Aloitetaan jo hieman kuluneella sitaatilla: ”Olemme nettomaksaja, sillä kuulumme unionin vauraimpiin maihin, PM Sanna Marin 22.7.2020”.

Mitenkähän se nyt oikein menee, olemmeko todella niin rikas maa kuin mitä pääministeri antaa ymmärtää. Toki on niin, että BKT-luvut kertovat, että Suomi on EU:n seitsemännäksi ”hyvätuloisin” bruttokansantulon ollessa 40 % yli EU:n keskiarvon. Eli numeroiden valossa meillä menee hyvin. Mutta ehkä on paikallaan kurkistaa numeroiden taakse. Vuonna 2019 oma BKT:mme näytti seuraavalta (luvut miljoonia euroja):

Vaikka BKT onkin hyödyllinen tunnusluku, on pidettävä mielessä, että se ei kuitenkaan kerro tulotasosta tai oikeammin ostovoimasta. Tähän on kaksi syytä. Brutto-termi jo kertoo, että BKT – luvuissa on mukana kiinteän pääoman kuluminen (eli poistot), joka on Suomessa poikkeuksellisen suuri erä. Jos vertaillaan erän suuruutta eri maiden välillä, huomataan helposti (kuva 1), että Suomen pääoman kulumisluvut (CFC) ovat poikkeuksellisen suuret. Syy on ilmeinen: metsäteollisuus on ollut erittäin pääomavaltainen (ja energiaintensiivinen). Sama koskee osin metalliteollisuutta. Myös ilmastotekijät vaikuttavat investointien määrään – aurinkorannikoilla rakentaminen noudattaa hieman eri kaavaa. Niinpä ei ole yllätys, että pääoman kulumisluvut ovat jopa kaksi kertaa suuremmat kuin Kreikassa, jonka talous puolestaan on paljon palveluvaltaisempi.

Toinen havainto on hyödykeverojen suuri määrä. Suomessa hyödykeverotus on EU:n huippuluokkaa implisiittisen kulutusveron ollessa lähes 30 %. Tämä heijastaa korkeaa ALV-prosenttia samaten kuin korkeita valmisteveroja (alkoholi, tupakka, autot, bensa, jne.). Niinpä nettokansantulossa hyödykeverojen osuus on peräti 16 %. ”Todellisia tuloja” ovat vain palkka- ja pääomatulot eli 165 miljardia euroa. Luku on tietenkin eri suuruusluokkaa kuin edellä mainittu BKT-luku 240 miljardia euroa. Hyödykeverolukema ei itse asiassa kerro vielä koko totuutta hintojen merkityksestä ostovoimaa ajatellen. Paremman kuvan siitä saa vertailemalla yhdenmukaistetun kulutuskorin hintoja eri EU-maissa. Niistä taas saa hyvän käsityksen oheisesta kuvasta 2. Eli tilanne on se, että Suomen hintataso on 26 % EU:n keskitason yläpuolella. Hintataso on 47 % korkeampi kuin esimerkiksi Virossa; Kreikan osalta ero on 46 %, Espanjan 30 % ja Italian 24 %.  Luvut tuskin tulevat kenellekään yllätyksenä.

Eli loppujen lopuksi Suomi onkin köyhä maa, jossa ”todellinen” elintaso on korkeintaan EU:n keskitasoa. On vielä huomattava, että hintatasoerot kertovat vain eroista hyödykeverotuksessa; ”kaupan päälle” tulevat vielä tuloverot. Ajatellaan vaikka Viroa, joka selviää 20 prosentin tasaverolla siinä missä Suomi kykene venyttämään tuloveroasteikon melkein 60 prosenttiin. Lisäansioista kun vielä maksaa hyödykeverot, kulutusmenot eivät paljon kasva (brutto)tulojen kasvaessa.

Niin sanotun elvytyspaketin yhteydessä on käynyt selväksi, että Suomi on joutumassa pysyvästi suureten (negatiivisten) tulonsiirtojen maksajaksi. Ja syynä on tietenkin se, että Suomi kalliina ja pääomavaltaisen tuotannon maana on näennäisen varakas, vaikka ”varakkuus ei juuri näy ostovoimassa ja elintasossa. EU:n omien varojen kehitys on painottumassa BKT-pohjaisiin jäsenmaksuihin, mikä korostaa edellä esitettyjä mittausongelmia. En ole huomannut missään, että Suomi olisi ollut jotenkin aktiivinen jäsenmaksukriteerien muokkaamisessa. Hallituksen EU-selonteossa sanotaan vain, että Suomen maksut eivät tulevaisuudessa saisi suhteettomasti kasvaa, mikä kertonee sen, mihin suuntaan hallituksen mielestä ollaan (halutaan olla?) menossa. Mutta ehkä kannattaisi olla aktiivisempi, koska maksut jatkossa nousevat olennaisesti nykyistä suuremmiksi. Tuntuu jotenkin takaperoiselta, että jäsenmaksuissa rangaistaan niitä maita jotka investoivat paljon (eli jolle kertyy paljon pääomaa ja siten myös pääoman kulumista). Omituista on sekin, että maita, joissa on korkeat veroasteet ja korkea verojen keräysaste (vähän ”harmaata” taloutta) saavat tästä rangaistusta korkeampien jäsenmaksujen muodossa. Mitä enemmän verotuloja, sitä suuremmat ovat EU-maksut.

Keskustelu EU-paketista on nyt siirtynyt lähinnä turvallisuuspolitiikkaan. Jos tähän suuntaan edetään jatkossakin, on puhuminen jäsenmaksujen perusteista ilmeisen tarpeetonta, varsinkin kun rahalla ei muutenkaan näytä nykyään olevan mitään merkitystä.