Pienen kansan näkökulma

Ants Oras, Viron kohtalonvuodet. Viron kansan vaiheet vv. 1939-1944. Kolmas painos. Gummerus 1959, 302 s.

Venekirjastostani sattui, Viron rantoja seilatessa, sopivasti käteen Ants Oraksen, virolaisen englannin kielen professorin muistelmakirja, jonka olin lukenut joskus neljä vuosikymmentä sitten.

Muistan, miten silloin mainitsin eräälle kollegalle, että luen juuri tuon nimistä kirjaa. Hän oli hieman ironinen ja kysyi, mitä ne sellaiset kohtalonvuodet olivat. Tapahtuiko virolaisille muka jotakin poikkeuksellisen hirveää? Eivätkös he nykyään ainakin vaikuttaneet kovin tyytyväisiltä osaansa suuressa isänmaassaan?

Kollegani oli ihan fiksu ihminen, ei tosin historioitsija, mutta muuten aika laajasti sivistynyt ja edusti luullakseni keskitasoa suurempaa tietämystä kulttuurista yleensä.

Viron historiasta oli toki suomeksikin ilmestynyt ainakin jonkin verran ihan kunnon tutkimusta, tärkeimpänä Seppo Myllyniemen Baltian kriisi. Tietenkin myös Niitemaan Baltian historia oli käytettävissä. Me historian opiskelijat saimme myös lukeaksemme lyhyen esityksen Baltian uusimmasta historiasta ruotsin kielellä. Toki saatavilla oli paljonkin kirjallisuutta muilla kuin suomen kielellä.

Aukkoja neuvostojen maan historiasta täydensivät tuolloin suomeksi etenkin ns. suojasään aikana ilmestyneet monet muistelmat, esimerkiksi Poika Tuomisen ja Unto Parvilahden sekä tämä Oraksen kirja. Tietoa oli sille, joka sitä halusi, mutta harva tunsi erityistä kiinnostusta esimerkiksi juuri Baltian historiaan, vaikka syytä olisi ollut, runsaastikin.

Suojasään kirjallisuusryöpsähdys tunnetusti aiheuttikin ärähdyksen itärajan takaa. Muistelmat leimattiin vihamieliseksi mustamaalaukseksi ja niiden katsottiin edustavan eräänlaista syntiä henkeä vastaan, joka tunnettiin nimellä neuvostovastaisuus. Suuri osa maamme journalisteista oli oppinut suhtautumaan sellaiseen ainekseen erittäin kriittisesti.

Kriittisyys oli kuitenkin silloin, kuten se on nyt, valikoivaa. Virallinen tarina neuvostojen maan sankarillisesta historiasta ihmisyyden ihanteiden palveluksessa oli monen mielestä liian kaunis rikottavaksi. Kun puita kaadettiin, lastut toki lentelivät, sen Leninin viisauden ymmärsivät monet.
Nyt virolaisten oma versio historiastaan on se perustarina, joka meilläkin tunnetaan, vaikka tuskin aina kovinkaan hyvin. Joka tapauksessa on merkille pantavaa, että Virossa harjoitettu kansallisuuspolitiikka on saanut meillä yleisen hyväksymisen, vaikka vastaavat ilmiöt muualla, omassakin maassamme, ollaan valmiit tuomitsemaan.

Kansallisen historian merkitystä ei kannata aliarvioida ja niille, jotka suhtautuvat yliolkaisesti omaan historiaamme, johon kuului peräti liittoutuminen -ainakin jonkinlainen- natsien kanssa, kannattaisi tarkoin miettiä, mitä olivat vaihtoehdot.

Viro sai ne vaihtoehdot kokea. Ensin tuli neuvostomiehitys ja ”liittyminen” suureen ystävyysliittoon, sitten saksalaismiehitys ja sitten taas neuvostomiehitys.

Viron erityisenä onnettomuutena oli, että se oli vaihtorahaa suurten pelipöydällä. Viron liittyminen Neuvostoliittoon hyväksyttiin yleisesti de facto, vaikka sen pakolaishallitukselta ei kiellettykään lännessä oikeuksia. Reaalipolitiikassa vain oli usein houkuttelevinta pitää suurvallan intressejä tärkeämpinä kuin pienen kansan oikeuksia.

Myös saksalaisille sopi erinomaisesti se lähtökohta, että Viro oli liittynyt Neuvostoliitoon. Silloin sen itsenäisyyttä ei tarvinnut tunnustaa ja sen kansallisomaisuutta voitiin pitää sotasaaliina.

Oraksen kuvaus saksalaismiehityksestä on karua kertomaa ja mielestäni kiinnostavin osa kirjaa. Bolševikkihallituksen barbaarisuus oli kaikille selvää, mutta saksalaisten raakuus osasi yllättää siitä huolimatta, että virolaisille he vanhastaan olivat perivihollinen numero yksi ja kalavelkoja oli tuoreessa muistissa vielä niin Landeswehr-kapinasta kuin paronien omaisuuden kansallistamisesta.

Itse asiassa virolaiset ovat yksi kansa, jolla todella olisi perusteita nostaa esille historiallinen uhriasemansa. Siinä maassa vallitsi vuosisatojen ajan todellinen orjuus ja sorto.

Mutta uhriutumisella ratsastaminen on omanarvontuntoisen kansan näkökulmasta yksinkertaisesti noloa. Sen voi jättää sellaisille, jotka eivät parempaan pysty.

Saksalaisiin palatakseni Oras katsoo, että virolaiset ovat, latvialaisten ohella, ehkä maailman saksalaisvastaisin kansa, myös ranskalaiset huomioiden. Syyt ovat, tai olivat, tunnetut. Nythän virolaiset ovat oppineet ainakin jossakin määrin taas ylpeilemään niillä monilla saksalaisillaan, jotka tekivät komean uran Venäjällä.

Natsilaistetun saksalaisen tyyppi joka tapauksessa ällistytti Orasta. Vain kahdeksassa vuodessa oli kyetty kasvattamaan kaamea moukka, joka ylpeili raakuudellaan. Natsityypille oli ominaista äärimmäisen naiivi käsitys oman kansansa suunnattomasta kulttuurisesta merkityksestä koko ihmiskunnan historiassa ja samaan aikaan yhtä käsittämätön kuin pidättelemätön viha esimerkiksi juutalaisia kohtaan.

Tarton yliopiston tähystyspisteestä käsin natsien tihutyöt eivät suinkaan jääneet salaisuuksiksi, vaikka ne Suomenlahden pohjoispuolella voitiin vielä tuomita pahantahtoiseksi panetteluksi.

Oras kuvaa myös hauskasti, miten saksalaiset olivat Suomen puolella omaksuneet aivan toisen näköisen habituksen kuin Virossa. Suomalaiset olivat rintamalla osoittaneet, kuka on kuka ja kotirintamalla voitiin saksalaisia tarpeen vaatiessa ojentaa vaikkapa selkäsaunalla.

Oraksen kuvaama natsipersoonallisuus on tuttu tätä problematiikkaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Muuan piirre, joka muidenkin lähteiden mukaan oli tälle tyypille ominainen, oli sentimentaalisuus.

Samaan aikaan, kun oltiin aivan käsittämättömän raakoja ja sadistisia, saatettiin kyynelehtiä sopivan aineen ilmaantuessa. Ilmiöhän on nykyiselle läntiselle maailmallekin hyvin tuttu. Sentimentaalisuuteen kuuluu aina narsistinen oman tunteen palvonta, eikä ole suinkaan vaikea yhdistää siihen eläimellistä raakuutta.

Itse asiassa, noita kuvauksia lukiessani mieleen tulevat Maksim Gorkin sanat, kun hän selitti, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Kun tuota lupaa toisteltiin saksalaisille korkeimman auktoriteetin taholta vuodesta toiseen, oli viestin perille meno varmaa monella taholla.

Vanhan saksalaisen humanismin jäänteet näyttivät lähinnä fragmenteilta. Moni raakalainen hallitsi hyvin klassisen musiikin esittämisen.

Osa virolaisia meni tietenkin miehittäjän palvelukseen. Tämä tarinahan toistuu aina vastaavissa yhteyksissä. Ensin hypättiin venäläisten kelkkaan, sitten saksalaisten ja sitten taas venäläisten. Viron kansallinen asia oli vaikea, sen takana ei ollut suurvaltojen voimaa ja omin voimin selviäminen tuntui realistisesti arvioiden mahdottomalta.

Kuitenkin Viro selvisi, eikä meidän kannata ihmetellä, että se arvostaa tiettyjä organisaatioita, joita me taas vierastamme ja että sen kansallisuuspolitiikalla on joitakin erityispiirteitä, jotka meistä ovat omituisia.

Oraksen kirja on yhä lukemisen arvoinen.