Blogi: Timo Vihavainen, ma 23.09.2019 23:17

Kirjailijan osa

Vaikea rooli

 

Brian J. Boeck, Stalin’s Scribe. Literature, Ambition, and Survival. The Life of Mikhail Sholokhov. Pegasus Books 2019, 388 s.

 

Stalin oli tunnetusti hyvin kiinnostunut kirjailijoista. Eräässä tapaamisessa häneltä kysyttiin: Mitä meidän pitäisi kirjoittaa?

Retoriikan mestari vastasi: kirjoittakaa totuus!

Siihen aikaan kirjailija oli pirullisen dilemman edessä. Mikäli hän kertoi, miten kurjasti asiat olivat -ja ne olivat aivan tavattoman kurjasti esimerkiksi kollektivisoinnin aikana- hänet luokiteltiin neuvostovastaiseksi.

Mikäli hän taas kuvaili tilannetta liian ruusuisin värein, häntä voitiin syyttää lakirovkasta, kaunomaalailusta, joka pelkästään vahingoitti puolueen asiaa, kun teksti vain tympäisi lukijoita.

Erinäisissä rankaisuelimien kokoamissa neuvostovastaisten kirjoitusten kokoelmissa on mukana myös oloja ylenpalttisesti ihastelevaa aineistoa. Jokainenhan ymmärsi, että tämä oli pilkantekoa karusta todellisuudesta.

Mihail Sholohov kirjoitti ensimmäisen osan suurta kasakkaeepostaan Hiljaa virtaa Don jo hieman yli parikymppisenä. Työtä epäiltiin jo silloin plagiaatiksi eivätkä epäilyt ole koskaan täysin loppuneet, vaikka teksti on parikin kertaa analysoitu tietokoneella ja kirjailija on saanut synninpäästön.

Brian Boeck joka tapauksessa olettaa, että nuori mies ainakin käytti laajasti löytämäänsä, toisten kirjoittamaa aineistoa. Sanottakoon kuitenkin, että eepos ainakin minun mielestäni van paranee loppua kohti ja se ainakin lienee kirjailijan omaa luomusta.

Ensimmäinen nide ilmestyi vuonna 1928 ja herätti ansaittua huomiota. Siinä nimittäin eivät bolševikit olleet sankareita, vaan useimmiten suoranaisia roistoja. Vikoja kyllä riitti kasakoillakin, joiden kapinaa ei selitetä millään ulkopuolisella kiihotuksella, vaan bolševikkien petollisuudella ja terrorilla.

Miten moinen kirja saattoi ilmestyä neuvostoaikana, on hyvä kysymys. Syytöksiä neuvostovastaisuudesta tietenkin myös esitettiin.

Joka tapauksessa oli ilmeistä, että tässä oli kirjailija, joka ei pelännyt puhua totta ja sehän oli aina ollut kirjailijan suuri tehtävä venäläisen intelligentsijan silmissä. Suurin synti sen sijaan oli mielistely, kohdistuipa se valtaan tai yleiseen mielipiteeseen. Kirjailijalle oli varattu oikeamielisen profeetan osa.

Stalin oli erityisen kiinnostunut mestariteoksista, jotka esittivät elämän monimutkaisempana kuin agitaattorien simppelit sapluunat. Tunnetusti hän katsoi esimerkiksi Mihail Bulgakovin näytelmää Turbinien päivät yhä uudelleen ja suojeli kirjoittajaa.

Häneen teki vaikutuksen myös Sholohovin teos, joka kuvasi kansalaissodan rintamaa hyvin lähellä niitä seutuja, joilla hän itse oli vaikuttanut. Kuitenkin Sholohovin kuvaus esimerkiksi valkokenraali Kornilovista oli oudon ihannoiva, hän totesi kirjailijalle.

Tämä puolustautui sillä, että punaisten kunniaa vain lisäsi uljaan vihollisen voittaminen ja vaikka Kornilov objektiivisesti oli väärässä, oli olemassa myös subjektiivinen taso.

Stalin hyväksyi tämän ja ehdotti diiliä: Hiljaisen Donin kolmas osakin julkaistaan, mutta haluaisiko kirjailija luoda myös realistisen, luokkakantaisen kuvan kollektivisoinnista, joka oli juuri meneillään (1931)?

Imartelevasta tarjouksesta ei oikein voinut kieltäytyä ja niinpä maailma sai luettavakseen kaksiosaisen teoksen Aron raivaajat. Siinä ei tosin kerrota mitään aron raivaamisesta, mutta Stalin oli ehdottanut nimeä ja se kaiketi havaittiin erinomaiseksi. Itse asiassa nimi on venäjäksi Podnjataja tselina, joka tarkoittaa pikemmin kukoistukseen nostettua karua maata.

Lyhyesti sanoen kirja esittää täysin virallisen kaavan mukaisen kuvan kollektivisoinnista.

Sitä järjestämään saapuu Leningradista luokkatietoinen työläinen, kommunisti, joka on taustaltaan viilari ja matruusi. Hän on yksi niistä 25000 työläisestä, jotka lähetettiin tähän tehtävään luokkatietoisuudeltaan kehittymättömiä talonpoikia johtamaan.

Kirjan mukaan kulakit tekivät kaikkensa estääkseen kolhooseja muodostumasta ja naamioitunut kulakki kolhoosin johdossa järjesti sabotaasia eli tuholaisuutta. Kaiken takana oli salainen valkokaartilainen järjestö, jonka pari upseeria jopa majaili kylässä. Heillä oli yhteydet ulkomaille.

Kaikki alkoikin mennä penkin alle, kun yli-innokkaat kommunistit ajoivat väkeä pakolla kolhoosiin, josta muodostettiin kommuuni eli kollektiivitila, jossa sekä tuotanto että kulutus olivat yhteisiä. Kolhoosilaisille ei jäänyt edes kanaa henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.

Kun kriisi kypsyi, myös valkokaartilaiset valmistautuivat aseelliseen nousuun, jolle odotettiin tukea ulkomailta.

Mutta yhtäkkiä kaikki muuttui kuin taikaiskusta.

Toveri Stalin julkaisi 2.3.1930 avoimen kirjeen ”Menestys panee pään pyörälle”, jossa hän sätti kollektivisoinnin  toimeenpanijoita melkein joka asiasta: vapaaehtoisuusperiaatetta on rikottu, on aloitettu työ takavarikoimalla kirkonkellot, on perustettu kommuuneja, vaikka aika ei vielä ole niille kypsä ja niin edelleen.

Stalinin kirjeen seurauksena lähes puolet kaikista kolhooseista purkautui, mutta kevätkylvöt, jotka olivat jo olleet vaarassa, saatiin sentään hoidettua.

Kollektivisointia jatkettiin nyt rauhallisemmin, kommuuneja ei enää perustettu lainkaan, vaan sen sijaan artteleita, joissa jokaiselle jäi oma talonsa, yksi lehmä, siipikarjaa ja jopa 10 lammasta sekä henkilökohtainen aputalous, kooltaan 1/4r-1 ha.

Nuo aputaloudet tuottivat sittemmin yli puolet maan maataloustuotannon arvosta. Ne tunnetaan yhä, vaikka kolhooseja ei enää olekaan. Myös nykyään niiden merkitys on suuri.

Tämä kuvaus tapahtumista oli pääpiirteissäännaivan oikea. Saman saattoi lukea historian oppikirjoista aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.

Mutta oppikirjoissa ei ollut sitä, mitä Sholohovin kuvauksessa myös oli. Kollektivisointi nimittäin ei tapahtunut minkään vapaaehtoisen liikkeen muodossa, vaan oli täynnä raakuuksia ja väkivaltaa. Se myös nostatti väen kapinoihin ja kirjassakin sankari on vähällä joutua akkojen kuoliaaksi pahoinpitelemäksi.

Realismia siis löytyi ja sitähän ei mistään virallisista esityksistä löytynyt. Niinpä kirjailija ikään kuin täytti suuren tehtävänsä todenpuhujana ja profeettana.

Mutta kaikella oli rajansa.

Kollektivisointi aiheutti etelä-Venäjällä, Ukrainassa ja Kazakstanissa nälänhädän, jossa kuoli useita miljoonia ihmisiä. Sholohovin kirjassa tästä ei ole halaistua sanaa, ei myöskään sen kakkososassa, joka ilmestyi vasta 1959.

Kuitenkin hän tunsi oman kotiseutunsa Donin katastrofaalisen tilanteen ja kääntyi Stalinin puoleen pikaisen avun saamiseksi.

Stalin auttoi tuota pientä aluetta, mutta julisti kirjailijalle vakavasti, että kulakit olivat käymässä sotaa neuvostovaltaa vastaan. He halusivat kukistaa sen nälkiinnyttämällä. Tässä oli malliesimerkki Stalinin dialektiikasta: hän käänsi historian suurimpiin kuuluvan massamurhan uhrien omaksi syyksi.

Mutta kun Sholohovista puhutaan, hänen roolinsa sankarikirjailijana kärsi yhä lisää 1960-70-luvuilla, jolloin hän osallistui ajojahteihin toisinajattelevia vastaan, myös kirjailijakollegojaan, kuten Solzhenitsyniä, joka tosin vastasi samalla mitalla.

Brian Boeck, joka on kiintoisasti kuvannut Sholohovia ja tämän uraa, toteaa loppulausunnossaan, että hän lähti tekemään työtään vakuuttuneena kohteensa kataluudesta ja köykäisyydestä, mutta joutui tarkistamaan kantaansa.

Stalinin aika asetti sankarikirjailijoille omat reunaehtonsa, jotka olivat ankarat. Niin sanotut proletaarikirjailijat, jotka olivat yrittäneet perustaa oman herruutensa kirjallisella alalla, saivat useassa tapauksessa luodin takaraivoonsa.

Mikäli halusi kirjoittaa asioista totuuden ja vielä julkaistakin sen, oli tehtävä tiettyjä kompromisseja.

Sholohov ei kukaties ollut mikään titaani (sellaisiahan meillä kuuluu nykyään olevan vaivaksi asti), mutta tuskin myöskään halveksittava kiipijä ja nöyristelijä. Hän oli vajavainen ihminen, jonka ahdistukseen viina loppuaikoina toi helpotusta tai ainakin sitä sillä yritettiin lääkitä.

Nobel-palkinto vuonna 1965 annettiin Sholohoville Hiljaisen Donin ”taiteellisesta voimasta ja eheydestä”. Valinta oli sikäli onnistunut ja myös neuvostokirjallisuudessa harvinainen, ettei tuota teosta kukaan voinut luokitella agitpropiksi.

Palkintoa oli hänelle pohjustettu jo 1950-luvulta lähtien, mutta sen sijaan sen sai vuonna 1958 Boris Pasternak. Vuonna 19070 pakinnon sai sitten Sholohovin vihamies Aleksandr Solzhenitsyn, joten virallisen Neuvostoliiton suosikkikirjailijan valintaa voi ainakin sanoa tasapainotetun toisinajattelijoilla.

 Palkintoa vastaanottaessaan Sholohov selitti kuvanneensa oman kansansa -edelläkävijöiden- vaikeaa tietä. Sellaisessa tilanteessahan ei aina voitu osua oikeaan.

Samalla kirjailija korosti, ettei Neuvostoliitto tyrkyttänyt omaa tietään muille, mikä tuskin ihan oli tosiasioiden mukaista, mutta kyllä sopi yhteen tuohon aikaan julistetun ns. rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteiden kanssa.

Sholohov menestyi kaikilla mittareilla mitaten loistavasti. Hän sai kaikki tärkeimmät kunniamerkit ja arvonimet, loputtomasti rahaa ja kumartelijoita. Hänelle on pystytetty patsaita ja vuosi 2005 oli UNESCO:n nimeämä Sholohovin vuosi, jolloin myös Putin kävi osoittamassa kunnioitustaan juhlakalun muistolle.

 

 

Timo Vihavainen ma 23.09. 23:17

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Ennen oli paremmin

ke 01.07. 22:49

Anti-intellektualismin ydin

pe 12.06. 23:52

Aikansa innovaatio

su 07.06. 23:25

Nähdä Kuola ja kuolla.

ti 02.06. 23:47

Outoja pohjolan kansoja

to 21.05. 23:12

Kerettiläinen pietistien piireissä

la 16.05. 23:12

Kollektiivinen agitaattori

ma 11.05. 23:19

Tiedemies ja hänen aikansa

su 03.05. 22:20

Kansakunnan muistiongelmat

ti 28.04. 23:27

Turpaa tukitaan?

to 23.04. 18:35

blogit

Vieraskynä

Suomen vaiennettu raiskausepidemia: Miten suomalaiset valjastettiin rakastamaan hyväksikäyttäjiään

la 13.06.2020 00:30

Juha Ahvio

Vaatiiko evankeliumi tukemaan marxilaista vallankumousta?

ke 01.07.2020 23:05

Professorin Ajatuksia

Kaksi kansainvälistä sopimusta

ke 01.07.2020 22:48

Marko Hamilo

Kansalaiset vaarassa! Nyt tarvitaan hätätilahallitus!

su 19.04.2020 22:47

Jukka Hankamäki

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

ke 01.07.2020 22:51

Petteri Hiienkoski

Koronavirustaudin maailmanlaajuinen tuhovoima pandemiavertailussa

la 09.05.2020 16:34

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Nyt vain kiltisti maksatte, sanoo herrat EU:n

to 28.05.2020 14:06

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Rasismiin auttaa ainoastaan tiukka maahanmuuttopolitiikka

pe 03.07.2020 18:41

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

"R-idioottien" riemukinkerit

ke 01.07.2020 22:54

Mika Niikko

Liittyen Suomen Kuvalehden uutisointiin (20. ja 21.1.2020)

ke 22.01.2020 22:20

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Mikä ihmeen Woke?

pe 21.02.2020 00:16

Heikki Porkka

Älä koskaan luota Ylen uutisointiin tarkistamatta faktoja

ti 28.04.2020 09:51

Tapio Puolimatka

Hermostuiko Seta uuden kirjani paljastuksista?

ke 01.07.2020 23:07

Olli Pusa

Ilmastosekoilun hinta?

pe 03.07.2020 10:49

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rakenteellinen rasismi

ke 01.07.2020 13:05

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Jessica Vahtera

Kuuden euron kohtuus missä palkkatasa-arvo?

ma 11.05.2020 17:17

Pauli Vahtera

Jos Suomessa olisi 3 miljoonaa asukasta

la 13.06.2020 00:01

Timo Vihavainen

Ennen oli paremmin

ke 01.07.2020 22:49

Matti Viren

Paljonko Suomi maksaa?

ke 01.07.2020 22:52