Nihilismi ja pissis
Vuosi sitten kirjoitinkin omat kommenttini Houellebecqin uudesta romaanista Serotoniini (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=houellebecq ).
Lukijalla on oikeus löytää jokaisesta kirjasta ne asiat, jotka hänelle siellä avautuvat. Minkähänlainen kirja tarvittaisiinkaan, jotta kaikki sen lukeneet löytäisivät sieltä aivan samat asiat ja kirjoittaisivat myös samanlaisen arvostelun? Mahtaisikohan se opus olla kiinnostava?
Joka tapauksessa tuntuu siltä, että lukijan olisi aina syytä kunnioittaa kirjoittajan pyrkimyksiä ja hänen tulisi sen mukaisesti hänen onnistumistaan arvioida.
Emme toki voi olla varmoja siitä, mitä kirjoittaja haluaa sanoa, mutta kyllä tuota tarkoitusta pitäisi yrittää kirjasta ainakin etsiä.
Itse näkisin Houellebecqin kulttuurimme armottomana kriitikkona, joka käyttää kirjallisia keinoja paljastaakseen, mitä kulissien takana itse asiassa on.
Serotoniinin rooli uudessa kirjassa on juuri se, että se pelkistää asioita, mutta ei niitä muuta. Se tavallaan muuttaa koetun maailman karikatyyrikseen: Pillerin rooli on erikoinen: se ei luo, eikä muuta, vaan tulkitsee.
Selkeät asiat se päästää läpi, muut jättää seulaansa. Se luo uuden tulkinnan elämästä, vähemmän rikkaan, vähemmän keinotekoisen ja tietyssä mielessä jäykän. Se ei anna mitään onnentunnetta eikä edes todellista lohtua. Sen sijaan se tekee elämästä muodollisuuksien jatkumon. Näin se auttaa ihmistä -joka muutoin kärsisi masennuksesta- jäämään henkiin ainakin joksikin aikaa.
Niinpä maailman absurdius alkaa näyttää vain luonnolliselta. Mikään eläimellinen ei ole päähenkilölle vierasta. Itse asiassa hänestä tuntuun ihan luonnolliselta ajatus, että kuten jääkarhu-urokset tappavat edellisten urosten pennut, myös hänen olisi tapettava entisen rakastajattarensa pieni poika.
Normaalista sivistyneestä maailmasta katsoen moinen on tietenkin uskomaton kauhistus, mutta mitä muuta on sekään, että epätoivoiset maanviljelijät ampuvat tappaakseen poliiseja, jotka yrittävät avata tietä sille globalisaatiolle, joka hävittää juurineen vanhan elämänmuodon kaikkine arvoineen.
Entä miten arvioisimme sitä, että kertojan entinen tyttöystävä harrasti seksiä mahdollisimman monirotuisten ihmisten ja suurten koirien kanssa…
Kenen ongelmia ne oikein olivat? Mitä vikaa oli kulttuurissa, joka piti tällaisia asioita täysin normaaleina? Mitä kertoi kulttuurista se, että suurimpien laatulehtien kulttuuriosastot noteerasivat suurtapahtumana sen, kun muuan tyttö masturboi yleisön edessä, toisen lukiessa ääneen Jacques Bataillen tekstejä?
Kaipa nyt ainakin sen, että ei pelkästään suvaitseminen, vaan myös kaiken mahdillisimman bisarrin ja häpeämättömän tekeminen arvoksi sinänsä oli kulttuurissa viety niin pitkälle kuin ylipäätään on mahdollista edes kuvitella.
Kyseessä on täydellinen nihilismi, maailma, jossa ei ole arvoja, paitsi ne primitiivisimmät nautinnot, jotka ovat muillakin eläimillä.
Hesarin arvostelija (21.3.) kieltäytyy näkemästä kirjoittajan ongelmia todellisina eikä edes viitsi mainita itse kirjalle nimen antanutta lääkettä ja sen vaikutuksia.
Arvostelijalle kysymys on vain kirjoittajan henkilökohtaisista ongelmista. Onko tässä maailmassa edes muita ongelmia? Jos yliviriili (!) kynofiilinen tyttöystävä on valinnut tietyn tavan itseään tyydyttääkseen, niin entäs sitten? Kuka voisi tuomita? Kuka yleensä voisi esittää arvoarvosteluja mistään?
Entäpä kauan kypsyvä suunnitelma murhata lapsi? Miksi edes mainita sellaisesta, kun se ei edes toteutunut? Mihin se liittyy, vai eikö mihinkään? No miksei lapsiakin muka murhata?
Ongelma näyttääkin olevan vain päähenkilössä itsessään. Äärikonservatiivi änkyrä ja setämies ajaa maasturilla ja pelkää, kertoo arvostelija, mutta ei kerro, mitä hän mahtaa pelätä. Infantiilin pissiskielen sanat kertovat olennaisen: päähenkilö nyt on vain luuseri, joka ei kestä aikakauden realiteetteja.
Todellinen ongelma, jota kirjoittaja kuvaa, on tietenkin kulttuurin nihilismi. On ilmeistä, ettei se ole arvostelijalle mikään ongelma. Globalisaatio nyt vain on ja tapahtuu, hedonismi on arvostelun yläpuolella, koska sekin on realiteetti, uskonto on jo ammoin kuopattu ja niin edelleen.
Provokaatioita taitaa kirjoittaja yrittää, mutta arvostelija kun nyt vain ei provosoidu. Yritys on niin ennalta arvattava ja turruttava. Ikään kuin poliittisessa korrektiudessa ei olisi jo valmis vastaus kaikkeen.
Houellebecq viittaa jopa ajankohtaiseen keltaliivi-ilmiöön, mainitsee arvostelija. Paitsi ettei hän viittaa, vaan ennakoi, sillä koko ilmiö tuli maailmaan vasta sitten, kun käsikirjoitus oli jo jätetty.
Koko kirja nyt pelaa vain tällaisilla mikrokosmoksen jutuilla, arvelee arvostelija, mutta arvelee ihan väärin.
Moista arvostelua voinee julkaisijan eli lehden kannalta pitää yksinkertaisesti kieltäytymisenä sen näkemisestä, mistä ideologisesti vastenmielinen kirjailija kirjoittaa.
Nihilismiä pidetään tuossa arvostelussa lähtökohtaisesti täydellisenä ideologiana, jota Houellebecqin kaltaiset provokaattorit yrittävät turhaan häiritä. Mutta loppujen lopuksi kysymys onkin vain heidän omasta pätemättömyydestään. He eivät ole uuden, uljaan maailman arvoisia, nämä änkyrät.
Samalla aukeamalla onkin myös komea juttu siitä, miten muuan nuori nainen on palkittu Sontaa- nimisestä albumistaan.
Kirjasta on ilmestynyt jo koko joukko kritiikkejä, myös suomeksi. Kun niitä katsoo, näyttää siltä, että nimenomaan suomalaiset kritiikit rajoittuvat usein päähenkilön tarkasteluun, kun taas ranskalaiset ja englantilaiset keskittävät huomionsa siihen, mitä kirja haluaa sanoa sivilisaatiomme tilasta.
Vedän tästä sen hätäisen johtopäätöksen, ettei meikäläinen arvostelijakunta ylipäätään rohkene muodostaa kriittistä näkemystä koko siitä eurokulttuurista, joka sen mielestä edustaa historian korkeinta saavutusta ja kai myös sen loppua.
Houellebecqiä on nimitetty näkijäksi ja siinä on mielestäni asian ydin. Ei Serotoniinikaan merkitse tuijottamista yhden masentuneen entisen irstailijan napakuoppaan, jossa kaikki on vialla. Kyllä ne suurimmat ongelmat ovat ympäröivässä maailmassa.
Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.
Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?
ke 20.12.2023 22:32Onko historialla merkitystä?
su 18.02.2024 17:41Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
to 13.05.2021 20:23Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja
ti 28.03.2023 20:22Sähköistävä klikinvastainen uutinen
su 07.01.2024 18:08Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?
pe 15.03.2024 23:04Mistä on pienet getot tehty?
ma 27.08.2018 23:18Jolla on korvat, se kuulkoon
ke 23.08.2023 20:50Vallankaappaus
ke 14.06.2017 09:13Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa
su 15.01.2023 14:49Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa
ke 17.01.2018 08:44Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan
ke 29.05.2019 09:00Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!
la 25.02.2023 13:58Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet
su 13.09.2020 23:07Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä
pe 08.02.2019 13:23USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä
la 24.02.2024 12:33Suomi sanojen vankina - manipulointia Ylen tapaan
to 28.03.2024 13:04Pedoseksuaalisten fantasioiden varaan rakentuva seksuaalikasvatus
ke 20.03.2024 08:51YLEN häveliästä
pe 02.02.2024 14:01Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin
ti 12.06.2018 11:53Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat
ti 18.08.2020 10:15Auta avun tarpeessa
to 19.03.2020 07:33Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja
su 25.10.2020 22:57Häpeänsä kullakin
ke 19.07.2023 21:26Odotellaan vuotta 2023
la 14.08.2021 23:44