Miksi meillä on köyhiä? Jonkinlainen klassinen vastaus nettipalstoilla on seuraava: ”Kokoomus ollut vallassa; hallitus on leikannut tulonsiirtoja”. Tämä kai tarkoittaa sitä, että köyhyys johtuu tulonsiirtojen pienuudesta. Ehkä hieman vastaavanlainen argumentti on, että köyhyys johtuu siitä, että markkinat eivät voi toimia kunnolla rajoituksista, veroista yms. johtuen.

Oli miten oli, köyhyyden (juuri)syitä pohditaan kovin harvoin. Sen sijaan suloinen yhteisymmärrys tuntuu vallitsevan siitä, että köyhyys on ”hyvällä tahdolla” poistettavissa, kun vaan riittävästi käytetään varoja köyhyyden vastaisiin ohjelmiin.

John Cochranen The Grumby Economist -blogia lukiessani silmiini sattui David Brooksin essee Atlantic –lehdessä  otsikolla ”The nuclear family was a mistake”, jossa aika mielenkiintoisella tavalla havainnollistetaan viime vuosikymmenten kehitystä perheenmuodostuksesta. Taustalla on se tunnettu kehitystendenssi, jossa usean sukupolven perheistä on siirrytty ”yhden sukupolven” ydinperheisiin, joissa olennaista on puolisoiden hyvinvointi, mutta jossa lapset ja (iso)vanhemmat jäävät vähemmälle huomiolle. Brooksin tyly tulkinta kehityksestä on seuraavanlainen ”We’ve made life freer for individuals and more unstable for families. We’ve made life better for adults but worse for children” (eli vapaasti suomennettuna: olemme tehneet elämän paremmaksi aikuisille, mutta huonommaksi lapsille).

Brooksin artikkelissa on mielenkiintoista dataa perheiden kehityksestä USA:ssa. Poimitaan niistä muutama luku. Hän kertoo, että vuonna 1960 vain 5 prosenttia lapsista syntyi yksihuoltajaäideille. Nyt luku on 40 %. Vastaavasti 11 prosenttia lapsista eli vuonna 1960 ilman kosketusta isäänsä. Nyt luku on 27 %. Erot ovat vielä suurempia, kun vertailla koulutusasteita. Korkeakouluja käyneillä naisilla todennäköisyys avioitua 22 ja 44 ikävuoden välillä on kaksinkertainen verrattuna vähemmän koulutettuihin (78 vs 40). Erot ovat suuria myös etnisen taustan suhteen. Vuonna 2018 kaksi kolmannesta mustaihoisten lapsista oli yhden huoltajan perheissä, kun taas valkoihoisten osalta luku oli vain yksi neljännes. Samalla kun avioliitot ovat tulleet harvinaisemmiksi, avioerot ovat tulleet yleisemmiksi. Ja samalla perheet ovat entistä useammin muuttaneet muotoon. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa kävi ilmi, että 12 prosenttia lapsista oli ennen 15 ikävuottaan ollut vähintään kolmessa erilaisessa perheessä.

Se mikä tässä yhdessä on tietenkin ongelmallista, on suuri kuilu tuloissa eri perhetyyppien välillä. John Cochrane viittaa tutkimuksiin, jossa on todettu, että vaikka olisi syntynyt köyhään perheeseen, todennäköisyys päästä eroon köyhyydestä on 80 prosenttia, jos perheessä on molemmat vanhemmat. Sen sijaan yksinhuoltajaäidin lapsena todennäköisyys on vain 50 %.

Muutama luku Suomesta viittaa samanlaisiin tendensseihin. Vuonna 1950 86 % lapsiperheistä oli kahden huoltajan lapsiperheitä. Nyt luku on vain 65 %. Toki kahden huoltajan perheissä lapsia on enemmän (2.0) kuin yksihuoltajien perheissä (1.6), mutta ero ei ole suuren suuri. Tulonjakotilastosta voi nähdä, että yksihuoltajalla, jolla on kaksi lasta, perheen (käytettävissä olevat) rahatulot ovat keskimäärin 34 500, kun taas kahden huoltajan avio- tai avoparin 63800. Jokainen voi päätellä, miten per capita luvut menevät.

Mitä sitten opimme tästä? Ehkä sen, että köyhyyttä ja tuloeroja ei pitäisi lähestyä pelkästään ajatuksella korjata tilanne tulonsiirroilla. Pahimmassa tapauksessa se vain lisää köyhyyttä tehdessään helpommaksi uusien perheiden muodostamisen. Ehkä voisi karrikoiden sanoa, että tulonsiirtoja tehokkaampia tapa vähentää köyhyyttä olisi kieltään yritysten pikkujoulut.

Perinteisesti perheet ovat tulonjakoinstituutioita, mutta ehkä sekin rooli on matkan varrella väljähtynyt (päätellen siitä, miten ihmisen kassajonossa kinastelevat maksajan roolista). Sama koskee huolenpitoa ja riskien jakamista: useimmille isovanhemmille lienee käynyt selväksi, että heidän ainoa luetettava kaverinsa on KELA. Huolenpito tapahtuu sitten korkeampien verojen ja viranomaisten välityksellä.

Toki köyhyyden taustalla on muitakin tekijöitä kuin perheinstituutioiden muutos. Niin Amerikassa kuin meilläkin yksi suurimmista yhteiskunnallisista muutoksista on ollut maahanmuutto. Tulonjakotilastosta voi nähdä, että maahanmuuttajista peräti neljännes kuuluu alimpaan tulodesiiliin käytettävissä olevien tulojen suhteen (huomaa, että tämä on verojen ja tulonsiirtojen jälkeen). Maahanmuuttajaköyhälistön kasvu on ollut tavattoman nopeaa, mutta jäänyt meikäläisessä keskustelussa olemattomalle huomiolle, vaikka luulisi ulkomaisten esimerkkien varottavan siitä, miten suureksi ongelmaksi tämäkin voi nousta.

Arvaan, että joku kiirehtii kertomaan, että köyhyyttä ja tuloeroja vastaan voidaan tehokkaimmin taistella panostamalla koulutukseen. Ehkä näin on, mutta olisin varovainen päättelemään, että koulutus kaikissa muodoissaan vähentää tuloeroja. Itse asiassa viime vuosikymmenten data viittaa aivan päinvastaiseen kehitykseen. Tuloerot ”hyvin” ja ”huonosti” koulutettujen välillä ovat kasvaneet voimakkaasti edustaen itse asiassa suurinta tuloeroihin vaikuttavaa trendiomaista muutosta. Eikä se voi tulla minään yllätyksenä. Onhan yliopistoihin pääsy useilla aloilla verrattavissa lottovoittoon. Nimi hyväksyttyjen listalla tietää parhaimmillaan miljoonan euron elinaikaisten tulojen lisäystä verrattuna siihen, että yliopiston ovet eivät aukene. Mutta Suomessa mitään asiaa ei pohdita perusteellisemmin, kysymällä, mikä sitten on ”se” perimmäinen syy. Riittää kun voi salamannopeasti heittää kehiin jokin hyväksi tunnetun fraasin, kuten tuetaan lapsiperheitä, panostetaan koulutukseen, kotoutetaan, huolehditaan, tehostetaan, edistetään….