Woikoski

Etelä-Savon ja Kymenlaakson rajalla, vanhan valtionrajan Suomen puolella sijaitsee kosken rannalla aika erikoinen yritys, kaasutehdas, jonka tuotteita voi nähdä kaikkialla Suomessa.

Jonkin matkaa tehtaasta sijaitsee sen hulppea automuseo, joka koostuu suvun luksus- ja kilpa-autoista noin sadan vuoden ajalta. Tehtaan isännällä on rannassa vesitaso ja hallissa pari lentokuntoista Saab Safir –harjoituskonetta. Pienkonekenttä kuuluu siis tietenkin myös asiaan.

Kyseessä on perheyritys, Woikoski Oy, joka on toiminut jo vuodesta 1882 saakka. Alun perin se valmisti kasvisrasvoista saippuaa, steariinia ja vastaavia modernin elämän vaatimia tuotteita, joiden valmistuksessa tarvittiin vetyä.

Vetyähän tunnetusti saa aikaan hyvin helposti hajottamalla vettä sähkövirran avulla ja sähköä taas oli saatavissa koskesta.

Kun vety alkoi tulla arvoonsa muun muassa hitsauskaasuna, ruvettiinkin keskittymään sen valmistukseen. Vesi siis hajotettiin vedyksi ja hapeksi. Siinä sivussa tehtiin muun muassa vetyperoksidia, jota tarvittiin valkaisuun, vaikkapa paperitehtaissa.

Kaasumarkkinat sen kuin kasvoivat ja uutena teknologiana otettiin käyttöön ilman tislaus. Hapen lisäksi saatiin ilmasta muun muassa argonia, jolle myös oli kasvavat markkinat neutraalina suojakaasuna. Hiilidioksidiakin oli saatavilla, vaikka en muista, otettiinko sitä talteen. Ainakin sammuttimissahan sille oli käyttöä ja myös jäähdytyksessä.

Suunnilleen tähän tapaan syntyi se melko erikoislaatuinen tarina, joka on Woikosken kaasutehtaan takana. Synkässä korvessa alettiin valmistaa suuria määriä nykyaikaisen yhteiskunnan tarvitsemia kaasuja, teollisuutta, kotitalouksia ja sairaaloita varten. Se tuotti rahaakin.

Woikosken automuseo ei pahemmin mainosta, mutta on harvinaisen kiinnostava alan laitos, koska kaikki autot liittyvät teemaan eli Woikosken tehtaaseen ja sen omistajiin. Kiinnostava on myös tehdasmuseo, joka on kesäisin auki parina päivänä viikossa ja tarjoaa vain opastettuja kierroksia, jollaiset muutenkin ovat suositeltavia. Itsekseen hortoilijoilta jäävät tarinat kuulematta.

Patruunan johtamana perheyrityksenä Woikoski on tavallaan elävä muinaisjäänne. Kuten museon mainosfilmi kertoo, se on monien sukupolvien yrittämisen ja huolenpidon tulos.

Kvartaalikapitalismin kaudella herättää kunnioitusta se pitkäjännitteinen työ, joka on uhrattu yrityksen hyväksi. Ja niinpä se yhä syytää markkinoille tuotteitaan ja seisoo paikallaan, kosken rannalla, globaalin kilpailun ja kansainvälisen pörssihuijauksen keskellä.

Tottahan firma myös palkitsee omistajansa, aineellisestikin. Hulppeat rakennukset automuseolle ja hevosten kuntoutuslaitokselle voi suoralta kädeltä arvioida tuottamattomiksi. Ne todistavat rakkaudesta taiteeseen eli johonkin muuhun kuin rahaan itseensä.

Kun asiaa vertaa mielessään vaikkapa venäläisten uusrikkaiden maaniseen haluun hankkia kultaisia vessanpyttyjä, näyttäisi ero olevan selvä ja olennainen.

Muuten, Woikoskella otettiin käyttöön vetyauto jo 1930-luvulla, mutta ongelmana oli kaasun vaatima tila. Nyt siellä näyttää olevan jo uuden sukupolven vetyauto, jossa teknologia perustuu polttoainekennoihin.

Nykyisen ympäristömanian aikana autojen polttoaineen puhtaus on varmastikin myyntivaltti ja vedyn palaminenhan tuottaa vain vettä.

Saattaa hyvinkin olla, että uusi autojen sukupolvi alkaa tarvita yhä suurempia määriä vetyä, mikä lisää suuresti sen kysyntää tuotantoa ja ehkä hintaakin.

Joka tapauksessa vety on ensin tuotettava ja sehän vaatii sähköä. Paikallinen koskivoima ei nytkään enää riitä tyydyttämään kuin pienen osan tehtaan tarpeista. Niinpä vetyautotkin liikkuvat sillä voimalla, jolla sähköä tuotetaan. Käytännössä valittavana ovat ydinvoima ja fossiiliset polttoaineet.

Woikoski on vain yksi niistä tämän alueen yrityksistä, jotka muistuttavat teollisuutemme perustamisvuosista. Verlan paperitehdas kuuluu peräti UNESCO:n maailmanperintöluetteloon ja esimerkiksi Kissakosken tehdas on hyvinkin käynnin väärtti tai ainakin oli vielä muutama vuosi sitten.

Nämä modernisaatiohistoriamme muistomerkit sijaitsevat kaikki hieman syrjässä valtateistä, mutta etenkin näin kesäaikana kannattaa itse kunkin miettiä, onko fiksumpaa porhaltaa paikasta toiseen suorinta mahdollista reittiä asumattomien metsien halki vai käydä välillä katsomassa niitä paikkoja, joissa taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksemme perustaa luotiin.