Suuri ystävyys

Stalinin ja Hitlerin sopimus elokuulta 1939, jota aivan kummallisesti nimitetään Molotovin-Ribbentropin sopimukseksi, muistutti aika lailla liittoa, ellei enempää. Mikään pelkkä hyökkäämättömyyssopimus ei ollut kyseessä.

Tämä sopimus toi solmijoilleen runsaat synergiaedut. Saksa saattoi kehittää sotavoimiaan, jotka olivat vielä aika heiveröiset Versailles’n rauhansopimuksen jäljiltä, vaikka tuon pakkorauhan määräyksiä olikin tunnetusti kierretty Saksan ja Neuvostoliiton välisen Rapallo-yhteistyön puitteissa vuosina 1920-1934.

Uusi sopimus tavallaan jatkoi tuota keskeytynyttä yhteistyötä ja jälkikäteen katsoen vuodet 1920-1941, aina sen kesäkuuhun saakka olivatkin saksalais-venäläisen lähentymisen aikaa luukuun ottamatta sitä taukoa, joka sattuu vuosiin 1934-1939.

Rapallo-yhteistyön katkaisi Hitlerin valtaannousu vuonna 1933, mutta inertian voimasta se jatkui vielä seuraavaan vuoteen saakka. Stalin oli sen päättymisestä sangen pahoillaan ja moitti asiasta Saksaa puhuessaan puoluekokouksessa vuonna 1934. Hän viittasi samalla Italiaan, jonka kanssa suhteet olivat erinomaiset huolimatta ideologisista erimielisyyksistä.

Itsepä Hitler tiensä valitsi. Suuren terrorin Neuvostoliitto oli valtio, jonka kanssa ei ollut erityisen miellyttävää olla läheisessä yhteistyössä. Tämä oli ainakin liberaalien länsivaltojen mielipide.

Maa, joka oli tosiasiallisesti käynyt miljoonia uhreja vaatinutta sotaa omaa kansaansa vastaan ja jossa vain vuotta aiemmin oli teloitettu poliittisista syistä satojatuhansia kansalaisia, ei oikein sopinut niin sanottujen demokraattisten maiden rintamaan.

Tyypilliseen totalitaristiseen tapaan asiaa yritettiin pimittää pyrkimällä demokratialla ratsastavan ns. fasismin vastaisen kulttuuririntaman eturiviin. Tämä huijaus meni täydestä miljooniin, mutta ei suinkaan ihan kaikkiin.

Itse asiassa natsi-Saksa, jonka johtajan hallintotapaa Stalinin tiedetään ihailleen, oli Neuvostoliiton luonnollinen kumppani. Kahden totalitaarisen diktatuurin ystävyyttä hehkutettiinkin yhteistyökauden puheissa.

Kun Puola oli tuhottu, solmittiin niin sanottu Raja- ja ystävyyssopimus 28.9.1939. Sen kunniaksi piti Molotov puheen, jossa hän arvioi, että näiden kahden maan ystävyys, joka nyt oli verellä (siis puolalaisten verellä) sinetöity, oli kasvamassa todella aidoksi ja kestäväksi.

Samalla hän totesi, ettei entisen Puolan palauttamisesta voinut olla mitään puhetta, kun asiasta nyt oli maailman kahden mahtavimman sotilasvallan takeet.

Mitä maailmansotaan tulee, olivat Ranska ja Englanti nyt sodanlietsojia, eikä suinkaan Saksa, joka kannatti rauhaa. Sodan jatkaminen olemattoman Puolan puolesta oli yhtä tyhjänpäiväistä kuin länsivaltojen julistama taistelu ”hitlerismiä” vastaan.

Kyseessähän oli ideologia, aate, ja sellaisia vastaan ei voi taistella asein, vaan rauhanomaisella kilpailulla. Koko asia muistutti nyt keskiaikaista uskonsotaa…

Molotovin puhe, kaikesta jälkiviisaudesta riisuttuna, kuvastaa erinomaisesti sitä, mistä Stalinin ja Hitlerin sopimuksessa oli kyse. Kaltaiset löysivät toisensa ja hankkivat valtavia etuja joko verettömästi tai vähällä verellä. Toki Saksa joutui antamaan paljon uhreja Puolassa ja Neuvostoliitto vielä enemmän Suomessa, mutta aina ei voi saada napakymppiä.

Joka tapauksessa Stalin pystyi nyt palauttamaan Neuvostoliitolle ne alueet, jotka siitä oli erotettu vuonna 1920 ja vielä vähän muutakin. Erityisesti se sai Länsi-Ukrainan, joka siitä lähtien on ollut Ukrainan russofobian sielu.

Kaiken kaikkiaan Neuvostoliiton vuosina 1939-1940 valtaamat alueet Puolan suunnalla olivat ennen muuta ukrainalaisia ja valkovenäläisiä. Stalin viittasi joskus siihen, että ”Puolassa otimme omaamme”.

Suomen, Baltian ja Bessarabian kohdalla hän olisi myös voinut viitata vanhaan Venäjän imperiumiin. Näiden alueiden kansoilta kyseleminen ei toki sopinut suurvallan arvolle enempää Saksassa kuin Neuvostoliitossa.

Liittolaiset jakoivat siis Euroopan samaan tapaan, kuin aikoinaan Napoleon ja Aleksanteri I. Suuri ystävyys velvoitti molempia keskinäiseen avunantoon vihamielistä länttä vastaan ja niinpä Neuvostoliitto luovutti Saksalle valtavia määriä elintarvikkeita, lannoitteita ja raaka-aineita, muun muassa öljyä ja muuta äärimmäisen niukkaa materiaalia.

On arvioitu, ettei Saksa ilman tätä apua olisi edes kyennyt hyökkäämään kesäkuussa vuonna 1941. Kaikkein vähiten se olisi kyennyt hyökkäämään Neuvostoliittoon vuonna 1939. kuten tunnettua, näihin aikoihin sen arvioitiin olevan niin riippuvainen Ruotsin malmistakin, että sen saannin lakkaaminen olisi pysäyttänyt sodan muutamassa viikossa.

Saksan sotaponnistuksia Neuvostoliitto auttoi jopa välittömästi. Esimerkiksi sen merivoimat saivat tärkeitä säätietoja ja sen sotalaivoja huollettiin.

Neuvostoliitto sai liitosta myös saksalaista tekniikkaa ja vanhojen perinteiden mukaisesti myös aseita, sekä laivastolle että ilmavoimille. Neuvostoliitto myös lopetti Saksan vastaisen propagandan ja palautti sille niitä turvapaikanhakijoita, joita oli lyhyenä erimielisyyden kautena ottanut vastaan. Komintern värvättiin edistämään länsivaltojen vastaista propagandaa.

Miehitetyssä Ranskassa asia kuuluu olleen jotenkin vaikea vanhoille kommunisteillekin. Suomessahan tämä liitto ilmeisesti oli aivan keskeinen tekijä siinä, että vasemmalle suuntautunut työväki, kommunisteja myöten, ryhtyi vastustamaan puna-armeijan hyökkäystä, jota sen oli kuviteltu auttavan.

Näyttää siltä, että vain pimeimmät korpikommunistit nielivät kakistelematta O.V. Kuusisen tarjoileman tarinan siitä suuresta ystävyydestä, jonka kunniaksi Stalin lahjoitti maallemme Itä-Karjalan. Yhteistyöllä Hitlerin kanssa Stalin oli niin kertakaikkisen vakuuttavasti osoittanut, mitä hän ja hänen valtionsa edustivat.

Kun suuri ystävyys sitten 22.6.1941 yllättäen päättyi, ei Stalin aluksi suostunut uskomaan, mistä oli kysymys. Viimeiseen saakka ja sen ylikin hän elätteli toivoa siitä, ettei kyseessä ollut todellinen välirikko.

Häntä on helppo ymmärtää.

Miksi ihmeessä Hitler hylkäsi liittolaisen, joka oli tarjonnut hänelle kaiken mahdollisen ja vaaransi koko valtionsa olemassaolon? Oliko hän hullu?

Ikävä kyllä, hullujakin tässä maailmassa on aina riittänyt ja Hitleriä voidaan hyvin pitää yhtenä sellaisena tapauksena.

Hitlerille kävi sitten sodassa niin kuin kävi ja nykyään kai yleensä pidämme asiaa jotenkin luonnostaan lankeavana.

On kuitenkin kiinnostavaa ajatella sitä mahdollisuutta, että se aikoinaan hehkutettu suuri ystävyys, joka Neuvostoliiton ja Saksan välillä vallitsi, olisikin voinut kestää kauan, ehkä vuosikymmeniä, aina siihen saakka, kunnes totalitarismi olisi molemmissa maissa väljähtynyt jonkinlaiseksi ontoksi brežnevismiksi, joka sitten olisi omia aikojaan lopahtanut.

Kuten tarkkanäköinen Vasili Grossman on arvioinut, ei mikään ideologia voi kovin kauan säilyttää nuorekasta, vallankumouksellista verenhimoisuuttaan.

Ennemmin tai myöhemmin siitä tulee onttoa kirkkouskovaisuutta, jolle poroporvarit tyytyvät osoittamaan rituaalista kunnioitustaan ja viimein se tarpeettomana häviää.

Se, että natsismi ja kommunismi, nämä kaksi veljestä joutuivatkin taisteluun elämästä ja kuolemasta, ei ollut mikään historian välttämättömyys. Kyseessä oli lopultakin satunnainen asia, yhden miehen irrationaalisen päätöksen hedelmä, joka tuhosi hänen oman versionsa totalitarismista ja nosti kunnian kukkuloille toisen.