Rautateiden romantiikkaa

Jenni Stammeier, Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla. Docendo 2019, 293 s.

…They call me a bummer and a gin-sot too

but what cares I for praise?

I wander around from town to town

just like a rovin’ sign

and people all say, there goes Tom Moore

from the days of forty-nine

Amerikka oli tunnetusti tasa-arvon ihmemaa kaikille eurooppalaisen sääty-yhteiskunnan orjuuttamille työtätekeville. Neekeriorjia asia ei koskenut, mutta jossakinhan se raja oli.

Se, että oltiin uudessa maailmassa, näkyi jo siitä, miten ihmistä kohdeltiin: jokaista herroiteltiin ja ovi oli aina auki myös ns. paremmalle puolelle, jos vain rahaa oli.

Mutta sitten kun raha loppui, tulikin totinen paikka.

Lamakausina, joita amerikkalainenkin kapitalismi poti säännöllisin väliajoin, joutui suuri työvoimareservi aina tuuliajolle. Jotenkin oli elää keploteltava ja mikäli toimeentulo perustui kerjuuseen tai pikku näpistelyyn, oli syytä olla koko ajan liikkeellä. Vanha viisaus kertoo, ettei kerjäläisenkään kannata mennä kahdesti peräkkäin samaan taloon.

Niinpä Yhdysvaltain ja Kanadan rautatiet täyttyivät hoopoista (hobo), joille kiertäminen oli elämäntapa. Usein tarkoituksena oli etsiä edes jonkinlaista tilapäisyötä tai vaihtaa kurjasta paikasta parempaan. Monille elämäntapa kuitenkin jäi niin sanotusti päälle, etenkin kun työttömyydestä tuli kroonista.

Hobot, eli suomalaisittain hoopot olivat työtä etsiviä ja niitä vaihtelevia kulkureita, trampit taas työtä karttavia kulkureita ja pummit (bums) niitä, jotka eivät kyenneet enempää tekemään töitä kuin kiertämäänkään.

Oli tietenkin selvää, että tämäkin alakulttuuri kehitti oman mytologiansa ja hierarkiansa. Sellaisethan tunnetaan muun muassa Venäjän ns. varkaiden (vory) kulttuurista.

Oikea hoopo oli tässä mytologiassa tietenkin kelpo sankari ja esikuva. Itse asiassa hoopojen oma ammattiyhdistys loi jopa varsin ylevän käyttäytymiskoodin alan miehille.

Suomalaisia tässä porukassa oli tuhansittain ja heidän joukostaan löytyi myös joitakin legendaarisia hoopoja, kuten englanniksi vaikuttanut laulunikkari T-bone Slim alias Matti Huhta tai  Juho Rautell, joka oli myös taidemaalari ja kuului päättäneen päivänsä peräti parkkilaivan kapteenina.

Rautell peräti valittiin hoopojen kuninkaaksi, mutta tällaisista arvonimistä ei kannata luulla liikaa. Melkoinen kunnianosoitushan se toki oli.

Kaiken kaikkiaan hoopojen osa oli varsin ankea, siinä liikuttiin toimeentulon rajoilla ja alituisessa hengenvaarassa. Sen sijaan löytyi kyllä paljon tuota ylistettyä vapautta, sikäli kuin asia ei tarkoittanut mahdollisuutta hankkia asioita rahalla. Sitähän ei ollut.

Kiinnostavasti näyttää hoopojen parissa tosiaan kukoistaneen myös politiikka. Tunnettu radikaali ammattiliitto IWW oli erityisesti hoopojen suosiossa ja siitä oli usein hyötyäkin.

Suurin osa suomalaisista ei hoopoillut ja moni Amerikkaan muuttajista asui omalla paikallaan elämänsä loppuun saakka. Niinpä siellä oli kahden kerroksen väkeä, joista toiset sitten innostuivat tukemaan Suomea talvisodassa ja toiset taas Kuusisen hallitusta… Kuten tunnettua, USA:n kommunistipuolueen jäsenistä jopa suurin osa oli etnisiä suomalaisia.

Kun suuri lamakausi tuli, kallistivat monet ymmärrettävästi korvansa sille Neuvostoliitosta tulevalle propagandalle, joka lupasi työtä ja oikeudenmukaisuutta. Tarina koko karuudessaan alkaa kai nykyään jo olla yleisesti tunnettu. Sen klassisena esityksenä voi yhä suositella Reino Keron kirjaa Neuvosto-Karjalaa rakentamassa. Suomalaiset tekniikan tuojina. Se päättyy juuri ennen vainojen alkua, mutta niistä on paljon muita kirjoja.

Kiertelevä ja satunnaistöillä elävä köyhälistön edeltäjä oli puhdasoppisesta marxilaisesta näkökulmasta khimaira ja kauhistus. Hän ei ollut oikea proletaari (se osa oli tässä jargonissa varattu suurkapitalisteista riippuvaisille palkkaorjille), vaan niin sanottu Lumpenproletar -ryysyköyhälistön edustaja.

Marxin partakarvojen halkojille tällaiset erot olivat äärimmäisen tärkeitä: vain tehtaan kattilassa keitetyn proletaarin tietoisuus kehittyi aidosti vallankumoukselliseksi. Ryysyköyhälistön edustajat olivat sen sijaan moraalittomia ja lahjottavia ja saattoivat jopa asettua oikean proletariaatin pyrkimyksiä vastaan. Tästä voi lukea lisää esimerkiksi Marxin kirjasesta ”Ludvig Napoleonin Brumaire-kuun kahdeksas”.

Neuvostoliittolaisen logiikan mukaan paljasjalkaisia kulkureita eli bosjakkeja ei kelpuutettu oikean proletariaatin edustajiksi ja esimerkiksi Maksim Gorkia vastaan yritettiin hyökätä juuri tällä perusteella. Myöskään esimerkiksi satunnaistyötä tekevät kantajat ja lastaajat eivät kelvanneet kastiin.

Amerikkalaiset olivat moisesta erottelusta ihmeissään, kuten muustakin neuvostolan meiningistä. Kuten Poika Tuominen kertoo, heitä hämmästytti se, miten Neuvostoliiton rautatielläkin oli suuri määrä luokkia. Amerikassa taas oli vain lyöty rahat pöytään ja ajettu komeasti Pullman-vaunussa. Jos rahaa nimittäin oli.

Toki hoopopiireissä piletillä matkustavaa nuorta miestä ei pidetty yhtään minään. Rahansa voi käyttää parempaankin.

Kun aikoinaan lueskelin 1920-30-luvun kommunistipuolueen arkistoja, pisti silmääni muuan tapaus leningradilaisesta ”Nuori kaarti”-lehdestä. Sinne oli nimittäin joku amerikansuomalainen kirjoittanut nimimerkillä ”Kulkuri”.

Asiasta nousi jonkin sortin skandaali. Eihän sosialismia rakentavassa ja sen kohta saavuttavassa maassa mitään kulkureita enää ollut eikä tarvittu.

Mutta tämä toki oli teoriaa.

Kun Neuvostoliitossa aloitettiin koko maan myllääminen uuteen uskoon ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana 1928-1932, oli muuan uusi ilmiö nimenomaan valtava liikkuvuus, jota kuvattiin myös juoksuhiekkayhteiskunnan nimellä.

Paitsi, että ihmisiä ajettiin kodeistaan uusille asuinsijoille, he myös liikkuivat vapaaehtoisesti parempia ja erityisesti helpompia hommia katselemassa.

Tällaiselle periaatteettomalle kiertäjälle keksittiin heti oma nimikin -letun. Sanahan tarkoittaa lentäjää ja luulen, että idea on sama kuin sanassa lentojätkä.

Kun palkat tuohon aikaan parisen vuotta olivat joka tapauksessa olemattomia, kannatti käydä katsastelemassa, missä olisi muuten parhaat olot. Vastuuta töistä taas ei halunnut kukaan.

Tälle menolle oli pantava loppu ja se tehtiinkin jo vuosina 1930-1931. Mutta se on jo eri tarina.

Venäjällä oli oma kulkuriperinteensä, joka ulottui hengellisistä etsijöistä ja pyhiinvaeltajista (strannik) aina varkaiden (urkat, španat jne.) erilaisiin alaryhmiin saakka. Jälkimmäisiä eivät edes Neuvostoliiton häikäilemättömät voimakeinot saaneet lopulta kukistetuiksi. Tästä maailmasta kertoo yhä laaja lauluperinne (ns. blatnyje pesni).

Meillähän tunnetaan amerikkalaisia hoboja ylistävä Hiski Salomaan Lännen lokari. Salomaa itse ei kuitenkaan kuulunut alan miehiin, mutta eihän Hj. Nortamokaan mikään merimies ollut.

Paralleeli amerikkalaiseen hobojen kulttuuriin siis joka tapauksessa löytyy myös Venäjältä, mutta ei tietenkään kannata kuvitella yhtäläisyyksien olleen suurempia kuin ne olivat.

Aika karua oli joka tapauksessa elämä pahimmillaan molemmissa paikoissa.