Anti-intellektualismin uusi ulottuvuus

Tiedonsosiologia on henkisen toimeliaisuuden alue, jolla on varsin vähän kunniakas historia esitettävänään.

Sen juuria lienee etsittävä Marxilta ja Engelsiltä, jotka havaitsivat, että (yhteiskunnallinen) oleminen määrää tietoisuuden. Toisin sanoen kuuluminen tiettyyn yhteiskuntaluokkaan aiheuttaa sen, että henkilö myös katselee maailmaa tämän luokan näkökulmasta eikä kykene ymmärtämään toisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevia.

Ideahan on sinänsä järkevä, mikäli se pidetään tietyissä rajoissa ja sillä tarkoitetaan ihmisten taipumusten ja kokemusmaailman aiheuttamia rajoituksia heidän ajattelulleen ja etenkin tunteilleen. Luokkavaisto korotettiin aikoinaan korkealle kunniasijalle ja käytännössä nimenomaan luokkavihaa palvottiin ja viljeltiin sen oletetun myönteisen historiallisen roolin takia.

Mikäli tiedonsosiologiselta pohjalta tehdään se johtopäätös, että on välttämätöntä omata tietyt yhteiskunnalliset tai muut eksklusiiviset lähtökohdat, että ylipäätään voisi ymmärtää tiettyjä asioita ja tehdä niistä johtopäätöksiä, ollaan tietenkin tiellä anti-intellektualismiin.

Marxilaisten teoreetikkojen oli aihetta tunnustaa tämä, sillä heistä vain ani harva oli lähtöisin työväenluokasta tai peräti kuului siihen. Bolševikkipuolueessa tällainen oli muuan Šljapnikov, jota saattoi pitää omassa ympäristössään valkoisena variksena, venäläistä sanontaa käyttäen. Loput olivat lähtöisin etuoikeutettujen ja marginaalien piiristä, etenkin juutalaisesta älymystöstä.

Ymmärrettävää onkin, että ne yritykset luoda nimenomaan sosialistista kulttuuria aitojen työläisten toimesta, joita 1920-luvulla innokkaasti tehtiin, aiheuttivat ennen pitkää reaktion. Nuo proletaaritaiteilijathan yrittivät väittää, että heillä oli korkeampi tietoisuus kuin itse suurilla johtajilla ja tätähän teoria itse asiassa edellyttikin.

Mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Kun erilaiset proletaariset kirjailijoiden ja muiden kulttuuritytöntekijöiden liitot hajotettiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla, ei säästetty myöskään verta. Politiikka oli siihen aikaan sen verran vakava asia.

Ajatus yhteiskunnallisen aseman tai muun eksklusiivisen asian mukanaan tuomasta erityisestä tiedosta on houkutteleva niille, jotka katsovat sitä itsellään olevan. Sehän tuo mukanaan ainakin jossakin määrin immuniteetin yleisiä ja yhteisiä järjen argumentteja vastaan.

Turha on kiistellä sellaisen henkilön kanssa, jolla on jo syntyperästään johtuen eksklusiivista tietoa, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan… Sellainen henkilöhän kuuluu erään taannoisen ministeritason lausunnon mukaan olevan esimerkiksi ruskea tyttö…

Tämän ajattelutavan anti-intellektuaalisen luonteen luulisi olevan kaikille selvän viimeistään sen perusteella, mitä viimeisten sadan vuoden aikana on käytännössä jouduttu kokemaan. Eivät kommunistit olleet ainoa ryhmä, jonka piirissä ylpeiltiin eksklusiivisella tiedolla. Natsit vyöryttivät esille omat, viisaiksi ylistetyt vaistonsa, jotka kuuluivat rotuominaisuuksiin.

Vakavat sosiologit toki ottavat huomioon yhteiskunnalliset ja muut vastaavat tekijät arvioidessaan ihmisten taipumuksia tietynlaiseen tietoisuuteen. Niiden olettaminen ylipääsemättömiksi rajoiksi on sen sijaan muuan irrationalismin muoto, jota syystä opittiin kavahtamaan. Karl Mannheim arvioi klassisessa esityksessään, että tuollaiset rajat ovat sentään ylitettävissä. Sen voi tehdä ja tekee vapaasti liikkuva älymystö (Freischwebende Intelligenz).

Tuntuukin lähes uskomattomalta, että läntisessä maailmassa nyt on taas laajasti palattu sadan vuoden takaisiin ajatuksiin. Nyt ei niinkään puhuta ideologiasta eli väärästä tietoisuudesta, jonka täydellinen hävittäminen vasta tekisi ihmiselle mahdolliseksi todellisuuden ymmärtämisen

Kuitenkin erilaisten rodun, sukupuolen, seksuaalisen suuntautuneisuuden ja muiden vastaavien ilmeisesti ikuisten asioiden uskotaan antavan ihmiselle kyvyn ylivertaiseen viisauteen, jonka kritisoiminen ei ole muille mahdollista. Tämähän tuli taas hyvin räikeästi esille Amerikassa ja laajemminkin taannoisen Harper’s Magazinen julkaiseman 150 intellektuellin kirjeen johdosta.

Itse kirje oli tiukasti klassisen liberalismin perinteiden mukainen kannanotto sananvapauden puolesta ja somessa ja muuallakin riehuvaa cancel-kulttuuria vastaan.

Kun tämän kirjeen allekirjoittajat edustivat hyvin monipuolisesti amerikkalaisen älymystön terävintä kärkeä, olisi luullut mölisevän lauman edes hetkeksi pysähtyvän miettimään, mitä oikein oli tekemässä.

Kävi aivan toisin. Kirje sai roppakaupalla vastustusta (ks. https://www.nytimes.com/2020/07/07/arts/harpers-letter.html ), muun muassa toisen kirjeen, jota voisi nimittää vaikkapa älykääpiöiden kirjeeksi, mikäli Harper’sin julkaisemaa sanottaisiin järjen jättiläisten kirjeeksi. Allekirjoittajat valittelivat itse olevansa vähän tunnettuja ja muutenkin surkeita tapauksia (vrt. Ulrich von Huttenin viri obscuri).

Järjen jättiläisiä he syyttivät siitä, että nämä itse asiassa olivat etuoikeutettuja, eikä heillä siis ollut (omasta puolestaan) mitään syytä valittaa heille annetun julkisuuden takia… Sen sijaan erilaiset onnettomat ryhmät saivat aivan liian huonosti äänensä kuuluviin.

Argumentti oli siis ad hominem tasolla, mutta olosuhteet huomioiden ei kai parempaa ollut syytä odottaakaan.

Se, että arvossa pidettävät tahot viitsivät julkaista tämän tason ”kritiikkiä” on asia, joka panee ajattelemaan. The Atlantic, joka on ollut laatulehden maineessa, julkaisi säälittävän jeremiadin (https://www.theatlantic.com/culture/archive/2020/07/harpers-letter-free-speech/614080/ ) eräältä toimittajaltaan, joka reposteli erinäisten järjen jättiläisten sallimattomia ajatuksia ja lausuntoja, jotka muun muassa vaikeuttivat transgender-henkilöiden asemaa…

Koko vuodatusta voisi luulla pilaksi, mutta ei se sitä näytä olevan. Kyseessä on nyt taannoisen tiedonsosiologisen obskurantismin uudelleenlämmitys, josta ei ole mitään hyvää odotettavana.

Marx sanoi kerran, että historia toistaa itsensä kerran tragediana ja sen jälkeen jo komediana. Kyseessä voi kuitenkin olla tragikomedia.

Stalinin aikana vitsailtiin (hyvin luottamuksellisesti) siitä, että tämä gruusialainen luuli marxilaisen väittämän oleminen määrää tietoisuuden (bytije opredeljajet soznanije) itse asiassa kuuluvankin: lyöminen määrää tietoisuuden (bitije opredeljjajet soznanije).

Niin tai näin, lyömistä, potkimista ja polttamista on luvassa, mikäli tällainen intersektionaalinen älyllinen taso pääsee yhteiskunnassa määrääväksi. Sen lääkkeenä voi olla vain järki, rationaalisuus, jota kaikkialla sitoudutaan kunnioittamaan hämäräperäisiä vaistojen ja tuntemusten pohjalle rakentuvia usurpaatioita vastaan.