Vaikuttaa kyllä siltä, että ei olla valmiita. Vaikka epidemian puhkeamisesta on kulunut yli kaksi kuukautta (ensimmäinen havainto taudista tehtiin itse asiassa jo 1.12.2019), Suomessa mentaliteetti on yhäkin se, että Suomi välttyy jotenkin pahimmalta epidemialta. Ajattelutapa on pahaenteisen samanlainen kuin 1990 –alun pankkikriisin edellä. Vaikka kriisi oli jyllännyt Norjassa ja Ruotsissa jo kaksi vuotta, Suomessa vakuuteltiin, että mitään vastaava ei voinut tapahtua Suomessa, koska Suomi oli jotenkin erilainen/poikkeuksellinen maa. Asiat osataan täällä hoitaa ilman kriisiä. Lopputulos oli kuitenkin se, että kriisistä tuli kaikkein pahin juuri Suomessa.

Maallikkona ihmettelee, miten flegmaattisesti Suomessa suhtaudutaan esimerkiksi liikkumista koskeviin rajoituksiin. Maahantuloille ei ole asetettu mitään rajoituksia, karensseja tai testauksia. Toki niiden tehosta voidaan kiistellä, mutta kun muitakaan instrumentteja ei ole, on asenne näihin toimiin hankalasti miellettävissä. Kiinan esimerkki antaa kuitenkin viitteitä siitä, että rajoitukset eivät ole olleet aivan tehottomia taudin leviämisen hillitsemisessä. Ehkä asennetta kuvastaa rajavartiolaitoksen viime päivinä julkituoma käsitys omasta tehtävästään: ”maahantulon sujuva hoitaminen”. Ihmetystä herättää myös tähänastinen resursointi epidemian varalle. Hallituksen varaama 8.9 miljoonan määräraha viestittää, että ongelman suuruudesta ei ole realistista käsitystä. Samanlaisesta mielialasta viestittävät tähänastiset arviot Coronan vaikutuksesta kokonaistuotantoon. Parin desimaalin muutokset ennusteissa jääväät historiaan esimerkkeinä siitä, miten väärin ”taivaan merkkejä” voidaan tulkita. En yhtään ihmettelisi vaikka epidemia toistuisi Suomessa samassa laajuudessa kuin Italiassa. Ei liene mikään salaisuus, että sellaisessa tilanteessa sairaanhoidon resurssit eivät riitä mihinkään.

Mutta jätetään nämä asiat terveydenhoidon ammattilaisten päänsäryksi. Puhutaan sen sijaan siitä, mitä tapahtuu taloudelle? Siitä voimme päätellä jotain Kiinan (ja joidenkin muiden maiden esimerkeistä). Sekä kysyntä että tarjonta romahtavat totaalisesti, ainakin hetkellisesti. Ongelmia syntyy vähän samaan tapaan kuin ydinvoimalan äkkipysähdyksessä; mikään ei ole enää hetkellisesti hallinnassa. Talouden puolella se tarkoittaa konkursseja. Lentoyhtiöt, matkatoimistot ja koko turistibisnes ovat ensimmäisinä liipasimella. Tulovirta ehtyy äkillisesti, mutta ainakin osa menoista jatkaa elämää. Sama kohtalo uhkaa lähestulkoon kaikkia pieniä ja keskisuuria yrityksiä (kuvaavaa on, että vajaa kuukausi sitten uutisoitiin, että valtaosalla kiinalaista pienistä ja keskisuurista yrityksistä likviditeettiä oli vain kuukaudeksi, korkeintaan kahdeksi).

Suomessa tilannetta ehkä helpottaa se, että monella alalla (kuten teollisuudessa, kaupassa ja rahoituksessa) markkinoita dominoivat isot toimijat, jotka kykenevät sietämään suuriakin tulosokkeja, mutta eivät nekään ole täysin immuuneja. Vaikka Suomessa rahoituslaitosten tila on hyvä, tilanne muualla Euroopassa paljon heiveröisempi – varmasti huonompi kuin ennen finanssikriisiä 2008.

On selvää, että jonkinmuotoista hätärahoitusta tarvitaan. Sen sijaan rahoituksen hinnalla ole ratkaisevaa merkitystä – eikä toisaalta paljon liikkumavaraakaan. Tilannetta ei helpota se, että ainakin lähitulevaisuudessa hintakehitys on deflatorista (öljyn hinnan romahdus ehkä osaltaan ennakoi tätä kehityskulkua). Eli velkojen suhde nimellistuloihin kasvaa tätäkin kautta. Tällöin on pakko pohtia sellaisia inhoraadollisia asioita kuin lainojen ja laskujen takaisinmaksuaikoja, sakkokorkoja, velkajärjestelyjä jne.

Loppupeleissä ongelmat kasaantuvat tietenkin rahoituslaitoksille (pankeille). On vaikea nähdä, että ne selviäisivät ilman mitään tukitoimia. Suomessa ehkä, mutta ainakin ”etelässä” marginaalit ovat aika vähissä. Nyt ei tukitoimien suhteen tarvitse ehkä samalla tavalla moralisoida kuin kymmenen (tai 30) vuotta sitten. Jotenkin laman yli on vaan mentävä, eikä tyylipisteillä ole väliä.

Mutta tarvitaan paljon rahaa. Summa on varmaan lähempänä 8.9 miljardia kuin 8.9 miljoonaa. Työllisyys supistuu ja työttömyys kasvaa, mikä taas heijastuu julkisen sektorin tuloihin ja menoihin. Ennen kuin riennetään kasvattamaan velkakantaa entisestään, soisi pohdittavan, miten menokohteita uudessa tilanteessa priorisoidaan. Ehkä esimerkiksi ilmavoimien hankinnat joutavat odottamaan muutaman vuoden, kunnes päästään takaisin normaaliin (mitä se sitten onkaan).