueettomuuden puolta, tai ainakin sitä yrittää. Paasikiveläiseen tapaan se kammoksuu ajatusta siitä, että vihollisia tulisi hakea läheltä. Kaukaisista ystävistä on paljon kokemusta, myönteistäkin, mutta niiden varaan heittäytyminen loukkaisi nähtävästi enemmistön itsesuojeluvaistoa.

Meillähän on koko itsenäisyytemme ajan pyritty pysymään suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella, vähin poikkeuksin.

Toki Saksan tuki oli meille korvaamaton niin vuonna 1918 kuin vuosina 1940-1944. Se oli reaalipolitiikkaa ja siihen mentiin pakon edessä. Maantieteellisistä syistä vaihtoehdot olivat vähissä. Naiivit vuodatukset, jotka unohtavat poliittiset realiteetit, ruikuttavat valinnan olleen väärä.

Sen vaihtoehtona oli vain ja ainoastaan Leninin/Stalinin Venäjä.

Nyt voimme sen sijaan havaita melko innokasta lähentymistä Natoon, vaikka liittoutumattomuutta on taas vältetty, enemmistön tahtoa syystä tai toisesta noudattaen. Tällä kertaa mitään pakkoa ei ole.

On vaikea sanoa, onko tuo yhteistyö ollut meille pelkästään hyödyksi vai pikemmin vaaraksi. Sitä tasapainottava liittoutumattomuus epäilemättä on ainakin edesauttanut tilanteen pysymistä rauhallisena.

Sotilaallisen yhteistyön aste taitaa kyllä jo olla hyvinkin vuosien 1940-41 aikaiseen Saksa-yhteistyöhön verrattava, mutta tämä vie jo pois aiheesta.

Aiheena nimittäin piti olla naapuruuden vaarat nyt. Onko Venäjä meille uhka vai eikö se ole? Jos se on uhka, niin millainen uhka? Missä tapauksissa vaara voisi aktualisoitua ja millainen kohtalo meitä saattaisi uhata? Hauskaa ja tarpeellistakin olisi myös tietää, miten me voisimme sen välttää? Mitä tarkoittaa olla osa länttä?

Tästä enemmin toiste.

 

Timo Vihavainen la 13.04. 00:26

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Sotilaan muona

ti 16.07. 23:08

Onko kulttuuri kielessä?

ma 15.07. 23:11

Gourmandise

su 14.07. 21:40

Papit ja pellet

la 13.07. 23:49

Aikansa sankaritar

pe 12.07. 23:42

Kriisiajan näkökulmia

ma 08.07. 21:53

Merenkulkijan seikkailuja

ma 01.07. 23:07

Missä mennään?

la 29.06. 22:43

Woikoski

la 29.06. 00:00

Imperiumin rajat

ke 26.06. 23:57

blogit

Vieraskynä

Kansallismielisten liittouma ry/188 -kukkavirta - terrori-iskun uhrien muistokulkue Turussa

ma 08.07.2019 22:05

Juha Ahvio

Pride-sateenkaarilippu julistaa vallankumousta ja kapinaa

la 29.06.2019 00:01

Professorin Ajatuksia

Kissauutinen

ti 16.07.2019 23:07

Marko Hamilo

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

pe 05.07.2019 00:00

Jukka Hankamäki

Älä koskaan luovu käteisen rahan käyttämisestä

la 06.07.2019 10:43

Petteri Hiienkoski

Käsitys ihmisoikeuksista hämärtynyt

la 29.06.2019 22:22

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

EU:n huippuvirat

ke 03.07.2019 14:39

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Metrot - Suomen kehitysmaalaistumisen näyteikkunat

su 14.07.2019 14:34

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Pitäisikö puoluejohtajien tenteissä olla sarjat?

ti 16.07.2019 23:09

Mika Niikko

Väärinajattelijoiden oikeudet

ma 08.07.2019 21:55

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Maailma valitsee lopulta edistyksen vihreän dystopian sijaan

to 04.07.2019 15:38

Heikki Porkka

Ohjaaja Aku Louhimies vastaan päätoimittaja Jouko Jokinen (yle)

pe 05.07.2019 13:39

Tapio Puolimatka

Nuorison parissa leviävä vaarallinen muoti-ilmiö

ti 09.07.2019 22:18

Olli Pusa

Ilaskivi vastaan Rinne

ke 03.07.2019 11:12

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Ev.-lut kirkosta vasemmiston kivakerho

ti 18.06.2019 13:42

Reijo Tossavainen

Punavihreys on politiikan muotiväri, josta myös persut hyötyvät

su 14.07.2019 08:50

Jessica Vahtera

Sananvapauden puolesta on taisteltava

ma 24.06.2019 10:45

Pauli Vahtera

Mansikanpoimintaa ja sokerijuurikkaan harvennusta

su 14.07.2019 21:43

Timo Vihavainen

Sotilaan muona

ti 16.07.2019 23:08

Matti Viren

Mitä on köyhyystutkimus, osa 2

to 27.06.2019 22:39