Kun armoviitosia ei annettu

Risto Volanen, Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava 2019, 448 s.

Täytyy heti aluksi todeta, että pidän tätä kirjaa erinomaisena. Hieman epätasainen se kuitenkin on ja herättää paljon enemmän ajatuksia, kuin yhteen päivitykseen mahtuu.

Kuten aiemmissakin kirjoissaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volanen+ ) kirjoittaja on omaksunut poikkeuksellisen laajan perspektiivin ja tarkastellut Suomen kohtalonvuosia suuressa eurooppalaisessa kokonaisuudessa niiden silmin, jotka asioita ratkaisivat.

Tämä on epäilemättä aina hyvä vaihtoehto sille historiankirjoitukselle, joka loputtomasti pohtii sitä, kuka juuri täällä meillä ja miten ratkaisi kansakunnan kohtalon. Eipä silti, kohtalokkaita päätöksiä meilläkin kyettiin tekemään.

Vanha politiikan kettu ja korkean tason hallinnon ammattilainen on myös filosofi ja jopa idealisti, mikä ei estä häntä ymmärtämästä poliittista realismia, joka käytännössä usein sanelee poliittiset ratkaisut.

Teos on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden perusteella ja rohkenen taas hieman hämmästellä sitä, miten harvoja ranskan- ja saksankielisiä teoksia on löytänyt tiensä kirjallisuusluetteloon. En kuitenkaan nyt tähän hätään osaa sanoa, mitä niiden käyttäminen olisi muuttanut.

Tekijä on nimittäin kyllä hyödyntänyt laajasti esimerkiksi Tuomo Polvisen klassista tutkimusta, jossa myös aiheen kannalta usein aivan keskeinen venäjänkielinen kirjallisuus on huomioitu. Muutenhan siitä ei ole mainintoja.

Lähdejulkaisujakaan ei kirjallisuusluettelossa juuri ole, mikä on yllättävää ja myös vahinko. Esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olivat Karjalan kansannousun (1921-22) johdosta paljon dramaattisemmassa vaiheessa kuin tämän teoksen perusteella voisi olettaa. Näin ainakin noottienvaihdon valossa näytti.

Mutta eipä takerruta detaljeihin. Kirjan todellinen ansio on suurissa linjoissa ja aivan poikkeuksellisena voi pitää, ettei kirjan näkökulma rajoitu vain ulkopolitiikkaan edes sisäpolitiikalla höystettynä vaan tarkastelee myös koko kansalaisyhteiskunnan kirjoa.

Mainio ja paljon puhuva on lopun kiteytys: ”On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue”.

Nuoren Suomen kokemus kertoo kirjoittajan mielestä, että ”demokraattinen valtio perustuu sisäiseen kansansivistyksen kehitykseen ja sen jatkuvaan vaalimiseen sekä ympäristön vakauteen, joka ei ruoki ääriryhmiä radikalisoimaan toisiaan”.

Mutta olihan noita ääriryhmiäkin myös meillä, luoja paratkoon, vaikka historiamme on sittemmin opettanut niitä kammoksumaan. Vuosi 1918 oli kova koulu ja tämän kirjan käsittelemänä aikana sekin käytiin. Suurin osa kansaa siirrettiin sitten seuraavalle luokalle, mutta osa sai vielä tankata aakkosia pari vuosikymmentä ja osittain kauemminkin.

Kirja on virkistävää luettavaa juuri tuon laajan perspektiivinsä vuoksi, koska sille ei ole kuitenkaan uhrattu tapahtumien moninaisuutta. Hullutuksiin sorruttiin kaikilla poliittisilla tahoilla ja myös itse  tilanteet muuttuivat usein hyvinkin perusteellisesti ja arvaamattomasti.

Niinpä saattoi eduskunnan kaatama Rudolf Holsti hyvinkin perustellusti sanoa jäähyväispuheessaan vuonna 1922: ”Kun oikeistossa vaaditaan, että pitää olla johdonmukaisuutta politiikassa, varsinkin ulkopolitiikassa, täytyy minun sanoa, että tämä herrojen johdonmukaisuus on niin rampa, ettei sillä ole edes jalkoja, millä se ontuisi…”.

Mutta eipä Holstinkaan sinänsä ansiokas ulkopoliittinen ura ollut kritiikin yläpuolella. Se reunavaltiosopimus, jonka hän oli keväällä 1922 Varsovassa allekirjoittanut, oli hyvin huteralla pohjalla. Miksipä olisi menty takaamaan Puolaa, jolla oli ilmiömäinen kyky hankkia vihollisia läheltä ja ystäviä kaukaa. Sekä Venäjä että Saksa katselivat Puolaa epäystävällisesti ja tunne oli molemminpuolinen.

Oli erinomainen idea jatkaa esitystä vuoden 1918 keväästä aina vuoden 1922 Rapallon sopimukseen. Tuossa sopimuksessahan Venäjä ja Saksa sopivat riitansa ja aloittivat yhteistyön, joka oli sekä taloudellista, poliittista kuin sotilaallista. Hitlerin aikana siihen tuli katkos, mutta sehän jatkui taas sitten vuosina 1939-1941.

Jostakin syytä meillä Suomessa koko sopimus on jotenkin välttynyt tulemaan yleiseen tietoisuuteen ja niinpä lehdissä saattaa näkyä idioottimaisia uutisia vaikkapa siitä, miten Suomessa valmistettiin sukellusveneitä natsi-Saksan käyttöön 1930-luvun alussa (!). Neuvostoliitossahan tämä alan varsinainen yhteistyö suoritettiin.

Muuan seikka, joka tämän kirjan käsittelemille Euroopan hulluille vuosille oli tyypillinen, oli poliittisten tilanteiden äkillinen muuttuminen, joka muutti ystäviä vihollisiksi ja päinvastoin.

Jälkiviisaus, johon meillä aina on taipumusta, ei koskaan kykene näkemään niitä tilanteita, joissa toimijat aikoinaan olivat ja ennustaa helppohintaisesti nykyisyyttä. Jälkiviisas on kuin ampuja, joka ensin ampuu ja sitten piirtää taulun osuman ympärille. Sellaista suoritusta ei kukaan arvosta, ellei nyt sitten tuo taika-ampuja itse.

Kaikkein vaikeinta sopeutuminen äkillisiin historiallisiin muutoksiin on kansan suurille joukoille, jopa siinä tapauksessa, että ne ovat suhteellisen sivistyneitä. Sitä paitsi sivistyskään ei ole pelastanut erinäisiä politiikan selootteja rakentamasta ohjelmaansa vihan viljelyn ja sen kyynisen hyväksikäytön perustalle. Esimerkkejähän riittää, Leninistä Elmo Kailaan.

Muuan suuri ja kohtalokas päätös koski itärajamme määrittelyä Tarton rauhassa vuonna 1920.

Tuohonkaan aikaan ei suinkaan puuttunut ihmisiä, jotka ymmärsivät, että tuo raja, joka oli 1700-luvulla siirretty satoja kilometrejä länteen, mutta vuonna 1812 palautettu sitten suuriruhtinaskunnan rajaksi, ei olisi kestävä. Tämän ymmärsivät jopa saksalaiset vuonna 1918.

Asian ymmärtäminen oli kuitenkin ylivoimaista paitsi suurille kansanjoukoille ja nationalistisille kiivailijoille, myös Ståhlbergin kaltaisille vakaumuksellisille liberaaleille.

Ongelman ratkaiseminen alueluovutuksin tai aluevaihdoin oli tuon ajan tilanteessa lähes kaikille psykologisesti mahdoton. Vaihtoehtoina ajatellut kolmen kannaksen linja tai Pietarin merkityksen vähentäminen jopa se tuhoamalla (sic!) olivat taas aivan epärealistisia.

Tarton rauha hyväksyttiin sentään lopulta ylivoimaisin äänin, vain 27 kansanedustajan vastustaessa. Myöhemmät puheet ”häpeärauhasta” olivat olennaisesti ylioppilasradikaalien masturbatorista paisuttelua, joka kuitenkin saavutti omissa pienissä piireissään menestystä.

Venäjän turvallisuustarpeet ajateltiin tyydytettävän tietyillä neutralisointisopimuksilla ja linnoitusten hävittämisillä ja allekirjoitushan se sieltäkin lopulta heltisi mukinoitta. Se kuului Leninin taktiikkaan.

Tuntuu siltä, että Saksan ja Venäjän heikkouden väliaikaisuus oli useimmille aikalaisille vaikea ymmärtää, vaikka historian pitäisi nyt opettaa vähintäänkin sellaiset asiat. Turvallisuus oli kuitenkin taattava vielä kansainvälisesti, pelkkiä rauhansopimuksia ei pidetty riittävinä.

Reunavaltioyhteistyö herätti aluksi monella taholla suurta kiinnostusta, mutta se oli kylmässä maailmassa tuhoon tuomittu ajatus. Meillä asia varsin pian ymmärrettiin ja alettiin sen sijaan pontevasti suuntautua ensin Kansainliittoon ja sitten pohjoismaiseen puolueettomuuteen.

Versailles’n jälkeinen Saksakin oli hampaaton ja sitä paitsi Venäjään suuntautunut. 1920-luvulla se herätti meillä lähinnä sääliä, kun voittajavallat ja erityisesti Ranska sitä kurmottivat parhaansa mukaan.

Mutta tämä ei enää kuulun tämän kirjan aihepiiriin.

Elämän kovassa koulussa näyttäisivät näillä ala-asteen tiukoilla karsintaluokilla sosialidemokraatit jääneen aluksi luokalleen, mutta parantaneen sitten reippaasti menestystään määräaikaisen erottamisen jälkeen.

Aluksi loistanut Mannerheim sai ehdot ja oli vaarassa saada käytöksenalennuksen ja jopa tulla pois potkituksi. Suomalaisen puolueen vakavamieliset, mutta pahasti hairahtuneet veljekset suorittivat myös parit ehdot ja heistä tuli keskitason oppilaita.

Nuori Maalaisliitto loisti aineessa Kansanvaltaisuus ja kansallismielisyys (arvosanalla kiitettävä 9), mutta yhteiskuntaopissa (oheislukemistonaan Alkion Puukkojunkkarit) se sai vain tyydyttävän seiskan ruvetessaan ylitulkitsemaan oman viiteryhmänsä merkitystä.

Mutta tämä on nyt vain aivan ylimalkainen ja niin sanoakseni vaistonvarainen arvio. Jokainen muodostakoon omansa. Sitä ennen on syytä lukea tämä Volasen kirja ja mielellään pari muutakin.