Blogi: Timo Vihavainen, la 15.06.2019 01:04

Helppohintaisuuden kysymyksiä

Ylpeä typeryys

 

Aikamme ei ole vailla kulttuurisia uutuuksia. Vielä noin yksi sukupolvi sitten eli suunnilleen Neuvostoliiton vedellessä viimeisiään, elettiin vielä selvästi erilaisessa maailmassa.

Vuonna 1968 huipentunut suuri kulttuurivallankumous oli jo toki ehtinyt ulottaa vaikutuksensa laajalle ja syvälle, mutta menneen maailman henki leijui yhä vahvana eurooppalaisen sivistyksen yllä, ikään kuin jalon konjakin tuoksu, joka yhä oli tyhjässä pullossa. Postmodernismi oli tuolloin vielä lapsenkengissään ja monet ottivat yhä maailman vakavasti.

Nykyisessä menossa, jota voi peilata vaikkapa lehdistön kulttuuriosastojen kautta, ei irti päästetyllä typeryydellä ja kehnouden ylistämisellä enää näytä olevan mitään rajaa. On opittu ylpeilemään kaikesta tai siis mistä tahansa eikä edes kyetä kuvittelemaan, että voisi olla olemassa joitakin absoluuttisia normeja tai hierarkioita, joita kaikkien olisi syytä kunnioittaa tai taitoja, jotka taiteilijan pitäisi hallita.

Kun jonninjoutavat nuorisoryhmät räppäävät toistelemalla sukupuolielimensä nimeä, kun käsitetaiteilijat julistavat tekevänsä hienoa taidetta, vaikka eivät kykene hallitsemaan muotoja eivätkä siihen pyrikään, kun arkkipiispa julistaa mahtipontisesti, että vihapuhe on aikamme suuri ongelma ja kun yhteiskuntapolitiikassa koskemattomaksi aksioomaksi otetaan kaikkien ryhmien määrän mukainen edustus kaikkialla, ei parodiaa enää voi tehdä.

Siitä huolimatta juuri nämä ja muut vastaavat teemat hallitsevat lehtien kulttuuriosastoja.

Asian todistavat myös osaltaan myös ne hölmöksi tekeytyvät yleisönosastokirjoitukset, joita lehdet julkaisevat kaikessa totisuudessaan, vaikka lapsikin näkee, että kyse on pilkanteosta. Kuvataiteessa rajaa parodian ja aidon välillä ei ole enää ollut herran aikoihin eikä kukaan voi tietää, onko tämä tai tuo taiteilija niin sanotusti tosissaan. Taitoja ei kukaan häneltä edellytäkään.

Kiinnostavana uutuutena voi todeta sen, että nykyään erityisesti kirkko pyrkii olemaan uuden kulttuurin kärjen tasalla. Se ajaa kaikkia muodikkaita asioita ja pelkää kuollakseen epämuodikkuuden leimaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Valheellinen mahtipontisuus on aina kuulunut kirkon toimenkuvaan, silloinkin kun se on vielä tosissaan palvellut myös uskontoa.

Vielä sukupolvi sitten kirkko joka tapauksessa keskittyi vielä melko lailla itse uskontoon. Nythän se selvästi jo häpeää koko asiaa ja pyrkii sen sijaan pysymään erilaisten yhteiskunnallisten kysymysten piirissä omaa, hurskastelevaa agendaansa noudattaen.

Mutta yksittäistapausten vatvominen ei ole erityisen antoisaa, olipa kyseessä musiikki, kirjallisuus, kirkko tai hallituksen politiikka. Kiinnostavampi on se yhteinen nimittäjä, joka kulttuurin trendejä yhdistää. Se nimittäin tuntuu suorastaan hyppäävän tarkastelijan silmille, ilman sen enempää etsimistä.

Vladimir Nabokov, ruotiessaan amerikkalaista kulttuuria, keksi jo toisen maailmansodan aikana kutsua tuota villakoiran ydintä venäläisellä sanalla pošlost.

Itse asiassa hän käytti tuossa Gogol-esseessään nokkelaa transskribointia poshlust, jossa venäläisen sanan ääntämys säilyttäen ilmaistaan myös itse asia englannin sanoin: posh + lust.

Itse venäläistä sanaa pošlost on usein käytetty esimerkkinä sanasta, jota on mahdoton kääntää. Se kantaa mukanaan niin suurta kulttuurista pakettia, että käännös jää pakostakin vajavaiseksi.

Suomentajat ovat joskus tarjonneet käännökseksi matalahenkisyyttä, itse olen joskus puhunut helppohintaisuudesta. Ne tuovat kyllä esille jotakin sanan merkityksiä, mutta eivät toki ole sen ekvivalentteja vastineita.

Wikipedian artikkeli poshlostista tuo esille muutamia näkökohtia. Kirjallisuustieteilijä D.S. Mirsky sanoo, että kyseessä on self-satisfied inferiority, moral and spiritual.

Svetlana Boym, joka postmoderniin tapaan arvioi koko käsitteen menneen maailman jäänteeksi, toteaa aivan oikein, että Poshlost’ is the Russian version of banality, with a characteristic national flavoring of metaphysics and high morality, and a peculiar conjunction of the sexual and the spiritual. This one word encompasses triviality, vulgarity, sexual promiscuity, and a lack of spirituality. The war against poshlost’ was a cultural obsession of the Russian and Soviet intelligentsia from the 1860s to 1960s.

Boym, jonka teos sijoittuu Neuvostoliiton luhistumisen aikoihin, arvioi ilmeisesti, että sellainen henkinen maailma, jolle pošlostin käsite on tärkeä, jää nyt historiaan ja joutaa jäädäkin.

James H. Billington puolestaan määrittelee käsitteen erään moraalisesti ala-arvoiseksi kuvatun kirjallisen hahmon kautta:  (he) seeks not the ideal world but the world of petty venality and sensualism, poshlost.

Esimerkit riittänevät sen ymmärtämiseen, mitä tuolla käsitteellä on tarkoitettu. Nabokov, joka varmastikin on sen tunnetuin käyttäjä, teilasi sen avulla paitsi Gogolin kuvaaman venäläisen herrasväen, myös aikansa amerikkalaisen bestseller-kulttuurin ja myös Neuvostoliiton mahtailevan valheellisuuden.

Viimemainittu oli erityisen paradoksaalinen asia, koska venäläiset Nabokovin mukaan aina olivat olleet erityisen herkkiä pošlostille ja sitä inhosivat. Saksaa he taas olivat perinnäisesti pitäneet pošlostin luvattuna kotimaana.

Lukiessani ensi kertaa Nabokovin Gogol-esseetä, ajattelin heti, että tässä asiassa me olemme venäläisten kanssa samassa veneessä.

Eikö Väinö Linnan koko tuotanto ole yhtä pošlostin paljastamista ja sille irvailua. Perinnäinen suomalainen rehellisyys ei voinut lainkaan sietää teeskentelevää valheellisuutta. Senhän myös propagandan saralla työskentelevät saivat sodan aikana pian huomata.

Rehellisyys sen sijaan puri suomalaiseen. Itse asiassa se oli tietyssä historian vaiheessa muuttunut jo sellaiseksi obsessioksi, että elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset alkoivat vaarantua, kun mitään ei suostuttu kaunistelemaan eikä sievistelemään.

Mutta siitä on jo aikaa. Nyt tilanne on toinen, ainakin niin sanotun yleisen mielipiteen tasolla ja sehän kyllä tarkoittaa vain sitä keskustelua, jota valtamedia käy.

Luulen, että muutos on sangen huomattava.

Paavo Haavikko kyllä puhui parodian mahdottomuudesta jo kauan sitten. Aikaa on tainnut siitä vierähtää jo lähemmä puoli vuosisataa.

Mutta itse asiassa parodia oli kuin olikin silloin vielä mahdollista.

Joillakin aloilla, kuten Neuvostoliitosta puhuttaessa, hellpohintaisuus kyllä rehotti vapaana ja sitä vieläpä lannoitettiin valtiovallan erityisellä tuella. Siitä huolimatta perinnäiset kulttuurin tavoittelemat asiat, totuus, hyvyys ja kauneus koettiin todellisiksi ja niistä luopuminen sopi vain niille, jotka tunnustivat oman alamittaisuutensa.

Itsetyytyväinen vajaamittaisuus oli tietenkin jo olemassa, sitä lienee ollut maailman sivu, mutta se ei kuitenkaan ollut vallitseva maailmankatsomus, josta poikkeaminen aiheuttaa sanktioita.

Nyt asiat ovat toisin. Substanssin sijasta tuijotetaan henkilöä ja hänen käyttämiään sanoja, ajattelun sijasta tarraudutaan tyhjiin abstraktioihin, joita kyllä riittää, ihmisoikeuksista tasa-arvoon ja vapaudesta vastuuseen.

Politiikkaa ei enää ymmärretä kilpailevien näkemysten areenaksi, siellä kilpailevat nyt keskenään vain oikeat ja väärät pyrkimykset, joista edelliset pyrkivät yleiseen onnellisuuteen ja jälkimmäiset sen vastakohtaan.

Epäilemättä olen tässä itsekin liikkunut kovin korkealla abstraktiotasolla, mutta pidän sen sallimista itselleni vaatimattomana ylellisyytenä, joka älköön tulko tavaksi.

Joka tapauksessa vanha kunnon Gogol pystyisi varmasti kirjoittamaan verrattoman kuvauksen juuri tästä meidän ajastamme ja sen itsetyytyväisestä valheellisuudesta ja hullunkurisesta helppohintaisuudesta, mutta hänen kaltaistaan me emme taida enää löytää. Sitä paitsi häntä ei taidettaisi ymmärtää lainkaan.

Itse asiassa Veikko Huovinen oli aikoinaan tällainen hahmo ja hän löysi aikanaan vielä paljon yleisöä.

Nyt sen sijaan Huovisen maine näyttää menevän alaspäin kuin lehmän häntä. Aivan hiljattain huomaan joidenkin matalahenkisyyden tukipylväiden ankarasti moittineen Huovisen huumoria: hän on aivan vanhentunut…

Niinpä taitaa tosiaan olla.

 

 

Timo Vihavainen la 15.06. 01:04

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Ennustelua

Klo 22:29.

Silmäin pyyntö

ma 22.07. 21:42

Suomi Venäjän mediassa

la 20.07. 20:26

Vastustaja

pe 19.07. 22:43

Viha

to 18.07. 23:07

Kultakausi

ke 17.07. 23:07

Sotilaan muona

ti 16.07. 23:08

Onko kulttuuri kielessä?

ma 15.07. 23:11

Gourmandise

su 14.07. 21:40

Papit ja pellet

la 13.07. 23:49

blogit

Vieraskynä

Kansallismielisten liittouma ry/188 -kukkavirta - terrori-iskun uhrien muistokulkue Turussa

ma 08.07.2019 22:05

Juha Ahvio

Pride-sateenkaarilippu julistaa vallankumousta ja kapinaa

la 29.06.2019 00:01

Professorin Ajatuksia

Rasisteja, sanoi Husu

ti 23.07.2019 22:28

Marko Hamilo

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

pe 05.07.2019 00:00

Jukka Hankamäki

"Turvallinen" ja "totuudenmukainen" EU-Suomi

to 18.07.2019 23:25

Petteri Hiienkoski

Käsitys ihmisoikeuksista hämärtynyt

la 29.06.2019 22:22

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

EU:n huippuvirat

ke 03.07.2019 14:39

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Filippiinit on lapsipornon ykköstuottaja - Suomen toimittava!

su 21.07.2019 04:29

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Ylen ja SDP:n pitää sanoutua irti Al-Taheen ja Husun näkemyksistä

ti 23.07.2019 22:30

Mika Niikko

Väärinajattelijoiden oikeudet

ma 08.07.2019 21:55

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Maailma valitsee lopulta edistyksen vihreän dystopian sijaan

to 04.07.2019 15:38

Heikki Porkka

Ohjaaja Aku Louhimies vastaan päätoimittaja Jouko Jokinen (yle)

pe 05.07.2019 13:39

Tapio Puolimatka

Nuorison parissa leviävä vaarallinen muoti-ilmiö

ti 09.07.2019 22:18

Olli Pusa

Taas hyöky Afrikasta Suomeen

ti 23.07.2019 11:18

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Ev.-lut kirkosta vasemmiston kivakerho

ti 18.06.2019 13:42

Reijo Tossavainen

Punavihreys on politiikan muotiväri, josta myös persut hyötyvät

su 14.07.2019 08:50

Jessica Vahtera

Sananvapauden puolesta on taisteltava

ma 24.06.2019 10:45

Pauli Vahtera

Mansikanpoimintaa ja sokerijuurikkaan harvennusta

su 14.07.2019 21:43

Timo Vihavainen

Ennustelua

ti 23.07.2019 22:29

Matti Viren

Mitä on köyhyystutkimus, osa 2

to 27.06.2019 22:39