Saksan Mikko -Der deutsche Michel

Englantilaisilla on John Bull, ranskalaisilla Marianne, jenkeillä setä Samuli ja suomalaisilla Suomi-neito. Venäläisillä on Ivan ja niin edelleen. Ruotsalaista on ainakin meillä kuvattu hyvinvoivan ja kaksoisleukaisen rouvan hahmolla, kun kukaan ei niitä karoliineja enää oikein muista.

Mutta mikäs olikaan saksalaisen perikuva, stereotyyppi?

Karjuva preussilainen vääpeli tulee ehkä joillekin mieleen ja sehän oli se vihollinen, jota myös Reinin rantojen juutalainen Heinrich Heine runoissaan pilkkasi:

Nuo samat pedanttiset pökkelöt

yhä vaan sama suora kulma

joka käännöksessä ja kasvoilla

sama samea, puutunut pulma

Ja tietenkin kaiken takana oli se typerä väkivaltaisuus, jolla preussilaiset oli kasvatettu:

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,

sama asento seivässojo,

kuin kitaansa kepin he nielleet ois,

josta kyljiss’ ol’ ennen mojo

(Heinrich Heinen teoksesta Deutschland, ein Wintermärchen suomentanut Otto Manninen: Saksanmaa, Otava, 1923).

Heine edusti sitä saksalaisuutta, joka ei voinut sietää Preussin ylivaltaa, joka oli hiipimässä koko Saksan ja siis myös Reininmaan herraksi. Reinin rannoilta katsoen Berliini oli itäisen barbarian tyyssija, jonne sivistys ulottui vain osittain.

No, Heine on saanut revanssinsa ja istua röhnöttää nykyään patsaana Humboldt-yliopiston puistossa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa hänenkin kirjojaan 1930-luvulla poltettiin -kuten hän oli sata vuotta aiemmin varoitellut.

Toki koko Saksa oli kauan kulttuuri- ja muussakin kehityksessään jälkeenjäänyt osa Eurooppaa, mikäli asiaa katseltiin renessanssin Italiasta tai sittemmin Pariisin näkökulmasta. Myös Englannista käsin voitiin Saksaa aina sen yhdistymiseen saakka katsella pitkin nenänvartta ja myös itse saksalaiset ymmärsivät alennustilansa.

Niinpä saksalaisen symboliksi jo varhain tuli Saksan Mikko, Der deutsche Michel, hyvänahkainen ja pönäkkä, mutta tyhmänsutkea pikkuporvari, jolla oli päässään yömyssy.

Saksalainenhan nukkui eikä muuta osannutkaan ja tämä tapahtui samaan aikaan, kun Ranska ja Venäjä olivat vallanneet Euroopan maat ja Englanti maailman meret. Saksalaisille oli jäänyt vain ilma ja ennen lentokoneiden keksimistä se tarkoitti kuvittelun sfäärejä: ajattelijoiden ja runoilijoiden kansa oli tuossa asemassaan myös koominen.

Deutscher Michel oli paljon vanhempi symboli kuin mikään noista alussa mainituista kansallisista symbolaista. Ilmeisesti John Bull syntyi jo 1700-luvun alussa, mutta Marianne vasta 1830-luvulla ja setä Samuli vielä myöhemmin. Suomi-neito lienee sortovuosien tuote.

Michel sen sijaan oli tässä maailmassa jo ainakin 1500-luvulla. Arkkienkeli Mikaelin rooliin viitaten hänen hahmoaan on etsitty kauempaakin.

Joka tapauksessa tämä Mikko on aikoinaan kuvannut yksinkertaista ja rehtiä saksalaista, joka ei ymmärrä eikä myöskään siedä muodikasta tapaa käyttää ranskalaisia sanoja silloinkin, kun tarjolla on ihan yhtä hyviä saksalaisia.

1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“

Ei yksinkertainen ja rehellinen saksalainen ymmärtänyt noita uusia sotilastermejä, ei edes käskemisen kutsumista komentamiseksi (Commandiren) tai tykistön kutsumista artilleriaksi (Artigleria) ja jalkaväen sanomista infanteriaksi (Infanteria).

Tällaista nurkkapatriotismia Michel siis edusti, eikä suinkaan sitä aggressiivista nationalismin muotoa, jota tarvittiin, kun Saksan maat haluttiin Preussin johdolla räätälöidä yhdeksi valtakunnaksi.

Saksalaisten suhde preussilaisuuteen näyttää nykyään olevan aika hankala. Eihän siitä irtikään pääse eikä historiaa perua voi. Oliko kuitenkin Saksan onnettomuuksien alku ja juuri siinä, että se yhdistettiin Preussin johdolla? Vai olivatko kyseessä sittenkin satunnaisemmat tekijät.

Preussilaisuuden olemusta on kiintoisasti käsitellyt Oswald Spengler teoksessaan Preussentum und Sozialismus, josta enemmän toiste. Hänen visionsa on loistelias ja kohteelleen sympaattinen, joskin toki aivan intuitiivinen, muistuttaen Egon Friedellin esseististä historiamaalausta.

Joka tapauksessa piikkikypärään sonnustautunut preussilainen tuli Saksan symboliksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Germaanisuutta syvästi inhonnut Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisuudesta”, vaikka olisi toki saattanut löytää ”ruoskan ihanuuksien” (prelesti knuta) palvonnan ainakin yhtä perustellusti myös Venäjältä.

Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, lähettäessään matkaan joukkoja Kiinan boksarikapinaa kukistamaan, kehotti Wilhelm II noita kenraali Walderseen sotilaita käyttäytymään kuin hunnit, ettei yksikään kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi eurooppalaiseen.

Tämä ei jäänyt muilta huomaamatta ja ensimmäisessä maailmansodassa englantilaiset ottivatkin hunni-nimen käyttöön saksalaisia kuvaamaan. Näiden käytös Belgiassa oli antanut aihettakin tälle nimitykselle.

Tämän jälkeen onkin Deutscher Michel ollut maailmalla aika vähän tunnettu hahmo, ainakin Saksan ulkopuolella. Saksassa hänet on kyllä voinut silloin tällöin bongata, yömyssyn huppu silmillä ja hyväntahtoisen typerä ilme naamallaan.

Itse asiassa hän saattaisi kyllä hyvin kuvata nykyisen Saksan olemusta. Ajatelkaamme nyt sellaisia asioita kuin tämä surullisen kuuluisa Energiewende, Merkelin ”Wir schaffen das”! linjaus ja muukin uninen kuhnustelu.

Tämä lienee Euroopalle hyväkin ratkaisu, ei sillä. Ja kannattaa muistaa, että sillä vasta onkin pitkät perinteet. Ehkäpä tämä Bismarckin Saksan täyttänyt preussilaisuus ja sitä jatkanut Wilhelmin politiikka, kolmannesta valtakunnasta puhumattakaan oli vain ohimenevä virtaus, joka ei edustanut saksalaisuuden syvintä olemusta. Jospa se oli vain saksalaisuuden tietyn aikaa kantama ja huonosti istuva puku.

Ehkäpä tässä vielä tuo yllä oleva Heinen runon pätkä saksaksi:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.
Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.