Suurin piirtein kaikki taloudesta kiinnostuneet ovat samaa mieltä siitä, että 2020-2021 on edessä talouden taantuma. Miten paha, sitä on vaikea sanoa, mutta talouskasvu jää kuitenkin niin Suomessa kuin muualla Euroopassa jonnekin nollan ja 1.5 prosentin välille. Henkeä kohden lasketut BKT:n kasvuluvut jäävät siten alle yhden prosentin.

Kuitenkin kokonaistuotannossa emme ole päässet edes finanssikriisiä edeltäneen tason yläpuolelle ja teollisuustuotantokin on yli kymmenen prosenttia vuosikymmenen takaisen tason alapuolella. 2016 alkanut kasvu on jäänyt vain tussahdukseksi, pysyvälle kasvu-uralle ei päästy, vaikka vielä vaalien aikaan niin uskoteltiin.

Mutta miten tästä sitten edetään? Luulisi, että nykytilanteessa hallitus keskittäisi kaiken tarmonsa (a) tuottavuuden ja (b) kilpailukyvyn parantamiseen ja (c) kustannustason laskemiseen. Mutta en ole havainnut mitään merkkejä siitä, että edes jotain suunnitelmia olisi vireillä. Hallitusohjelmasta saa hakemalla hakea tämän suuntaisia hankkeita: mielenkiinto on pelkästään valtion menojen kasvattamisessa (mikä tarkoittaa nykyoloissa vain kustannustason nousua).  Valtion menot ovat sitä paitsi kasvussa ilman vaalilupausten maksatustakin; valtiokonttorin uusimpien lukujen mukaan valtion menot ovat viimeisen 12 kk aikana kasvaneet 1.3 miljardia. Aktiivimallit ja KIKY:t on helppo purkaa, mutta ei niiden purkaminen tuo meille yhtään työpaikka. Yhtä vähän työpaikkoja tuovat suuremmat tulonsiirrot: eivät tulonsiirrot (ja suurempi julkinen sektori) luo pysyvää talouskasvua. Se, että talouskasvu mahdollistaa suuremmat tulonsiirrot, ei tarkoita sitä, että tulonsiirrot olisivat talouskasvun moottori.

Kysymys, joka ainakin minua eniten askarruttaa on, mitä pelimerkkejä meillä on, jos talouden kehitys on tulevina vuosina paljon ennakoitua hitaampaa? Mitä jos tuotanto supistuu 5-10 %? Rahapolitiikassa ei tunnetusti ole hirveästi liikkumatilaa - lamaa ei varman selätetä 25 pisteellä. Jos tuotannolliset investoinnit eivät lähde liikkeelle nousukautena nollakoroilla, miten ne kääntyisivät kasvuun ”huonoina aikoina”! Toisaalta aika tapissa alkavat olla valtioiden velkakannatkin. Kaiken aikaa vielä jyllää valtiontalouden kannalta epäedullinen demografinen kehitys: väestöllinen huoltosuhde (ei-aktiivi-ikäisen väestön suhde aktiivi-ikäiseen väestöön) nousee vuosisadan puoleenväliin mennessä yli 70 prosenttiin ja taloudellinen huoltosuhde (ei-työllisten suhde työllisiin) samoihin lukemiin kuin 1990 –luvun alun pahimpina lamavuosina. Jossain vaiheessa häämöttää tilanne, jossa yksi työllinen joutuu ”elättämään” kahta ei-työllistä. Luulisi että tähän kehitykseen pitäisi jotenkin varautua, mutta missään ei näy keskustelua tästä aiheesta. Vielä muutama vuosi sitten kuviteltiin, että ns. työperäinen maahanmuutto tarjoaisi helpon ratkaisun tähän ongelmaa, mutta kai nyt alkaa selvitä, että helpon ratkaisun sijaan tarjolla on vain lisää ongelmia.

Kaikki huomio tuntuu keskittyneen ”ilmaston muutokseen” ja muihin globaaleihin ongelmiin. Kovin helposti unohtuu, että Suomella ei ole pelimerkkejä edes oman taloutensa tasapainottamiseen saati sitten globaalin köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseen.  Jotenkin tuntuu siltä, että mitä enemmän ihmiset käyvät koulua, sitä vähemmän he ymmärtävät talouden päälle.