Blogi: Timo Vihavainen, to 23.07.2020 00:40

Suuren voiton jälkeen

Pienen kansan näkökulma

 

Ants Oras, Viron kohtalonvuodet. Viron kansan vaiheet vv. 1939-1944. Kolmas painos. Gummerus 1959, 302 s.

Venekirjastostani sattui, Viron rantoja seilatessa, sopivasti käteen Ants Oraksen, virolaisen englannin kielen professorin muistelmakirja, jonka olin lukenut joskus neljä vuosikymmentä sitten.

Muistan, miten silloin mainitsin eräälle kollegalle, että luen juuri tuon nimistä kirjaa. Hän oli hieman ironinen ja kysyi, mitä ne sellaiset kohtalonvuodet olivat. Tapahtuiko virolaisille muka jotakin poikkeuksellisen hirveää? Eivätkös he nykyään ainakin vaikuttaneet kovin tyytyväisiltä osaansa suuressa isänmaassaan?

Kollegani oli ihan fiksu ihminen, ei tosin historioitsija, mutta muuten aika laajasti sivistynyt ja edusti luullakseni keskitasoa suurempaa tietämystä kulttuurista yleensä.

Viron historiasta oli toki suomeksikin ilmestynyt ainakin jonkin verran ihan kunnon tutkimusta, tärkeimpänä Seppo Myllyniemen Baltian kriisi. Tietenkin myös Niitemaan Baltian historia oli käytettävissä. Me historian opiskelijat saimme myös lukeaksemme lyhyen esityksen Baltian uusimmasta historiasta ruotsin kielellä. Toki saatavilla oli paljonkin kirjallisuutta muilla kuin suomen kielellä.

Aukkoja neuvostojen maan historiasta täydensivät tuolloin suomeksi etenkin ns. suojasään aikana ilmestyneet monet muistelmat, esimerkiksi Poika Tuomisen ja Unto Parvilahden sekä tämä Oraksen kirja. Tietoa oli sille, joka sitä halusi, mutta harva tunsi erityistä kiinnostusta esimerkiksi juuri Baltian historiaan, vaikka syytä olisi ollut, runsaastikin.

Suojasään kirjallisuusryöpsähdys tunnetusti aiheuttikin ärähdyksen itärajan takaa. Muistelmat leimattiin vihamieliseksi mustamaalaukseksi ja niiden katsottiin edustavan eräänlaista syntiä henkeä vastaan, joka tunnettiin nimellä neuvostovastaisuus. Suuri osa maamme journalisteista oli oppinut suhtautumaan sellaiseen ainekseen erittäin kriittisesti.

Kriittisyys oli kuitenkin silloin, kuten se on nyt, valikoivaa. Virallinen tarina neuvostojen maan sankarillisesta historiasta ihmisyyden ihanteiden palveluksessa oli monen mielestä liian kaunis rikottavaksi. Kun puita kaadettiin, lastut toki lentelivät, sen Leninin viisauden ymmärsivät monet.
Nyt virolaisten oma versio historiastaan on se perustarina, joka meilläkin tunnetaan, vaikka tuskin aina kovinkaan hyvin. Joka tapauksessa on merkille pantavaa, että Virossa harjoitettu kansallisuuspolitiikka on saanut meillä yleisen hyväksymisen, vaikka vastaavat ilmiöt muualla, omassakin maassamme, ollaan valmiit tuomitsemaan.

Kansallisen historian merkitystä ei kannata aliarvioida ja niille, jotka suhtautuvat yliolkaisesti omaan historiaamme, johon kuului peräti liittoutuminen -ainakin jonkinlainen- natsien kanssa, kannattaisi tarkoin miettiä, mitä olivat vaihtoehdot.

Viro sai ne vaihtoehdot kokea. Ensin tuli neuvostomiehitys ja ”liittyminen” suureen ystävyysliittoon, sitten saksalaismiehitys ja sitten taas neuvostomiehitys.

Viron erityisenä onnettomuutena oli, että se oli vaihtorahaa suurten pelipöydällä. Viron liittyminen Neuvostoliittoon hyväksyttiin yleisesti de facto, vaikka sen pakolaishallitukselta ei kiellettykään lännessä oikeuksia. Reaalipolitiikassa vain oli usein houkuttelevinta pitää suurvallan intressejä tärkeämpinä kuin pienen kansan oikeuksia.

Myös saksalaisille sopi erinomaisesti se lähtökohta, että Viro oli liittynyt Neuvostoliitoon. Silloin sen itsenäisyyttä ei tarvinnut tunnustaa ja sen kansallisomaisuutta voitiin pitää sotasaaliina.

Oraksen kuvaus saksalaismiehityksestä on karua kertomaa ja mielestäni kiinnostavin osa kirjaa. Bolševikkihallituksen barbaarisuus oli kaikille selvää, mutta saksalaisten raakuus osasi yllättää siitä huolimatta, että virolaisille he vanhastaan olivat perivihollinen numero yksi ja kalavelkoja oli tuoreessa muistissa vielä niin Landeswehr-kapinasta kuin paronien omaisuuden kansallistamisesta.

Itse asiassa virolaiset ovat yksi kansa, jolla todella olisi perusteita nostaa esille historiallinen uhriasemansa. Siinä maassa vallitsi vuosisatojen ajan todellinen orjuus ja sorto.

Mutta uhriutumisella ratsastaminen on omanarvontuntoisen kansan näkökulmasta yksinkertaisesti noloa. Sen voi jättää sellaisille, jotka eivät parempaan pysty.

Saksalaisiin palatakseni Oras katsoo, että virolaiset ovat, latvialaisten ohella, ehkä maailman saksalaisvastaisin kansa, myös ranskalaiset huomioiden. Syyt ovat, tai olivat, tunnetut. Nythän virolaiset ovat oppineet ainakin jossakin määrin taas ylpeilemään niillä monilla saksalaisillaan, jotka tekivät komean uran Venäjällä.

Natsilaistetun saksalaisen tyyppi joka tapauksessa ällistytti Orasta. Vain kahdeksassa vuodessa oli kyetty kasvattamaan kaamea moukka, joka ylpeili raakuudellaan. Natsityypille oli ominaista äärimmäisen naiivi käsitys oman kansansa suunnattomasta kulttuurisesta merkityksestä koko ihmiskunnan historiassa ja samaan aikaan yhtä käsittämätön kuin pidättelemätön viha esimerkiksi juutalaisia kohtaan.

Tarton yliopiston tähystyspisteestä käsin natsien tihutyöt eivät suinkaan jääneet salaisuuksiksi, vaikka ne Suomenlahden pohjoispuolella voitiin vielä tuomita pahantahtoiseksi panetteluksi.

Oras kuvaa myös hauskasti, miten saksalaiset olivat Suomen puolella omaksuneet aivan toisen näköisen habituksen kuin Virossa. Suomalaiset olivat rintamalla osoittaneet, kuka on kuka ja kotirintamalla voitiin saksalaisia tarpeen vaatiessa ojentaa vaikkapa selkäsaunalla.

Oraksen kuvaama natsipersoonallisuus on tuttu tätä problematiikkaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Muuan piirre, joka muidenkin lähteiden mukaan oli tälle tyypille ominainen, oli sentimentaalisuus.

Samaan aikaan, kun oltiin aivan käsittämättömän raakoja ja sadistisia, saatettiin kyynelehtiä sopivan aineen ilmaantuessa. Ilmiöhän on nykyiselle läntiselle maailmallekin hyvin tuttu. Sentimentaalisuuteen kuuluu aina narsistinen oman tunteen palvonta, eikä ole suinkaan vaikea yhdistää siihen eläimellistä raakuutta.

Itse asiassa, noita kuvauksia lukiessani mieleen tulevat Maksim Gorkin sanat, kun hän selitti, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Kun tuota lupaa toisteltiin saksalaisille korkeimman auktoriteetin taholta vuodesta toiseen, oli viestin perille meno varmaa monella taholla.

Vanhan saksalaisen humanismin jäänteet näyttivät lähinnä fragmenteilta. Moni raakalainen hallitsi hyvin klassisen musiikin esittämisen.

Osa virolaisia meni tietenkin miehittäjän palvelukseen. Tämä tarinahan toistuu aina vastaavissa yhteyksissä. Ensin hypättiin venäläisten kelkkaan, sitten saksalaisten ja sitten taas venäläisten. Viron kansallinen asia oli vaikea, sen takana ei ollut suurvaltojen voimaa ja omin voimin selviäminen tuntui realistisesti arvioiden mahdottomalta.

Kuitenkin Viro selvisi, eikä meidän kannata ihmetellä, että se arvostaa tiettyjä organisaatioita, joita me taas vierastamme ja että sen kansallisuuspolitiikalla on joitakin erityispiirteitä, jotka meistä ovat omituisia.

Oraksen kirja on yhä lukemisen arvoinen.

 

 

Timo Vihavainen to 23.07. 00:40

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Puolivirallinen toisinajattelija

su 25.10. 22:56

Tärkeimmästä

to 08.10. 22:47

Paluumatkalla

su 27.09. 22:57

Sitkeä pärjää

ma 21.09. 22:43

Libero

su 13.09. 22:58

Mikä meni pieleen?

ti 01.09. 22:55

Mikä on se konsti?

to 27.08. 18:04

Sukupolvi sitten

ma 24.08. 22:21

Merityöläiset ja huithapelit

la 22.08. 23:50

Uuden aikakauden sarastusta

ma 17.08. 23:52

blogit

Vieraskynä

50 000 kotimaista murhaajaa

su 25.10.2020 23:23

Juha Ahvio

USA:n vaalien loppusuora huipentuu

pe 30.10.2020 11:29

Professorin Ajatuksia

Frontex velvoittaa toimintaan, ministeri Ohisalo!

su 25.10.2020 22:55

Marko Hamilo

Kansalaiset vaarassa! Nyt tarvitaan hätätilahallitus!

su 19.04.2020 22:47

Jukka Hankamäki

Soteen ja saveen

su 18.10.2020 22:08

Petteri Hiienkoski

"Unohdetun" ihmisoikeusjulistuksen ja "vihapuheen" kitkemisen vastakkaisuus

la 11.07.2020 19:59

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

MEP Huhtasaari: EU:n ilmastolaki pahentaa ilmastoa

pe 11.09.2020 14:33

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kirja Jussi Halla-ahosta ja konservatismin moninaisuus

pe 16.10.2020 01:14

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Miljardien Sanna! Miljardien Matti!

su 25.10.2020 23:07

Mika Niikko

Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet

su 13.09.2020 23:07

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

Rudy Giulianin paljastukset vasta raapaisseet pintaa - Kaikkien aikojen poliittinen skandaali

su 18.10.2020 22:05

Heikki Porkka

"Oikeusvaltio" Suomi - valehtelevien ja vastuuttomien poliitikkojen maa

pe 09.10.2020 13:52

Tapio Puolimatka

Uusi tasa-arvoajattelu murentaa oikeusjärjestelmän perustaa

to 08.10.2020 22:52

Olli Pusa

Suuri huijaus

ke 28.10.2020 11:22

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat

ti 18.08.2020 10:15

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Jessica Vahtera

Kuuden euron kohtuus missä palkkatasa-arvo?

ma 11.05.2020 17:17

Pauli Vahtera

Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja

su 25.10.2020 22:57

Timo Vihavainen

Puolivirallinen toisinajattelija

su 25.10.2020 22:56

Matti Viren

Paluu menneeseen

su 27.09.2020 22:59